Taide ja kristinusko ovat molemmat itselleni läheisiä asioita, joten luonnollisesti olen suuresti kiinnostunut niiden välisestä liitosta. Kävin eilen katsomassa Seinäjoella Kristillisen teatteriyhdistyksen esityksen Isä Camillo ja Peppone (käsikirjoitus Giovanni Guareschi) (wikipediasivu Don Camillo -sarjasta) ja tänään kotiteatterissa oli vuorossa elokuva Time Changers (käsikirjoitus & ohjaus Rich Christiano). Molemmat taideteokset käsittelevät kristinuskoa, mutta hyvin eri tavoin.
Kristillisen taiteen kädenvääntö
Konservatiivisten herätyskristittyjen kuulee joskus puhuvan “kristillisestä taiteesta”. Heidän teologialleen on tyypillistä korostaa sitä, miten koko elämän pitää olla kristuskeskeistä ja jos suinkin mahdollista, evankelioivaa. Niinpä myös hyvän taiteen keskeinen kriteeri on sen evankelioivuus eli että se julistaa klassisen kristillisen dogman Kristuksen sovitustyöstä. Kristillinen taide on siis herätyskristittyjen mukaan yksinkertaisesti hyvää ja oikeaa taidetta, siinä missä muu viihdeteollisuus noin ylipäänsä tapaa olla “paholaisen tehokkaimpia aseita”.
Minä (ja toivoakseni muutama muukin) kuitenkin tykkäisin, jos kristillisen taiteen piiriin voitaisiin lukea myös sellaiset taideteokset, jotka ylipäänsä käsittelevät kristinuskoa. Herätyskristilliseltä kannalta tällaista laajempaa määritelmää voisi (ehkä aivan oikeutetusti) pitää kristinuskoaiheisena taiteena, mutta ei varsinaisesti kristillisenä taiteena.
Tällainen hienovarainen termimäärittely saattaa lukijasta tuntua oudolta, mutta on merkittävä nuorten kristittyjen taiteilijoiden keskuudessa. Perinteisesti ainoastaan selkeästi julistava taide saa herätyskristillisen yleisön huomion siinä missä kristinuskoaiheinen taide jää syrjään tai pahimmillaan joutuu jopa halveksunnan kohteeksi.
Propagandasta ei synny hyvää tarinaa
Omasta puolestani suppeammin määriteltyyn kristilliseen taiteeseen sisältyy kaksi ongelmaa: se tuottaa tylsiä tarinoita eikä tarjoa eväitä hengelliseen kasvuun.
Hyvässä tarinassa henkilöhahmot ovat uskottavia. Se tarkoittaa ennen muuta inhimillistä heikkoutta. Tietysti tarinasta saa mieltäylentävämmän, jos päähenkilöt ovat heikkouksistaan huolimatta esikuvallisia. Harva asia innostaa samalla tavalla kuin arvostamiemme hyveiden ruumillistuman eli sankarin voitto. Julistavasta taiteesta tällaiset mielenkiintoiset henkilöhahmot tyypillisesti puuttuvat.
Esimerkiksi tuossa Time Changers -elokuvassa kupletin juoni on se, että 1890-luvun raamattukoulun professori matkustaa ajassa 2000-luvulle ja tuomitsee näkemänsä tapainturmeluksen (avioerot, tottelemattomat lapset jne.). Siinä sivussa kuulemme pari herätyskristillistä saarnaa, jotka kehottavat kuulijoita ottamaan Jeesuksen vastaan henkilökohtaisena pelastajana. Koko aikamatka tapahtuu siksi, että professori huomaisi pelkän moraaliopetuksen olevan riittämätöntä: pitää puhua moraalin antajasta eli Jeesuksesta Kristuksesta. Lienee sanomattakin selvää, että tällaisessa tarinassa juonenkäänteitä ei oikeastaan ole. Professori laukoo parannussaarnaansa ja palaa sitten kotiin.
Mitä tällaisesta elokuvasta jää käteen? Usko Kristukseen, niin pelastut? 1800-luvun moraalikäsitykset olivat aika tavalla jyrkempiä kuin tänä päivänä? Tarina on jäänyt julistuksen alle, joten tuloksena on näkökulmasta riippuen joko pitkittynyt saarna tai uuvuttavan tylsä draama.
Hyvä taide haastaa ajattelemaan
Kristinuskosta saa kuitenkin hyviäkin tarinoita. Se tarjoaa laajan moraalikoodin, jota problematisoimalla on helppo luoda draamaa. Uskon psykologiasta saa yhtälailla monia mielenkiintoisia tarinanaiheita.
Esimerkkinä tällaisesta on näkemäni teatterinäytelmä Isä Camillo ja Peppone. Siinä katolinen kirkkoherra isä Camillo osoittautuu kovanyrkkiseksi hengenmieheksi, joka kamppailee kommunistisen pormestari Pepponen kanssa kurittomiakin keinoja käyttäen. Tästä huolimatta isä Camillo pyytää usein neuvoa krusifiksilta ja on kuuliainen Kristuksen äänelle, joskin pitkin hampain. Vastakkainasettelusta huolimatta pormestari Peppone kaipaa lomautettua pappia takaisin ja isä Camillo puolestaan kunnioittaa vanhaa partisaanitoveriaan.
Tällainen kertomus houkuttelee pohtimaan ja tekemään oivalluksia: toimiko isä Camillo oikein, kun hän kiristi pormestarilta kolme miljoonaa liiraa varastettuja rahoja lastenkodin rakentamista varten? Olisiko meillä kirkkokriittisillä herätyskristityillä jotain opittavaa siitä, että tarinassa Jeesus kehottaa isä Camilloa noudattamaan pormestarin toivetta ja kastamaan tämän lapsen Lenin-nimiseksi?
Parempia tarinoita kristinuskosta, kiitos
Kaikkiaan voisi kai sanoa, että eniten minua harmittaa hyvien kristillis-aiheisten tarinoiden vähäinen määrä. Jenkkien konservatiiviset herätyskristilliset piirit ovat kyllä tuottaneet elokuvan toisensa perään, mutta kuten sanottu, ne ovat myös järjestään tylsiä. Moniulotteisempia tarinoita kristinuskosta on huomattavasti vähemmän. Silloin kun uskoa käsitellään, niin siitä harvoin osataan ottaa aiheeksi muutoin kuin uskonkriisin näkökulmasta.
Tuntuu siltä, että parhaat kristillissävytteiset tarinat saadaan aikaan tuomalla katolinen kirkko kuvaan mukaan. Tämä ei sinänsä ole yllätys, koska katolinen kirkko on paitsi vanhempi niin myös enemmän vaihtoehto julkiselle yhteiskunnalle ja sen arvoille. Katolisella kirkolla on oma yhteiskuntamoraalinsa siinä missä protestanttisten kirkkojen lähtökohtana on usein ollut maailmasta eristäytyminen tai kaksoismoraalin hyväksyminen.
Tietysti tällaisille tarinoille voi olla vaikea löytää yleisöä. Konservatiiviset herätyskristilliset piirit eivät niistä välitä, koska niissä ei ole tarpeeksi julistusta ja maallisempi väki taas ei ehkä tavoita uskon horisonttia ollenkaan. Samalla tavalla myös tekijät voivat olla vähissä: omassa tuttavapiirissäni uskonaiheet tapaavat olla joko tabu tai merkityksetön aihe.
6 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
08.01.2012 klo 17:39
Eero Tuovinen
Jos saa sanoa, niin minusta tämä kokemuksesi evankelistisesta propagandasta tylsänä ja kristinuskoa kriittisesti luotaavasta taiteesta jännänä johtuu tapakristillisestä otteestasi kyseiseen ideologiseen raamiin. Jos ottaisit tosissasi kristillisen eskatologian ja siitä seuraavan sisäisesti johdonmukaisen, mutta umpiradikaalin opetuksen, niin pääsi olisi niin vinksallaan että et sinäkään pystyisi katsomaan kristinuskoa “pelkästään” psykososiologisena ilmiönä niin kuin kriittinen taide tekee. Tällöin maailmankuvaasi affirmoiva setti olisi sitä ainoaa oikeaa ja kaikki kristinuskoa ulkopuolelta havainnoiva matsku näyttäytyisi siinä valossa mitä se tosiasiassa kristillisestä näkökulmasta on, eli yrityksenä ulkoistaa kristinusko ja hahmottaa maailma ikään kuin kristillinen maailmankuva olisi valinnainen juttu, jota ilmankin voisi olla.
Tämä presuppositionalistinen näkökulma tosiaan selittää, että miksi joku Isä Camillo on ateististen kirkonvihollisten parasta lakua: se näyttää meille, miten mukamas ihmisen on mahdollista olla hyvä tai sympaattinen olento itsessään, ja sitten tarkastellaan sitä miten ihmisen Kristus-suhde toimii vuorovaikutuksessa tämän ihmisen itsellisen luonnon kanssa. Tämä alentaa kristillisen uskonkokemuksen arkipäiväisen arvovalinnan tasolle, mikä on jo itsessään ateistinen ajattelutapa. Jos kristinusko olisi todella valinnaista, niin kuka hullu sitä silloin seuraisi? Mistään ei ateisti niin diggaa uskonsodassa kuin taiteesta, joka kohtelee uskoninstituutioita psykososiologisina ilmiöinä ja heijastaa sitä, miten uskonto vaikuttaa ihmiseen, koska kaikki tällainen tarkastelu jo itsessään sisältää uskonnottoman vaihtoehdon siemenen. Ilman tätä homo qua homo -oletusta psykososiologinen näkökulma ei kuitenkaan ole mahdollinen.
10.01.2012 klo 17:04
Sami Koponen
En oikein saa kiinni siitä, miksi “uskonnottoman vaihtoehdon siemen” olisi jotenkin paha juttu – etenkin kun se tavallisesti elää rinnakkain “uskonnollisen vaihtoehdon siemenen” kanssa. Meinaan, että saat toki olla ateistisuudessasi ahdasmielinen fundamentalisti, mutta sinun ei ehkä tarvitsisi yrittää puskea kaikkia muitakin idealisteja samaan muottiin.
Ehkä kirjoitin blogauksessani hieman epäselvästi, mutta ei se kaipaamani juttu ole niinkään kristinuskon redusoiminen pelkäksi psykososiologiseksi ilmiöksi, vaan kristinuskon monipuolisempi käsittely. “Evankeliumielokuvat” ovat tylsiä, koska ne tyytyvät toistamaan vanhaa sanomaa sen sijaan, että ne yrittäisivät kertoa, mitä se vanha sanoma tarkoittaa tässä tai tuossa tilanteessa.
(Hmm. Ehkä kyse onkin siitä, että kristinuskon ydinsanoman toistaminen johtaa Jumalan toiminnan korostamiseen, mikä puolestaan väistämättä pudottaa ihmisen sivurooliin. Tästä lähtökohdasta on vaikea kirjoittaa aristoteelisen puhdasmuotoista draamaa.)
10.01.2012 klo 17:35
Eero Tuovinen
Niin, perisynti (so. ihmisen luontainen olemus) saa tosiaan ihmisen näkemään maailman, draama mukaanlukien, valheellisella ja jumalanvastaisella tavalla. Sinä päättelet, että kristinuskoa pitää käsitellä ulkopuolelta ja havainnoida sitä ikään kuin ihminen havainnoi luontoa, koska muuten asiaa käsitellään tylsästi eikä ollenkaan dramaattisesti. Ikävä kyllä juuri tämä sinun kaipuusi draamaan on osa langennutta ihmisen olemusta; Jumala ei ole draamaa, hän vain on. Ihminen rakastaa draamaa, koska draama pyrkii purkamaan inhimillistä olemusta objektiivisen havainnoinnin kautta, ja siten se lievittää hänen eksistentiaalista kaipuutaan. Todellinen vastaus tähän kaipuuseen on Jumala, mutta ihminen johtaa itseään harhaan sijaiselämällä draaman kautta muiden ihmisten elämää ja kokemalla sijaistunteita, jotka saavat hänet hetkeksi unohtamaan sen, että lopunperin hän on maailmankaikkeudessa yksin Jumalan kanssa.
Jos tämä vastakkainasettelu ateismin ja teismin välillä olisi symmetrinen, niin sittenhän voitaisiin ajatella että näkökulmien avaaminen tuolla tavoin olisi jotenkin tasapuolista ja hyväksyttävä taktinen liike, mutta ikävä kyllä tämä ei ole tilanne: ateismi itää agnostismista ja ei muutenkaan pohjimmiltaan ole mitään muuta kuin halukkuutta tarkastella maailmankaikkeutta humanistisesta, ihmislähtöisestä vinkkelistä. Kristillinen maailmankuva on jo puoliksi menetetty siinä vaiheessa, kun kristillistä etiikkaa ja elämää ruvetaan kuvaamaan taiteessa ikään kuin tasapuolisesti vaihtoehtojen rinnalla. Tämä sopii oikein hyvin tietenkin ateistille, eihän hänen oma agendansa ole mitään sen kummempaa kuin puolueettomaan tarkasteluun nojaavaa arvopluralismia: vertaillaan vain vapaasti kristinuskon ratkaisuja vaihtoehtoihin, katsellaan miltä usko näyttää ulkoa päin ja huomataan, miten kirjailija voi maalailla kaikenlaisia totuudenvastaisia haavekuvia ihmisistä jotka ovat hyviä ilman Kristusta ja muista fantasioista. Kelju ateisti ei muuta kristityltä pyydä tahi vaadi kuin sen, että hän tarkastelisi uskoa ja elämää uskossa draaman vinkkelistä, seuraillen kuvitteellisia ihmiskohtaloita ja havainnoiden, millaisia näennäisen hyviä tai pahoja asioita uskoninstituutio tuottaa. Se tietää se ateisti, että jos tähän peliin lähtee, niin siinä ennemmin tai myöhemmin tulee vakuuttuneeksi siitä, että ihmiset ovat hyviä tai pahoja toistensa tähden eivätkä Jumalan vuoksi.
Voisi siis sanoa, että jos kristillisen tarinan kertominen aidosti kristillisen kosmologian hyväksyen tuntuu tylsältä eikä ollenkaan aristoteliselta, niin sitten oikea ratkaisu on heittää Aristoteles mäkeen ja pitäytyä psalmeihin. Aristoteles on kiero mies, se haluaa että hyvä kristitty ajattelee ja havainnoi ja käyttää “luonnollista” järkeään, ihan kuin se olisi mahdollista ilman Jumalaa. Jos tähän peliin lähtee, niin voi jo yhtä hyvin ruveta kutsumaan itseään vienosti toiveikkaaksi agnostikoksi.
Lisää tästä kiehtovasta ajatuksen pendolinosta, joka pysähtyy vain pääasemilla, kerrotaan Wikipediassa. Onneksi maailmassa on myös viisaita miehiä, jotka ymmärtävät kristinuskon loogiset implikaatiot.
13.01.2012 klo 12:09
Nuurori
Yritin lukea tuota artikkelia presuppositionismista (esiperäpuikotismi?), enkä kyllä senkään avulla päässyt ihan Eeron kärryille, tai siis pendolinoon, joka joko ei ikinä lähteny asemalta sähkövian takia, tai ollut edes saapunut sinne.
Jos sulla oli Eero liian kiire käyttämään toinenkin tunti kirjottamiseen, niin olisit sitte vaa suosilla jättäny väliin
Mutta sikäli tavallaan jännä sattuma, että itekin oon kontemploinut hengellisten teemojen käsittelyä roolipeleissä, eli siis sitä, ettei sitä tapahdu. Päätelmäni on, että vaikka uskovaiset ovatkin jo unohtaneet roolipelit, roolipelaajat eivät ole unohtaneet uskovaisia. Kun uskovaiset itse muistelevat kokemiaan uskonvainoja, roolipelaajille ne vainoajat olivat uskovaiset itse. Piti aloittaa tästä aiheesta keskustelu pelilaudallekin, mutta siellä on ollut kaikkea muutakin, niin jätin kypsymään.
Tästä pääsenkin siihen, ettei tuon evankelioivan kristillisen taiteen kohderymästä välttämättä kannata välittää hengellisesti kasvattavan taiteen kohderyhmänä, sikäli, että he ovat ihmisiä jotka kuvittelevat pääsevänsä ahtaan portin läpi sitä todennäköisemmin, mitä ahtaampi ajatusmaailma heillä itsellään on. Eivätkö ne olleet juuri ne fariseukset ja kirjanoppineet, jotka erottautuivat kurtisaaneista, veronkerääjistä ja muista Jeesuksen opetuslapsista?
Hengellisten oivallusten tarjoamiseksi taas nimenomaan roolipelit olisivat jokseenkin optimaalinen taidemuoto, joista olemassaolevista peleistä haluaisin nostaa esiin mestariteoksen 3:16, jonka oikein pelattuaan ei ole enää ihan sama ihminen. (ja ajatella, että vain yhdessä päivässä!). Tosin en ole silti varma toimiiko tuokaan peli kaikkiin, tai ainakaan samalla tavalla.
Siinä Eero on oikeassa, että toisaalta roolipeli tarjoaa myös houkuttelevaa eskapismia draaman tai grindaamisen kautta löytyvän tekemisen ilon kautta, mikä on toki osa suurta Saatanallista hämäystä.
Muuten yleensä kaidan kaikenlaista taidekeskustelua. Siinä on se ongelma, että ne keskenään kilpailevat oppirakennelmat yrittää kohota taivaaseen asti, mutta ei ne silti kosaan sinne pääse.
Juicelta vielä loppuun:
13.01.2012 klo 21:06
Eero Tuovinen
Avaan hieman tuota Samin kanssa käymääni sananvaihtoa, kun en tykkää olla sillä lailla postmoderni että jättäisin ulkopuoliset vain raapimaan päätään: kyse on pitkään käymämme uskontokeskustelun jatkosta, ja peikkoilen siinä asioikseni esittelemällä erään erityisesti amerikkalaisten evankelististen uskovien piirissä suosittua tapaa käsitellä kulttuuria ja sivistystä. Tämä ns. presuppositionalismi, eli noin suomeksi “oppi, joka olettaa Raamatun olevan totta ennen kuin väittely edes on alkanut (presupposoi)” on strategia, jossa kristitty väittelijä pyrkii osoittamaan, että vastassa olevat asenteet eivät ole koherentteja, vaan että vain Raamattuun nojaava ajattelun asetelma toimii oikein. Hirmuista loogista väkivaltaahan se on, mutta ajattelin että Samia huvittaisi nähdä ikäänkuin ulkoa päin, että miten se tosiuskova ajattelee. (Sinänsä olen kyllä ihan tosissani sitä mieltä, että tällainen äärifundamentalisti edustaa protestanttista “Raamattu ensin” -kristinuskoa paremmin kuin Samin tapainen mielenterveydestään kiinni pitävä kohtuukristitty. Siitä ei vain pääse mihinkään, että vain toisella näistä on johdonmukainen lukutapa, joka selittää Raamatun kokonaan ja turvautumatta valikoivaan luentaan. Ihmishirviöitähän Raamattua kirjaimellisesti lukevat tyypit toki jälkeensä ovat, mutta ovatpahan loogisia ajattelijoita. Katolisuus ja fundamentalismi ovat kokemuksessani ainoat loogiset kristinopin haarat; muut ajattelevat teleologisesti, eli tulkitsevat lähdemateriaalia tarkoitushakuisesti saadakseen johtopäätökset vastaamaan omia, humanistisia ennakkoasenteitaan.)
Mutta, oleellisemmin, olen samaa mieltä 3:16:sta, siinä on veikeä oivalluksen meininki. Ei toimi tosiaan likimainkaan kaikilla tiimeillä, mutta kohderyhmälleen se iskee oikein hyvin. Tässä ideologisen taiteen keskustelussa se on hyvä esimerkki sellaisesta havainnoivasta teoksesta, joka luottaa yleisön kykyyn vetää omat johtopäätöksensä.
Etkös sinä Sami ole kirjoittanut aiemmin jotain kristillisestä roolipelaamisesta ja sen mahdollisuuksista? Miten näkisit tämän blogauksesi valossa, muistelisin että päädyit silloinkin samantapaiseen johtopäätökseen, eli kepitit saarnaavaa ja propagandistista roolipelisuunnittelua ja ylistit Dogs in the Vineyardin tapaisia pelejä, jotka jättävät pelaajat itse hakeutumaan totuuden äärelle.
14.01.2012 klo 07:54
Nuurori
Kiitos selvennyksestä, ymmärrän nyt, että olisi pitänyt alun pitäenkin mennä bussilla
Jotenkin musta tuntuu että toi ennakkoluulo-oppi on itsessään raamatun sanoman vastainen ennaltamääräämisopin tapaan, joskaan en ole tarpeeksi pätevä raamatuntuntija pystyäkseni perustelemaan sitä raamatun itsensä sanomalla. Tulkinnan ulkopuolellehan ei kukaan kuitenkaan pääse sen enempää kuin itsensäkään, ja sikäli se fundamentalistinen ehdottoman kirjaimellinen tulkinta siitä, että homot joutuvat helvettin on ihan yhtä mahdollisesti väärin kuin kätevä suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. “Raamattu ei tarkoita, että homoseksuaalisuus olisi paha, vaan että perheenisien homoirtosuhteet ovat tuomittavia”. Pelkästään se, mitä 2000-4000 vuotta on tehnyt kirjoitusten merkityksille, suhteutettuna siihen, mitä netti on tehnyt kielelle, LOLMAO.
Ehkä paras vastaväite olisi siis, että presuppositionalismin ongelmana on sekoittaa raamatun sanoma raamatun tulkinnan kirjaimelliseen ryhmään.
Raamatun mukaan jumala antoi ihmiselle aivot ja kehottaa niitä myös käyttämään totuuden etsinnässä ja tiedon viemisessä eteenpäin (evankelioinnissa), mutta melkein samaan hengenvetoon varoittaa valheiden verkosta ja ihmiselle ominaisesta taipumuksesta katsoa asioita itselle parhain päin.
Enivei, nykyisessä fantasiakamppiksessanikin olen yrittänyt etsiä keinoja nimenomaan käsitellä hengellis-filosofisia vapauden ja vallan teemoja. Olenkin leikilläni nimennyt kampanjan psykologiseksi konstruktioksi, mutta pelaajille se ei ole kyllä mitään leikkiä, joskin vasta kaksi on lopettanut juoksuhiekkalaatikossa pyristelyn. Jossain vaiheessa olis tarkoitus tulla ton kampanjan kanssa enemmänkin kaapista ulos, mutten ole saanut aikaiseksi. Pelkään kai, ettei se kuitenkaan kiinnosta sen enempää kuin n20, enkä itsekään paria harvaa poikkeusta lukuunottamatta välitä valmismateriaalista tai peliraporteista. Kummissakin ongelmana on keskittyminen yhdentekevien luetteloiden laatimiseen. Mitä on siellä ja kuka meni tänne ja mitä vittua. Ei semmoista jaksa. Vähän kuin “hei, mäkin teen kuningasluettelon, kun Tolkienillakin oli”, kiinnittämättä siihen pikkuseikkaan, että Tolkienin kuningasluettelo oli lista Dunedainin kuninkaista keski-maan kontekstissa eikä vaa tuloste irrallista dataa.