Tapio Kangasniemen kirja Magia lastenkirjallisuudessa (2002) käy läpi populaarikulttuurin noituuskuvia; pääpaino on Harry Potter -saagassa. Näkökulma kristillis-ideologinen, joten tasapainoisen analyysin sijaan teos tarjoilee täyslaidallisen kritiikkiä.
Vastaan tässä teoksen väitteisiin, mutta koitan myös lopuksi selittää, mistä näitä tapiokangasniemiä oikein tulee.
Tykillä hyttystä
Magia lastenkirjallisuudessa on Uusi tie -kustantamon pieni 80-sivuinen kirjanen. Teos on selvästi suunnattu herätyskristillisille kasvattajille, jotka ovat huolestuneet fantasiateemojen yleisyydestä lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Kyse on näin pienestä teoksesta, ei mistään kirjallisuuskritiikin merkkipaalusta.
Haluan kuitenkin nostaa kirjan esille juuri tästä samaisesta syystä. Herätyskristillisissä piireissä suhtaudutaan muutenkin nurjasti fantasiakirjallisuuteen, joten tämä kirja on olennaisesti bensaa liekkeihin. Jouduin itse aikanani kiihkouskovaisen opettajani roolipelivainojen kohteeksi, joka puolestaan oli saanut innoituksensa Rebecca Brownin kirjasta Jeesus Kristus vapautti vangitut (1999) (ks. aiempi blogaukseni). Huomioimalla ja käsittelemällä Magia lastenkirjallisuudessa -teoksen väitteet voidaan ehkä vastaanvanlaisia kömmähdyksiä välttää tulevaisuudessa.
Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo. Haluaisin antaa teokselle analyyttisen käsittelyn, mutta minun on vaikea pitää hermojani kurissa. Kuten vahvasti ideologisissa teoksissa on tyypillistä, niin myös Kangasniemen argumentaatio on raivostuttavan yksinuottista. Hän lukee lähdeaineistoon valikoivasti, rinnastaa ilmeisen huolettomasti Harry Potter -romaanit ja viihteellisen Noidan käsikirja (1990) -tietokirjan (s. 65-67) ja päätyy lopulta kritisoimaan Pokémoneja siksi, että ne ovat niin suosittuja (s. 73-74). Jos siis jossain kohdassa sorrun kritisoimaan teoksen sijaan sen kirjoittajaa, pahoittelen jo etukäteen.
Kritiikkiä Potterille ja Kangasniemelle
Kangasniemi kritisoi Potter-saagan alkua eli kirjoja Harry Potter ja viisasten kivi, HP ja salaisuuksien kammio, HP ja Azkabanin vanki sekä HP ja liekehtivä pikari. Syytökset ovat:
- Harry Potter -kirjat sotkevat fantasian ja toden (s. 34)
- ne kuvaavat suvaitsematonta tavallisten ihmisten eli “jästien” vihaamista (s. 38-39)
- ne eivät ole moraalisesti yleviä (s. 40)
- ne toimivat opaskirjoina vaaralliseen okkultismiin (s. 70)
Käyn ne seuraavaksi läpi perusteellisesti ja yksitellen. Sitten kerron, mikä näissä Potter-kirjoissa oikeasti ärsyttää Kangasniemeä.
Tosi ja fantasia sekoittuvat
Kangasniemen mukaan lapsi tarvitsee selkeitä rajalinjoja normaalin kehityksensä tueksi. Harry Potter -kirjat vaarantavat tämän, kun ne kuvaavat fantasian osana tavallista elämää: Harry on englantilainen poika, joka käy noitakoulua. Lapsille sopiva fantasiakirja sen sijaan sijoittaa fantasian kokonaan omaan maailmaansa (esim. Tolkienin Keskimaa), jotta lapsi tajuaa sen heti mielikuvituksen tuotteeksi.
Hieman epäselväksi jää, miten Lewisin Narnia-kirjat säästyvät tältä samalta kritiikiltä. Niissähän englantilaislapset ramppaavat jatkuvasti fantasiamaailmaan ja pariin otteeseen fantasiamaailman asukit vyöryvät meidän todellisuuteemme. Lewis menee melkein pidemmälle vihjatessaan, että Aslan on todellisesti läsnä myös meidän todellisuudessamme, joskin ehkä eri nimellä. Luultavaa on, että tällainen fantasian ja toden sekoittaminen on Kangasniemen silmissä hyväksyttävää, koska se näyttää ajavan kristillistä ideologiaa (vaikka Lewisin kirjojen multiuniversumi ei kyllä ole kirkon kirjoista peräisin).
Syytöksen varsinainen heikkous on kuitenkin siinä, että (toisin kuin Lewis) Harry Potter -romaanien “toden ja fantasian sekoitus” on hyvin läpinäkyvä. Kun loitsuja tehdään heilauttamalla taikasauvaa ja lausumalla toivottu verbi epäselvästi, ei voitaisi olla kauempana todellisen maailman okkultistisista perinteistä. Harry Potter -fantasia on hassuttelua eikä mikään vakava yritys kuvata magian todellisuutta. Lastenkirjallisuus on täynnään yliluonnollisia esineitä ja elementtejä taika-avaimista lohikäärmeisiin, mutta kun ne on esitetty tähän tapaan, ei edes lapsi erehdy luulemaan niitä todellisiksi.
Taikuuden vastustajien vihaaminen
Magia lastenkirjallisuudessa -teoksessa annetaan ymmärtää, että Harry Potter -kirjat suhtautuvat erityisen nurjasti tavallisiin ihmisiin. Ainoat kirjasta löytyvät hyvät samaistumiskohteet ovat velhoja ja noitia; kaikki tavalliset ihmiset kuvataan typerinä taikuuden vastustajina.
Tähän asiaan löytyy selvyys lukemalla Harry Potter -kirjoja. Totta on, että jästeistä eli tavallisista ihmisistä eniten kuvataan Harryn ottovanhempia Dursleyta, jotka ovat sangen viheliäistä väkeä. Saagan neljästä ensimmäisestä kirjasta löytyy kuitenkin myös muita tavallisia ihmisiä (kuten Hermionen vanhemmat), joita ei kuvata vastenmielisiksi jästipäiksi. Harry Potter -kirjat eivät edes suitsuta ajatusta verenperinnön hienoudesta: kirjasarjan päävastustajat, Harry ja Voldemort, ovat molemmat puoliverisiä. Hermione puolestaan, jonka molemmat vanhemmat ovat jästejä, on noitakoulun paras oppilas.
Päähenkilöt eivät ole hyveellisiä
Käsittämättömin Kangasniemen syytöksistä koskee Harry Potter -kirjojen moraalia. Hän ei siis puhu mitään saagan ideologisesta perustuksesta, vaan päähenkilöiden arkisesta toiminnasta. Hän vetää huolettomasti linjat suoriksi ja esittää, että Potter-kirjat kannustavat mm. valehtelemiseen, ryyppäämiseen ja uhkapelaamiseen, koska kirjojen henkilöt tekevät niin.
En tiedä, millaisia kirjoja Kangasniemi normaalisti lukee, koska minulle ei tule mieleen kovin montaa kirjaa, jossa ei olisi kuvattu moraalitonta toimintaa. Jopa pyhien evankeliumien lukeminen jäisi vähiin, jos Jeesuksen toimintaa arvioitaisiin hyveellisyysperusteilla (koska Jeesushan juo viiniä, haukkuu muita ja hylkää perheensä). En yksinkertaisesti ymmärrä, mistä kumpuaa tämä vaatimus, että kirjan tulisi esittää ainoastaan hyveellisesti täydellisiä ihmisiä. Harry Potter -kirjoissa kun ei sinänsä mitenkään ihannoida vaikkapa alkoholin käyttöä; pikemminkin Hagridin ajoittainen sururyyppääminen on noloa touhua.
Opas noituuteen
Magia lastenkirjallisuudessa -teoksessa on huolellisesti eritelty Harry Potter -saagan fantasiaelementtejä. Monesta saadaan vedettyä linjat uuspakanuuteen. Pahin tikki on noitakoulu, jossa “on edustettuna kutakuinkin kaikki oikean noitakoulun oppiainekset” (s. 53).
Tämä erittely olisi hieman uskottavampi, jos se ei venyttäisi logiikan rajoja äärimmilleen. Liekehtivä pikari on kuulemma Graalin maljan vastine, vaikka pikarista ei vedetä muuta kuin kolmivelhoturnaukseen osallistujien nimet. Taikapeili puolestaan on uuspakanallinen symboli, vaikka peilin voisi ajatella juontavan juurensa pikemminkin satuperinteestä. Ja kun Harry loihtii suojelusloitsun uroshirven muodossa, niin “mielleyhtymältä kelttien sarvipäiseen jumalaan ei voi välttyä” (s. 47).
Sama pätee myös tähän noitakoulujen vertailuun. Kangasniemi rinnastaa mielestään vakuuttavasti Church and School of Wiccan noituuden peruskurssin oppisisällöt “riitit ja rituaalit”, “noitasapatit” sekä “kehittynyt kelttiläinen noituus ja shamanismi” Tylypahka-noitakoulun taikuuden historian luentoihin. Mitä siitä, että romaanien kuvauksen mukaan taikuuden historian luennot ovat umpitylsiä yksityiskohtia maahiskapinoista. Samoin “psyykkinen terveys” sekä “noita ja hyvä terveys” vastaavat kuulemma Tylypahkan matami Pomfreyn terveydenhoitajan palveluita. Pomfrey hoitaa romaaneissa oppilaita taikasauvaa heilauttamalla, joten sitä se wiccakoulun psyykkinen terveyskin varmaan on.
Kangasniemi lukee Potter-kirjoja tahallaan väärin löytääkseen sieltä edes jotain okkultismiin viittaavaa. Minun on vaikea uskoa, että kukaan Potter-kirjoja aidosti ja luonnollisesti lähestyvä lukija päätyisi edellämainitun kaltaisiin johtopäätöksiin ja mielleyhtymiin.
Potter-kirjojen todellinen vika
Edellä käsitelty Kangasniemen kritiikki on lopun perin pelkkää pintakiiltoa ja yksityiskohtia. Todellisuudessa Potter-kirjat (ja aika moni muu populaarikulttuurin tuote Aku Ankasta lähtien) joutuvat teilatuiksi siksi, että ne eivät noudata kristillistä ideologiaa ja toista evankeliumin ilosanomaa.
“Sormusten herrassa on paljon valkoista magiaa. Jo edellä kerrotut matkavarusteet sisältävät Potter-kirjoistakin tuttuja noitakaluja. Monissa tilanteissa turvaudutaan velhojen ja haltioiden apuun. Tämä häiritsee kristittyä lukijaa, joka on tottunut luottamaan rukoukseen ja Jumalalta tulevaan apuun. (–) Kristillistä syntien sovituksen ajatusta kirjasta ei löydy.” (s. 19)
“Tämä teema [hyvän ja pahan taistelu] kulkee kaikkien kirjojen lävitse. Silti kirjojen antama vastaus hyvän ja pahan suhteeseen on sekava ja epätosi. Asiasta puhutaan paljon, mutta vastauksia on vähän. Hyvyys on voittavinaan pahan, mutta voimakkainkaan loitsu tai kirous ei pahaa hävitä. Pahan hävittää vain Jeesus Kristus. Tätä totuutta Potter-kirjoista ei löydy.” (s. 64)
Ainoa sallittu tarina on kristillinen evankeliumi. Se on Kangasniemen analyysin hyvän tarinan mittapuu. Kaikenlainen “okkultismin” teemojen käsittely tai käyttö on automaattisesti väärin, ellei näkökulma ole korostetusti kristinuskon ideologiaa myötäilevä.
Mistä näitä tapiokangasniemiä oikein tulee?
Magia lastenkirjallisuudessa -kirjan tausta on kytköksissä tiettyyn kulttuuripessimistiseen tai jopa antikulttuuriseen kristinuskon tulkintaan. Siinä lähdetään ajatuksesta, että maailma on pahan vallassa, joten hyvä kristitty pitää itsensä erossa siitä. Kristityn elämä on ikään kuin Saatanan esteradalla kulkemista. Läpi on päästävä säilyttäen itsensä puhtaana uskoontulosta alkaen.
Tällainen näkemys elää erityisesti eräissä protestanttisissa herätysliikkeissä. Katolisessa perinteessä on huomattavasti positiivisempi maailmankuva. Siinä ihminen voi ainakin jossain määrin toimia Jumalan välikappaleena ja tehdä tästä maailmasta hetkellisesti ainakin vähän paremman paikan. Ei ole sattumaa, että hienovaraisesti ja luovasti kristinuskoon suhtautuva Taru sormusten herrasta -teos on katolisen Tolkienin luomus ja kristillisessä vertauskuvallisuudessaan joskus töksähtävät Narnian tarinat puolestaan protestantti Lewisin kynästä.
Henkilökohtaisella tasolla ikävintä on tietysti se, että vaikka aatehistoriallisesti kristinuskon suhde kulttuuriin on ollut monimuotoinen, niin viime vuosikymmeninä nämä antikulttuuriset äänenpainot ovat olleet kuuluvimpia. On pitkälti juuri näiden herätyskristittyjen ansiota, että oma sukupolveni suhtautuu kristinuskoon nurjasti. Heidän näkökulmastaan kun kristityt tuntuvat uhkaavan kaikkia heille mieluisia mielikuvituksellisen kulttuurin suuntauksia.
6 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
19.08.2011 klo 12:18
Eero Tuovinen
Noidan käsikirja on ihan klassikko. Voit siteerata minua uskovaisille ystävillesi, että tämä pakanallinen hapatus todella toimii: luin Noidan käsikirjan sen ilmestyttyä tuoreeltaan ja minusta tuli noita.
Olen varmaan joskus selittänyt tämän jutun, että miksi antikulttuurillisuus on dominanttia kristillisyyttä tätä nykyä ja näillä näkymin aina Armageddoniin saakka. Koska apologetiikka ottaa a priori lähtökohdakseen, että kristinuskon pitää olla ratkaisevan merkityksellistä maailmankaikkeudelle, niin tällöin on täysin validi looginen päätelmä todeta, että ne osat maailmaa jotka eivät kristinuskoa tarvitse ovat kristinuskolle merkityksettömiä; siltä osin kuin ne tuntuvat tekevän kristinuskon tarpeettomaksi, ovat ne jopa sielunvihollisen juonia. Tämän takia kristinuskon kulttuurikokemus on historian saatossa oleellisesti liukunut ympäri kenttää aina sen mukaan, miten erilaisia ilmiöitä on kyetty tulkitsemaan kristinuskosta riippuvaisina: kun kirkolla oli dominantti asema kulttuurielämässä, oli kirkko kulttuurimyönteinen, ja kun kirkolla oli dominantti asema valtiossa, oli kirkko valtiomyönteinen, noin niinkuin esimerkiksi. Kun humanismi sittemmin kerätessään vauhtia tuhosi tämän narratiivin kulttuurista kristillisenä ilmiönä (ja päinvastoin tarjosi monenlaisia vaihtoehtoisia käsityksiä, joissa kulttuuri on ihmisen itsenäisen ponnistelun kauneinta satoa), niin tuo mainitsemani apologeettinen päättely luontevasti johti siihen, että kristinuskoa ruvettiin tulkitsemaan kulttuurivihamielisesti: jos kerran kulttuuri ei tarvitse kirkkoa, niin eipä kirkkokaan tarvitse kulttuuria!
Jos halajaa kulttuurimyönteistä kristinuskoa, niin en oikein näe siihen muuta lähestymistapaa kuin kolmanteen maailmaan muuttaminen. Käsittääkseni maailmasta löytyy näes vielä sellaisiakin paikkoja, joissa kristinusko voi mukavasti esiintyä korkeamman sivilisaation lähteenä alkuasukkaille, jotka voivat joko jatkaa alkukantaista elämänmenoaan tai ruveta kristityiksi, joilla on sitten kaikki sivilisaation mukavuudet turvanaan. Tällaisissa oloissa kristinusko on historiallisesti ollut hyvinkin kulttuurimyönteistä, asemoituuhan se silloin pakanallista tietämättömyyttä vastaan ja voi käyttää eurooppalaisen sivilisaation hedelmiä ikään kuin omina ansioinaan. Samanlainen kulttuurimyönteisyys jää haaveeksi oloissa, joissa korkeakulttuuri ei ole riippuvainen kristinuskosta: alkukirkko ei ollut kulttuurimyönteinen, koska kulttuurin arvon tunnustaminen olisi ollut roomalaisen pakanuuden arvon tunnustamista, eikä sitä ole nykyinenkään kirkko, koska tätä nykyä sivistyneisyys on pitkälti sama asia kuin liberaali, humanistinen, agnostinen ateismi.
Jännä esimerkki tästä mallista toiminnassa on se, miten katolisen kirkon teologinen dogma yhä tänäkin päivänä on yllättävän sivilisaatio-positiivinen: sanotaan, että ihminen pystyy omalla järjellään ymmärtämään maailmankaikkeutta, noin esimerkiksi, ja että ihmisen kulttuuriponnistuksilla on arvoa. Tämä suorastaan vanhanaikainen dogmahan johtuu puhtaasti siitä, että silloin kun Tuomas Akvinolainen sitä väänsi, niin kulttuuri koettiin nimenomaan uskon hedelmänä ja yhtenä parhaista argumenteista kristinuskon puolesta: logiikka ja korkeakulttuuri olivat hyviä asioita, koska ne olivat se pelikenttä, jossa kirkko oli kuningas; jos tykkäsit kulttuurista, niin sitten kirkko oli sinulle luonnollinen liittolainen ja isäntä, koska kirkko, kulttuuri ja kulttuurin ystävä olivat yhdessä rintamassa barbaarisia pakanoita vastaan. Katolinen kirkko on niin hyperkonservatiivinen, että kerran keksittyjä ideoita ei voida ottaa takaisin, joten tässä sitä nyt sitten ollaan.
19.08.2011 klo 14:08
Sami Koponen
Emme nyt taida tarkoittaa ihan samaa asiaa tällä kulttuurimyönteisyydellä. Minä tarkoitan sillä positiivista suhtautumista paikalliseen tavalliseen kulttuuriin, en kirkollisen kulttuurin ylivaltaa. Tässä suhteessa nimenomaan “kolmas maailma” on se hankalin rako, jossa käydään kovaa rajanvetoa kansan perinteitä kohtaan. Toisaalta paine hylätä “pakanallisuus” on kova, toisaalta vanhat perinteet tuppaavat hiipimään takaovesta takaisin sisään.
Toiseksi, asioita voi toki selittää yhteisön tai instituution yhteiskunnallisella sijainnilla, mutta minä painotan enemmän kirkkokunnan oman aatehistorian tai dogman merkitystä. Tässä suhteessa moni nykyisistä kirkkokunnista on kulttuurimyönteinen. Esimerkiksi kotoisalla evankelis-luterilaisella kirkollamme ei ole menossa mitään ristiretkeä kulttuuria vastaan. Tämä maailmasta erottuminen on enemmän herätysliiketaustaisten pienten porukoiden juttu, mutta ei siis niillekään mikään välttämättömyys. Käsittääkseni esimerkiksi yhdysvaltalaisessa evankelikaalisuudessa on ihan vahva kulttuurimyönteisyyden meininki, jos kohta saman liikkeen sisältä löytyy myös tämä vastarintaliike.
19.08.2011 klo 21:28
Ville Koponen
Luin Noidan käsikirjan joskus ala-asteikäisenä. Tuloksena oli, että edelleenkin ollessani isovanhempieni vanhassa maalaistalossa pesemässä illalla hampaita, kuvittelen sinisen käden laskeutuvan katosta olalleni. Elinikäinen trauma.
21.08.2011 klo 00:47
Blue_Hill
Kirjottamansa perusteella Kangasniemi on taas niitä kristittyjä, joista en todellakaan haluaisi kuulla enempää.. Itse en ole (onneksi) joutunut kohtaamaan noin vahvasti ajattelevia herätysliikkeiden jäseniä mutta tästä sai ainakin argumentteja tuollaisia väitöksiä vastaan ja muutenkin oli mukava lukea ajatuksiasi. Muutamia teologisia kirjoituksiasi olen lukenut ja olen kyllä pitänyt tyylistäsi.
21.08.2011 klo 01:46
Tuomoh
Tapio Kangasniemi. Tuttu mies. Vähän kuin Keijo Ahorinta. Ovat suosittuja veikkoja, jostain syystä. Lienen vieraantunut kristinuskosta, kun juuri tämäntapaisia komppaavat veikot ovat minulla ensimmäisenä mielessä uskovaisista. (Näin siis vaikka minulla on seurakuntanuorimenneisyys…) Siksi minä en ihmettele mistä näitä tulee. Ihmettelen enemmän niitä muita uskovaisia. Aika ikävää että perusasetelma mielessä tuppaa tosiaan olemaan juurikin näin päin.
Minä sain p*halvauksen kun katsoin “Ei vanhene koskaan” -sarjaa, joka oli dokumentaarinen murhasarja. Jotain samantapaista sain “Twin peaksista”.
24.02.2012 klo 19:52
Narnia ja myyttinen lukutapa « Mythopoeia
[...] Ilahduttavasti Kekäle & Murto päätyvät jälkipuheessa sanomaan jotakin kristinuskon ja fantasian suhteesta. Lukija saattaa jo pelätä pahinta, koska Narnia todellisuuden peilinä on julkaistu samassa sarjassa (Ajan ilmiöitä Raamatun valossa), johon myös Tapio Kangasniemen fantasiavihamielinen teos Magia lastenkirjallisuudessa (Uusi tie, 2002) lukeutuu (ks. aikaisempi blogaukseni). [...]