Heinäkuu 2008, lisää läppää roolipelikulttuurin sirpaloitumisesta. Tällä kertaa ulotan sirpaloitumisen jo muihinkin kuin historiallisesti roolipeleiksi laskettaviin juttuihin. Valittamisen ohella mietin myös, josko sirpaleisuus on ihan yleinen piirre kaikessa aikamme kulttuurissa. Blogaus toimii myös henkilökohtaisena summa incognitona.

Satuin tuossa päivänä muutamana selailemaan Origins-palkintojen listaa. Origins Awardejahan jakaa Academy of Adventure Gaming Arts and Design, joka on käytännössä kaikenlaisten kokeneiden pelisuunnittelijoiden ja -tekijöiden liitto ja pelintekijäliitto GAMA:n komitea. Palkintoja on jaettu yli kolmen vuosikymmenen ajan, ensin miniatyyri- ja lautapeleille ja sitten muiden pelilajien syntymisen myötä myös niille ja niiden oheistuotteille. Roolipelit pääsivät mukaan vuonna 1977, jolloin Dungeons & Dragons sai palkinnon kaikkien aikojen parhaista roolipelisäännöistä. En tiedä, ovatko Origins-palkinnot pelintekijöiden keskuudessa tänä päivänä kaikkein arvostetuimpia, mutta selkeästi pisin historia tällä palkinnolla on. ENnie Award ja Diana Jones Award -palkinnothan ovat 2000-luvulla syntyneitä.

Selaillessani tuota palkintolistaa mieleeni nousi kaksi huomiota. Vaikka roolipelaaminen onkin kohtuullisen nuori harrastus – kulttuurihistorian rattaissa 30 vuotta ei ole mitään – niin ihmisikään verrattuna se on aika paljon. Ainakin minun ikääni verrattuna: roolipelaamista on harrastettu hyvä tovi ennen syntymääni. Yhtäkkiä tuntuu vähän hassulta mennä sanomaan pelaamista parikymmentä vuotta harrastaneille, että minä sitten tunnen tämän harrastuksen läpikotaisin.

Toinen huomio on merkittävämpi: Orgins-palkittujen joukossa huomattava valtaosa roolipelimateriaalista oli itselleni täysin tuntematonta. Enkä nyt siis puhu jostain kadonneesta 1980-luvusta, vaan 2000-luvulla palkituista tuotteista. Jo pelkästään nimeltään tuntemattomia tuotteita oli paljon, saatikka sitten niitä, joita en tunne mainetta paremmin. Hieman hämmästyneenä kävin sitten läpi myös sääntöjen ja pelin puolesta ENnie-palkitut roolipelit ja Pen & Paper Fan Awardit. Häkellyttävän paljon roolipelituotteita, joista en tiedä yhtään mitään:

  • GURPS Steampunk (2000) (no joo, nimestä voi päätellä paljon)
  • Celtic Age (2002)
  • Angel (2003)
  • Redhurst Academy of Magic (2003)
  • GURPS Infinite Worlds (2005)
  • Deadlands: Reloaded (2006) (taaskin emopeli on maineelta tuttu, mutta ei mitään hajua siitä, mikä tämä Reloaded on – lisäosa, seikkailu, uusi laitos?)
  • Codex Arcanis (2007)
  • Aces & Eights (2007) (itse asiassa muistan lukeneeni Roolipelaajasta että tämä voitti Origins-palkinnon, mutta se ei tarkoita, että nimi sanoisi yhtään sen enempää)
  • The Book of Eldritch Might (2001)
  • Arcana Unearthed (2004)
  • Cthulhu Dark Ages (2004)
  • Shadowforce Archer (2002)
  • The Draconomicon (2003)
  • War of the Lance (2004)

Tietysti tietämättömyyskin pitää suhteuttaa. Minähän aloitin roolipelaamisen joskus 1990-luvun jälkipuolella, mutta en suinkaan sen ajan hittipeleistä, vaan vanhemmista 1980-luvun peleistä, kuten RuneQuestista, Cyberpunkista ja ennen kaikkea Stormbringeristä. 2000-luvun alkupuolella siirryin sitten marginaalista toiseen, kun upottauduin indie-pelien saloihin. Olen viimeisten vuosien aikana käynyt läpi valtavan määrän erilaisia pelejä, mutta tiedoissani ja pelikokemuksessani on suuria aukkoja ns. valtavirtahittien osalta.

Dungeons & Dragons kaikkineen on mennyt minulta täysin ohi ja sitä myöten myös d20-seuraajat. GURPS, Exalted, Star Wars ja World of Darkness ovat yhtä vieraita. Call of Cthulhu, Harn, HeroQuest, Legend of the Five Rings, Paranoia, Rifts, Unknown Armies… klassikot ovat minulle täysin tuntemattomia. Nykyajan trendi julkaista vanhoista peleistä uusia laitoksia ei itselleni ole nostalgian täyttämää tunnelmointia, vaan uusiin peleihin tutustumista.

Minulla on toki vahvuuteni. 2000-luvun alkupuolella luin läpi melkein kaikki kotimaiset roolipelit ja aika hyvän osan myös suomennetusta roolipelimateriaalista. Viime vuosien jälkeen tunnen myös indie-pelien valikoiman kohtuullisen hyvin, etenkin isoimmat nimet ja valikoidut suomennokset.

Mutta siinäpä se: minulla on vain vahvuuteni, ei mitään kokonaiskuvaa. Vahvuuksieni myötä minulla on myös omat suosikkini. Tykkään selkeistä ohjeista, säännöistä jotka ohjaavat tuottamaan pelifiktiota, jaetusta tarinankerronnasta ja ytimekkäistä peleistä. Tai tarkemmin sanottuna, enhän minä juuri muuta pelaakaan. Alan kuolla tylsyyteen heti, kun joudun kuuntelemaan pelinjohtajan valmiiksi käsikirjoittamaa juonta ja kun minun odotetaan kulkevan kiltisti kohtauksesta toiseen.

Meinaan, että katsotaanpa, millaisia roolipelaamisen tyylejä Suomesta löytyy. Meillä on ensinnäkin nämä, jotka tykkäävät liehua metsissä ja pönöttää saleissa sekä nämä, jotka viihtyvät löhöämässä pöydän ympärillä. Näistä pöydän ympärillä istujista voidaan sitten erotella ne, joiden mielestä pelinjohtajalla pitää olla tarina ja auktoriteetti sekä ne, joiden mielestä pelinjohtajan pitää tukea pelaajien tarinoita. Sitten meillä on ne, joiden mielestä säännöt on tarkoitettu noudatettaviksi ja ne, jotka vievät peliä eteenpäin (näennäisen) vapaan kerronnan voimin. Sitten meillä on ne, jotka viihtyvät muiden pelaajien seurassa, ne joille pelaaminen on leppoisaa hauskanpitoa, ne jotka haluavat eläytyä hahmoihinsa ja ne, jotka yrittävät kertoa vaikuttavia tarinoita.

Ja itse asiassa nuo eri muodot nähdään saman puun oksiksi vain historiallisista syistä. Foorumitarinankerronta, nettitietokonepelit ja intensiiviset konsolipelit muodostavat ympärilleen harrastajakuntia, jotka voivat hyvinkin tuntua jollekin roolipelaajalle tuttavallisemmalta kuin toiset roolipelaajat.

(Huomaan, etten löydä kovin hyviä termejä, joten selitän, mitä tarkoitan: Foorumitarinankerronnasta löytyy esimerkkejä vaikkapa tältäkin sivustolta foorumiroolipelin nimellä. Netissä on näitä lukemattomasti ja ne poikkeavat ”perinteisistä pöytäroolipeleistä” lähinnä selkeiden noppamekaniikkojen puuttumisella. Nettitietokonepeleistä tarkoitan World of Warcraftia, EVE Onlinea ja sen kaltaisia, joissa pelaajat pyrkivät tietoisesti luomaan kiltoja ja muita yhteisöitä. Pelisysteemit eivät käsittääkseni useinkaan anna myöten ”vapaalle roolipelaamiselle”, mutta nimenomaan nämä nettiroolipelaajat yrittävät sitä kuitenkin. Intensiivisillä konsolipeleillä taas viittaan kaikenlaisiin peleihin, jotka saavat aikaan jokseenkin vahvan eläytymisen. Onhan näitä tarinoita tyypeistä, jotka itkivät Final Fantasy VII:n loppukohtauksen nähdessään ja itse olin hämmästyttävän ”immersoitunut” sotafiilikseen, kun pelasin joku aika sitten Call Of Duty -PC-peliä.)

Kun näin monet eri asiat erottavat meitä, niin onko enää mitään, mikä yhdistäisi tätä sirpaleista alakulttuurien tiheikköä? Sosiaaliset asetelmat ovat erilaisia; lähteenä käytettävät teokset ovat erilaisia; toiminnan motiivit ovat erilaisia; jopa peruskäsitteet, kuten ”hahmo”, saavat erilaisia merkityksiä.

Omalta näköalapaikaltani katsottuna ainoa yhdistävä tekijä on mielikuvituksen käyttö. Mielikuvituspeleissä asiat ovat enemmän kuin miltä ne normaalein aistein havaittavasti vaikuttavat. Elopelissä kuvitellaan, että valkonaamaiseksi talkittu kaveri on vampyyri; pöytäroolipelissä kuvitellaan, että mielikuvitusmaailmassa tapahtuu asioita; foorumitarinankerronnassa kuvituksella kehitetään tilanteille jatkoa; konsolipeleissä kuvitellaan, että tilanne on liikuttavampi kuin mitä peli funktionaalisesti antaisi myöten. Jos oikein haluttaisiin, niin historiallisesti tunnistettava ”roolipelaaminen” voitaisiin erottaa tästä joukosta sillä, että siinä ei ole mitään apuvälineitä; mielikuvitusta tuetaan raa’alla mielikuvituksella. Ei ole asusteita eikä kuvaruutuja, on vain mielikuvitus, jolla koetaan virtuaalitodellisuus. En kuitenkaan pitäisi tätä fundamentaalisena erona muiden tyylien suhteen, koska proppien tekeminen, äänensä muutteleminen, muistiinpanojen käyttäminen ja jo olemassa olevien mielikuvien (so. muistojen) hyödyntäminen kuuluvat kyllä roolipelaamiseen. Missään näistä muodoista ei siis ole kyse puhtaasta mielikuvituksen käyttämisestä, vaan aina se saa tukea jostain havaittavasta asiasta.

Tämä blogiviesti on jo tällaisenaan riittävän pitkä, enkä tässä kohdin syvenny siihen, että mitä väliä tai merkitystä sillä on, josko koemme yhteenkuuluvuutta harrastusyhteisönä. Tässä vaiheessa totean vain, että paitsi roolipelaaminen itsessään on sirpaloitunut eri pelityylien määrittämiksi alakulttuureiksi, niin myös roolipelaamisen erottaminen ylipäänsä omaksi selkeäksi harrastuksekseen monien muiden harrastemuotojen joukosta on sumentunut. Meidän yksittäisten roolipelaajien on hankala havaita tätä pelikulttuurin muutosta, koska harrastuksemme elää pienenä sulkeutuneena sisäpiirin toimintana. Vuosikausien kokemukset saavat meidät määrittelemään roolipelaamisen juuri siksi, mitä me itse olemme tehneet kavereidemme kanssa niin pitkään.

Keskustelua

Sam! kirjoitti:
Aivan, yritin termillä ”foorumitarinankerronta” kattaa sekä perinteisten roolipelien pelaamisen foorumin / chatin / Skypen läpi (säännöt nousevat jollain tasolla jostain roolipelituotteesta) että ”spontaanin” yhteisen tarinankerronnan, eräänlaisen fanfiktionin luomisen foorumin välityksellä (säännöt eivät nouse mistään roolipelituotteesta). Minulla ei ole juuri mitään käsitystä kummastakaan muodosta, mutta viittaan tuossa teksissäni kuitenkin molempiin.

Mitä tuohon yhteenkuuluvuuden tunteeseen tulee, niin voi tosiaan olla, että se on pienen ”edunvalvojaryhmän” ominaisuus. Heille on luonnollisesti tärkeää, että he kokevat yhteenkuuluvuutta, jotta voivat edustaa viiteryhmäänsä. Esimerkiksi tuolla koiranomistajien puolella yksittäinen koiranomistaja ei tosiaan ehkä tunne mitään yhteenkuuluvuutta satunnaisen koiranomistajan kanssa, mutta ne koiranomistajat, jotka ajavat koiraveron lopettamista, luullakseni tuntevat yhteenkuuluvuutta muihin koiranomistajiin. (Tietysti tuo koiraveron lopettamisidea on täysin hatusta vedetty, mutta enpä keksinyt tähän hätään mitään muutakaan esimerkkiä koiranomistajien edunvalvojaryhmästä.) Samalla tavalla siis roolipeliskenen kannattajat tai ylipääntään roolipelaajat, jotka haluavat vaikuttaa suurempiin joukkoihin (esim. haluavat promottaa jotain tiettyä pelityyliä roolipelaajien kesken tai kohentaa roolipelaamisen julkisuuskuvaa tai kehittää roolipelaamisesta opetusvälineen), tuntevat yhteenkuuluvuutta toisiin roolipelaajiin.

Mokoma kirjoitti:
No yhteisöllisyyshän on peleissä/netissä/kännyköissä ym. aikamoinen muoti sana. Kyynikkönä yhteisöllisyys myy kohdistetuilla mainoksilla tuoteita tietylle yhteisölle. Esim koira harrastajat pystyvät koiranäytelyssä puhumaan koiranruuasta jos muusta ei tule. Facebookin deitti palvelut tarjoavat, uusia maksullisia deittipalveluja, no ymmärrätte yskän. Ja vaikka et tuntisikaan yhteenkuuluvuutta toisiin koiran omistajiin, ulkopuoliset näkevät varmasti kaksi koiran ulkoiluttajaa omana ryhmänään, esimerkkinä tästä: Hoidin hoidin tädin koiraani pari viikkoa tämän olessa matkoilla, joka toinen koiran omistaja halusi tulla keskustelemaan koirastani. No siis sekavasti jälkimäisen kommentin pointtina on siis se että ulkopuolinenkin voi tunnistaa tämän yhteisen harrastuksen. Netissä olevissa yhteisöissä taas mainostaja tunnistaa tämän. Roolipelit.netissäkin on booststepin mainoksia.

Ja koska roolipeleissä ei liiku rahaa juurikaan massiivisten yhteisöiden luominen on aika vaikeaa(myöskin harrastelia määrät). Ja kuten Sam! sanoo myöskin käsitykset roolipelaamisesta ovat aika avoimia. Ainakin suomessa me roolipelaajat olemme sen verta puupäitä että välistä foorukeskusteluissa ihmiset tuntuvat arvostelun heidän peliään kohtaan kohdistuvan heihin ja varsinkin pelityylit tuntuvat olevan aika ehdottomia. Eli meiltä puuttuu hieman noita yhteisiä tekiöitä. Vaikkakin toisaalta käsite roolipelit pitäisi olla tarpeeksi yhdistävä tekiä.

Nostan vielä hieman tuota alakulttuuria esiin. Näinä päivinä ei oikeastaan ole enää alakultturia, kaikki toiminta gootit, rokkarit, star wars harrastajat, elokuvakeräiliät ja jopa roolipelaajat eivät enää piilottele nurkissa vaan ovat tavallaan mainstreamia.

Anteeksi tekstin ajoittainen sekavuus, toivattavasti sieltä nyt pariin asiaan saa kiinni.

Sam! kirjoitti:
Jep, olen samaa mieltä siitä, että ulkoapäin kyllä on painetta yhteisöllisyydelle: Markkinakoneisto yrittää luoda yhteisöllisyyttä jonkun tuotteen hankkimisen kautta ja suuri yleisö niputtaa samalta näyttäviä tyyppejä saman ryhmän edustajiksi. Ihmiset vielä sekoittavat pakkaa sillä, että he kuuluvat moneen eri yhteisöön (minä olen uskovainen, itsepuolustuslajin harrastaja, roolipelaaja ja opiskelija), mikä entisestään hankaloittaa yhteisön rajanvetoa. Olennainen kysymys kuuluu, että tuntevatko saman yhteisön jäsenet keskenään yhteisöllisyyttä. Tästä tietysti päästään siihen hankalaan kysymykseen, että mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on: yhteistoimintaa? solidaarisuutta? jaettuja kokemuksia? järjestäytymistä järjestöksi? yhteisen ideologian noudattamista?

About these ads