Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa raamatuntutkimuksen polttopisteenä on historia, se mitä “todella tapahtui”. Tämä ei ole klassinen tapa tulkita Raamattua, mutta on akatemian vaikutuksesta siirtynyt kirkkoonkin. Sille on kuitenkin olemassa vaihtoehto.

Historiaa, ei teologiaa

Metodiopintojen yhteydessä olen lueskellut paljon eksegetiikan laitoksen artikkeleita, joissa käsitellään eksegetiikkaa eri näkökulmista. Muitakin lähteitä on (mm. Raamattu ja kirkon usko tänään sekä Tulkinnan kehällä), joiden perusteella asiaa pitää vielä tutkia. Rohkenen kuitenkin jo esittää se näkemyksen, että Helsingin akateeminen eksegetiikka on ennen kaikkea historiatiedettä. Kauhanen & Myllykoski sanovat tämän vain tekstikritiikistä, mutta käytännössä se koskee muutakin raamatuntutkimusta.

Ongelma tässä on se, että kiinnostus Raamatun kirjoittajien historialliseen todellisuuteen on verrattain uusi ilmiö (ks. Petri Luomasen Kriittisen raamatuntutkimuksen historia – lyhyesti). Pitkälle keskiajalle raamatuntulkintaa hallitsi ns. allegorinen raamatuntulkinta, jossa tekstille löydettiin sen kirjaimellisesta merkityksestä poikkeava hengellinen merkitys. Alusta saakka sen rinnalla eli toinen tulkintatraditio, jossa tekstiä pyrittiin ymmärtämään kirjaimellisesti. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan askaroinut sen parissa, mikä mahtoi olla historiallinen totuus tekstien takana. Tietysti teologit olivat jo silloin tietoisia esimerkiksi evankeliumien antamista erilaisista kuvauksista koskien pääsiäisaamun ja Jeesuksen ylösnousemuksen tapahtumia. Se, että kaikki neljä evankeliumia ovat kuitenkin päätyneet pyhien kirjojen joukkoon eli kaanoniin kertoo siitä, että tällä ei nähty olevan ratkaisevan suurta merkitystä. Alkukirkko torjui ehdottomasti yritykset luoda yksi evankeliumi, jossa eri kertomusten väliset tiedot olisi harmonisoitu yhdeksi kertomukseksi. Historiallinen totuus oli riittävän lähellä tekstien antamaa kuvaa.

Eero Tuovisen kommentti aiemmassa blogauksessani ei siis pidä täysin paikkaansa. Alkukirkossa oltiin kyllä hyvin tarkkoja siitä, että oikea teksti säilyisi virheettömänä. Motiivina tälle ei kuitenkaan ollut se, että olisi haluttu säilyttää tiettyjä historiallisia dokumentteja, vaan Jumalan ilmoitus. Suhtautumistavasta pääsee ehkä helpommin kiinni, kun ajattelee varhaisten kristittyjen suhtautuneen Raamattuun hieman samaan tapaan kuin nykymuslimien väitetään suhtautuvan Koraaniin: virheettömänä ja ”taivaasta pudonneena” Jumalan Sanana. Tämä vertaus ei tietenkään sikäli pidä paikkaansa, että kristityt tiesivät teksteissä olevan epäloogisuuksia ja että ne olivat tiettyjen ihmisten kirjoittamia – siksihän niihin myöhemmin liitettiin otsikot Mooseksen kirja tai Markuksen evankeliumi. Olennaista ei siis ollut historiallinen todellisuus, vaan tekstien kuvaus (joskin edelleen, näiden välillä ei nähty olevan mitään todellista ongelmaa toisin kuin nykyaikana).

Kirkon opettajat ovat toki kiistelleet tekstien oikeasta tulkintatavasta – allegorisesti vai kirjaimellisesti – mutta eivät tekstien asemasta jumalallisena ilmoituksena. Teologia on (ainakin osittain) kummunnut näistä erilaisista raamatuntulkinnoista. Raamattua on luettu ja luetaan kristittyjen syvissä riveissä edelleen nimenomaan hengellisen merkityksen vuoksi. Sitä pidetään yhtenä keinona Jumalan kohtaamiseen. Juuri tästä klassisesta näkökulmasta akateeminen eksegetiikka poikkeaa kuin yö päivästä. Yliopistolla huomion keskipisteenä ovat historialliset tapahtumat, joita Raamattu ei kuvaa täysin oikein ja objektiivisesti. Tietenkään historiallis-kriittinen paradigmakaan ei tavoita historiallista totuutta, kuten Martti Nissinen kirjoittaa:

Historia ei ole tutkijan löytämä sarja menneitä tapahtumia, vaan se on ihmismielen konstruktio, jonka tutkija luo käytettävissä olevien lähteiden perusteella. Historiallisen kertomuksen syntyminen on luova ja pohjimmiltaan subjektiivinen prosessi, jossa tutkija kerää, valitsee, järjestää, kontekstualisoi ja tulkitsee aineistonsa niin, että siitä syntyy ymmärrettävä ja looginen kokonaisuus. Tuloksena ei ole neutraali faktaluettelo vaan luovan mielen aikaansaama kertomus, jonka luotettavuus menneisyyden kuvaajana riippuu aineiston laadusta ja tutkijan taidosta. Historiantutkimus ei siis tuota faktaa, joka näyttäisi aina samalta siitä riippumatta, kuka aineistoa milloinkin käsittelee, vaan menneisyyden tulkintaa, joka syntyy tutkijan ja hänen yhteisönsä vuorovaikutuksessa. [lähde]

Tämä ei kuitenkaan ole estänyt vimmaista pyrkimystä lähestyä tuota historiallista totuutta ikään kuin todennäköisyyslaskennan varassa. Olennaista on, ettei tässä ole mitään sen tieteellisempää kuin klassisessa raamatuntulkinnassakaan. Sekä tutkija että teologi joutuvat käyttämään mielikuvitustaan saadakseen tekstistä jotain irti, löytääkseen sille jonkin merkityksen, sanoman tai selityksen. Ero on kuitenkin siinä, että tutkija työskentelee aivan erilaisessa viitekehyksessä ja erilaisia päämääriä kohti kuin teologi. Parhaimmillaankin tutkija voi ottaa kantaa vain historiallis-materialistisiin ilmiöihin, kuten siihen että laaja perhe voisi olla hyvä idea tänäkin päivänä tai että kristittyjen juutalaisviha oli väärin. Jumalasta ja Hänen tahdostaan he eivät voi sanoa mitään. Kuten eräs itselleni läheinen dogmaatikko summaa: ”Historiallis-kriittisen tutkimuksen heikkoutena on sen kyvyttömyys käyttää tekstiä hengellisesti mielekkäällä tavalla. Raamatun kanssa jää neuvottomaksi, jos sen vain toteaa esittävän joukon jopa keskenään ristiriitaisia näkemyksiä”.

Kirkon raamatuntulkinnan köyhyys

Suomi on yksi niitä harvoja maita, jossa papit koulutetaan yliopistossa eikä omassa seminaarissaan. Näin he saavat tutkijan tunnustuksettomat eväät tunnustuksellisen viran hoitamiseen. Yliopistolta tuskin voi vaatia kirkon tarpeiden palvelemista (vaikka ei olisi pahitteeksi, jos eksegeetitkin saisivat olla teologeja eivätkä historioitsijoita). Niinpä kirkon olisi itse syytä pitää huolta raamattuosaamisensa tasosta.

Huoleni on, että vastavalmistuvat papit joutuvat eksegeettisen osaamisensa osalta joko hylkäämään sen täysin epäkäytännöllisenä (tätä olen todistanut praktikumeissa alituiseen) tai rakentamaan teologiansa länsimaisen humanismin varaan, joka ottaa kantaa – yleensä kritisoiden – Raamatun tekstien syntyajankohtien tilanteisiin. Eksegetiikan hylkääjät ottavat sitten helposti uudeksi paradigmakseen luterilaisen uskon, jolloin Raamatun tekstejä tulkitaan niin, että ne tukevat luterilaista ajattelua. Näin esimerkiksi koko Raamatun katsotaan ”ajavan Kristusta”, sanomasta erotellaan ”laki” ja ”evankeliumi” ja Jumalan tahto typistyy lähimmäisen rakastamisen periaatteeseen. Vaihtoehtoisesti kauhistellaan Vanhan Testamentin julmaa jumalakuvaa ja korostetaan individualismia, suvaitsevaisuutta ja porvarillista elämäntapaa. Eräs militanttiateistinen ystäväni esittikin kirkon sanoman olevan seuraava: ”Agendamme yhteiskunnassa on levittää raamatuntulkintaa, joka on harmoniassa modernin parlamentaarisen demokratian ja moniarvoisen eurooppalaisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa. Työkalujamme tässä ovat johdonmukainen papiston kouluttaminen ja piispallisen arvovallan harkittu käyttäminen.”

Kritiikkiä löytyy, entä rakentavaa vaihtoehtoa?

Tuovinen kysyy kommentissaan perusteluja narratiiviteologiselle lähestymistavalle. Miten Raamattu voi olla Jumalan ilmoitusta, jos sen merkitys vaihtuu lukijasta riippuen? On syytä huomata, että suuri osa Raamatun materiaalista on muodoltaan monimerkityksellistä ja lukijaa aktivoivaa: on kertomuksia, runoja ja profetioita. Tällaisille teksteille ei voi löytää vain yhtä tähtäyspistettä tai sanomaa, vaan kyseessä on todellisuuden ilmaus, joka kutsuu lukijaa astumaan siihen sisälle. Pertti Luumi toteaakin Lohfinkiä mukaillen: ”Evankeliumit todistavat Jeesuksen sanomasta aina yhtenäisen tapahtumisen viitekehyksessä, joka saavuttaa huippunsa Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Alkukristillinen sanoma on alusta alkaen ollut Jeesuksessa tapahtuneiden Jumalan pelastustekojen kertomista; sillä on siis alusta asti ollut narratiivinen luonne.” Vanha Testamentti osoittaa, ettei tämä narratiivisuus koske vain evankeliumeja, vaan yhtälailla myös Israelin kansan historiaa. Juutalaisuuden ydin on siis samalla tavoin vahvasti narratiivinen.

Näin siis Jumalan itsensä ilmoitus on luonnoltaan narratiivinen. Tarinoiden maailmojen kautta Hänet voidaan kohdata Raamatun tekstissä ja Hän pystyy puhuttelemaan eri ihmisiä eri tavoin. Jumalan ilmoitus yksityistapauksessa vaatii siis tekstin ja lukijan vuorovaikutusta; tavallaan sitä ei ole olemassa ilman lukijaa aivan kuten kommunikaatiota ei ole olemassa ilman kahta osapuolta. Lienee siis selvää, ettei mikä tahansa tulkinta kelpaa, koska merkitys ei tule yksinomaan lukijalta. Tuovisen kysymykseen siitä, onko tässä kyseessä jonkinlainen jatkuva ilmoitus, on siis vastattava että tavallaan kyllä. Uskon henkilökohtaisesti, etteivät kristityt voi koskaan hylätä Raamattua sillä perustella, että ovat jo oppineet ja omaksuneet siitä kaiken. Kyse ei ole laki- tai oppikokoelmasta, jonka voisi oppia ulkoa. Kertomuksellisuutensa kautta Jumala voi puhutella meitä muuttuvissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa.