Olen jo jokusen vuoden pyöritellyt narratiivisen teologian, fantasiakirjallisuuden ja kristinuskon suhteen sekä kristillisen taiteen teemoja. Niinpä kun löysin kirjastosta Jari Kekäleen ja Esko Murron kirjoittaman Narnia todellisuuden peilinä -teoksen (Uusi tie, 2005), tartuin siihen tietysti ahnaasti. Sitä kommentoidessani tulen sanoneeksi jotain myös Timo Eskolan Uuden Testamentin narratiivinen teologia -teoksesta (Perussanoma, 2011).
Olen jo taannoin kirjoittanut oman näkemykseni Narnian tarinoista, joten odotin löytäväni Kekäleen ja Murron kirjasta toisenlaisen katselmuksen. Toisin kuitenkin kävi. Narnia todellisuuden peilinä ei yritäkään käsitellä Narnian tarinoita kirjallisuuskriittisesti, vaan sen sijaan keskittyy C.S. Lewisin henkilöhistoriaan, jota kirjasarja tekijöiden mukaan heijastelee. Tämän toimenpiteen tavoitteena on auttaa lukijoita ymmärtämään Narnian syntyä ja merkitystä Lewisille ja sitä myöten auttaa lukijoita nauttimaan Narniasta.
Oman lähestymistapani kannalta teos on siis verrattain turha: minua ei sanottavasti kiinnosta se, mitä kirjailija on kokenut ja sen johdosta luultavasti yrittänyt kirjoihinsa tuottaa, vaan se, mitä hän lopunperin on tullut niihin kirjoittaneeksi. Tekstin merkitys ei avaudu kirjoittajan kautta, vaan tekstiä ja lukutapaa tutkimalla.
Narnia todellisuuden peilinä kätkee kuitenkin sisäänsä todellisen helmen. Kirjan toisessa pääluvussa kuvataan Lewisin käsitystä myyteistä ja myyttisestä teologiasta, joka on hyvin kiinnostavaa luettavaa narratiivisen teologian kannalta.
Allegoria vs. myytti
Allegorisen ja myyttisen lukutavan eroa kuvaa hyvin Narnia todellisuuden peilinä -teoksesta löytyvä Esko Murron lukukokemuksen kuvaus:
“Pyrin tämän jälkeen lukemaan Narnia-kirjat uudelleen läpi koko ajan etsien piilotettuja kristillisiä merkityksiä. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Voisiko tämä olla kuin…? Pian kuitenkin kävi selväksi, että en nauttinut lukemastani enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Silloin kun jaksoin silmä kovana etsiä allegorioita, en pystynyt etenemään tarinassa kuin hitaasti ja vaivalloisesti. Lukeminen muistutti lähinnä koodin purkamista tai vaikean koulutehtävän ratkaisemista. Tällaisessa lukuhetkessä kuitenkin keskittyminen helposti herpaantui, minkä tuloksena mielikuvitus pääsi vauhtiin ja saatoin taas ‘vahingossa’ nauttia vapaasti lukemastani.” (s. 54)
Allegorinen lukutapa käsittelee tekstiä välineellisesti. Siinä pääasiana ei ole kertomus, vaan varsinainen sanoma, joka on kätketty kertomukseen. Taitava allegorian lukija pystyykin erottelemaan sanoman kertomuksesta, jonka jälkeen hän tietysti hylkää kertomuksen ja pitää sanoman samaan tapaan kuin viljan puimisessa erotellaan jyvät akanoista.
Myyttinen lukutapa kuitenkin lähestyy tekstiä toisella tapaa. Siinä tekstistä ei pyritä löytämään tekstin välittämiä totuuksia vaan todellisuutta (Kekäleen & Murron termiä käyttääkseni). Myyttiä ei voi erottaa tarinasta, koska siinä kertomus ei ole pelkkä väline vaan itsetarkoituksellinen. Allegoria on salakieltä, tapa ilmaista eräs ajatus verhotusti; myytti puolestaan on kertomuksen kieltä, tapa ilmaista sellainen ajatus, jota ei muutoin ole mahdollista ilmaista lainkaan. Näin “myytti ei koskaan kokonaan tyhjene siitä tehtyihin päätelmiin, eivätkä nämä päätelmät ole myytin kerronnan pääasiallinen päämäärä. Todellinen päämäärä on saattaa lukija/kuulija yhteyteen sen valtavan, elävän ja rikkaan todellisuuden kanssa, josta kaikki yksittäiset totuudet ovat vain sirpaleita.” (s. 57)
Kekäleen & Murron mukaan Lewis itse puhui myytin erityislaatuisuudesta termillä ylikirjallinen (extra-literary). Tällä hän viittasi siihen, että koska myytin varsinainen merkitys ei ole sanoissa, se ei myöskään ole kielen rakenteen rajoittama. Myyttinen tarina on näin enemmän kuin sanansa tai niiden summa.
Myyttinen lukutapa ja Narnia
Hieman yllättäen Kekäle & Murto eivät pidä Narnian tarinoita allegoriana. He puolustavat näkemystään – kuinkas muuten – vetoamalla kirjailija Lewisin aikomuksiin. Heidän mukaansa Lewis ei pyrkinyt kirjoittamaan allegorioita Raamatusta, vaan käsittelemään teoksissaan kahta kiinnostavaa ajatusta: multiuniversumia ja kristinuskon Jumalaa fantasiamaailmassa. Lewis ei siis yrittänyt pukea Raamatun kertomuksia lapsille helpommin vastaanotettavaan ja houkuttelevaan asuun, vaan pohtia, millaiseksi Jumalan pelastushistoria muodostuisi fantasiamaailmassa, jos oletetaan, että sama Jumala on luonut ja hallitsee useita rinnakkaisia todellisuuksia.
En pidä heidän argumentaatiotaan järin onnistuneena, koska Lewisin Narnian tarinat eivät varsinaisesti omaperäisyydellään häikäise. Ne ovat allegorioita, koska ne seuraavat usein piinallisen tarkasti Raamatun kertomuksia. Väite olisi uskottava, jos Narniassakin messias kuolisi pelastaakseen muut ja palaisi sitten kuolleista. Mutta kun Narnian messias joutuu petetyksi, hakeutuu uhrikuolemaan, suree kuolemaansa puutarhassa, kulkee yksin teloituspaikalle, joutuu kärsimään pilkkaa ennen kuolemaansa, saa naiset itkemään ruumiinsa äärellä, murtaa kiven ylösnousemuksellaan ja jatkaa ylösnoustuaan siitä mihin jäi, niin ainoastaan tynnyrissä kasvanut lukija ei tajua näitä jatkuvia yhtäläisyyksiä evankeliumeissa kuvatun Jeesuksen kuoleman välillä.
Ymmärrän kuitenkin sen perusidean, jota Kekäle & Murto kannattavat: tällainen vertauskuvallinen tarina vapauttaa meidät evankeliumikertomusten totunnaisuudesta ja saa meidät taas nauttimaan tarinasta ilman esitulkinnan painolastia. Tästä samaisesta syystä itse fanitan erilaisia kristus-myyttiä hyödyntäviä elokuvia: ne tuovat tuoreutta ja uusia näkökulmia tuttuun tarinaan.
Myyttinen lukutapa ja Raamattu
Myytti on kertomus, joka on itsessään merkityksellinen, ei ainoastaan tarpeellinen tietyn sanoman välittämiseksi. Kekäle & Murto eivät suostu pitämään allegoriaa sinänsä pahana tai hyödyttömänä, he pikemminkin haluavat vain puolustaa myyttisen lukutavan oikeutusta mielikuvituksen (intellectuksen) ravintona. Heidän esittelynsä nojalla minun on kuitenkin vaikea pitää allegoriaa muuna kuin yksipuolisena ja mielikuvituksettomana vaihtoehtona, jolla on paikkansa vain silloin, kun sanoma on yhteiskunnallisen painostuksen vuoksi pakko verhota vertauskuviin.
Tästä samaisesta syystä en osaa suuresti arvostaa Eskolan mammuttimaista Uuden testamentin narratiivista teologiaa, joka on nimenomaan tätä koodin purkamista. Sen sijaan, että hän ottaisi evankeliumit myyttisinä kertomuksina, hän tekee niistä koodikieltä, jonka oikean merkityksen hän on onnistunut saamaan selville. Evankeliumit ovat allegoria Daavidin pojasta, joka messiaana rakentaa uuden temppelin (seurakunnan) ja ylösnousemisessaan astuu taivaalliseen kuninkuuteensa. Sen sijaan siis, että evankelista (tai kenties Jeesus itse) olisi kirjoittanut suorasanaisesti pakkosiirtolaisuuden ajan vihdoin päättyneen ja messiaanisen ajan alkaneen, meille tarjoillaankin lukemattomia profeetallisia tekoja sekä vertauskuvallista opetusta. Onneksi Eskola pelastaa meidät tietämättömyydestämme ja kertoo, mitä evankelista / Jeesus oikeasti sanoillaan ja teoillaan tarkoitti.
Allegorisuus ei sinänsä tee Eskolan työtä huonoksi, eikä Uuden testamentin narratiivisen teologian merkitys roiku vain myyttisyyteen suhtautumisen varassa. Eskola esimerkiksi haastaa kirjassaan perinteisen historiallisesti orientoituneen eksegetiikan, mitä pidän tärkeänä luutuneiden ennakkoluulojen pölyttämisenä. On kuitenkin sääli, että teos, jonka nimessä puhutaan narratiiviseta teologiasta, ei lopun perin juurikaan sisällä narratiivista tutkimusta.
Myyttinen lukutapa ja fantasiakirjallisuus
Ilahduttavasti Kekäle & Murto päätyvät jälkipuheessa sanomaan jotakin kristinuskon ja fantasian suhteesta. Lukija saattaa jo pelätä pahinta, koska Narnia todellisuuden peilinä on julkaistu samassa sarjassa (Ajan ilmiöitä Raamatun valossa), johon myös Tapio Kangasniemen fantasiavihamielinen teos Magia lastenkirjallisuudessa (Uusi tie, 2002) lukeutuu (ks. aikaisempi blogaukseni).
Pelko on kuitenkin yllättäen turha. Kekäle & Murto asettuvatkin puolustamaan fantasiakirjallisuutta. Heidän mukaansa fantasiaa (niin kuin muutakin kirjallisuutta) pitäisi arvioida sen edustaman maailmankatsomuksen, ei maailmankuvan nojalla. Heille siis magia ei ole mikään ongelma, kunhan teoksen arvopohja on kristillisen etiikan mukainen. He ottavat esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta ja Phillip Pullmanin Universumien tomun, joista ensimmäinen saa suosiota eeppisestä hyvän voitosta ja jälkimmäinen pyyhkeitä avoimesta kristinuskon kritiikistään.
Toisin kuin voisi luulla, Kekäle & Murto eivät kuitenkaan arvota fantasiakirjallisuutta sen mukaan miten hyvin se propagoi kristinuskoa. Päinvastoin, he näkevät uskonnollisesti neutraalin fantasiakirjallisuuden olevan kristinuskon liittolainen:
“Kristillisestäkin näkökulmasta katsottuna fantasiaon arvokasta, vaikkei siinä olisi yhtäkään kristillistä viittausta. (–) Ihmisen on ensin ‘herättävä harmaudestaan’ ennen kuin hän voi kokea sen rikkauden ja kauneuden joka kristinuskolla on tarjottavanaan. Muuten hän jatkaa värisokeaa elämäänsä eikä näe sateenkaaren, Jumalan rakkauden symbolin värejä. Kun hänen korvansa ovat kuuroutuneet kaikelle muulle paitsi kassakoneen kilinälle tai tehtaan pillin soitolle, kuinka hän voisi kuulla suloisen uutisen Jumalan Pojasta? Heräämisen on tapahduttava, ja siinä voi myös fantasiakirja olla herättäjänä.” (s. 78)
Kekäleen & Murron ajatus on sama kuin Esko Miettisellä (ks. aikaisempi blogaukseni): hyvän ja pahan olemassaolo, messiaan rooli ja yliluonnollisuuden mahdollisuus ovat kaikki sellaisia perusajatuksia, jotka täytyy omaksua että kristinusko näyttäytyy mielekkäänä vaihtoehtona. Fantasiakirjallisuus ajaa näitä samoja perusajatuksia ja voi näin valmistaa tietä Kristukselle.
5 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
25.02.2012 klo 12:18
Eero Tuovinen
Tuo viimeinen ajatus on kiinnostava, olemme keskustelleetkin siitä joskus. Mitä itse ajattelet, onko ideologisesti liberaali (se on, epäkristillinen) spekulatiivinen kirjallisuus kristinuskon liittolainen kulttuurisodassa? Olen uskoakseni sinullekin joskus siitä puhunut, miten näen itse asian päinvastoin, samoin kuin näkevät hyvät ystäväni kristillisen liikkeen evankelistisessa siivessä: parhaita kristittyjä saadaan tynnyrissä kasvattamalla, väärien vaikutteiden tarjoileminen ja mielikuvituksen ruokkiminen johtaa turhan helposti vääräoppisuuteen. Totuuksia on vain yksi, valheita taas määrätön määrä, joten ei kannattaisi hämmentää ihmisparkaa kontrafaktuaalisilla hypoteeseilla.
Toisaalta tosiaan tuokin on ihan pintapuolisesti uskottava ajatus, että jotta kristinusko olisi edes relevantti kysymys ihmiselle, pitää tällä ensin olla kauneuden ja oikeuden tajua, jota ei ole ilman unelmia ja kulttuurillista elämän ulottuvuutta. Muutenhan asiasta ei ole muuta syytä välittää kuin pelokas taikauskoisuus ja konformistinen paine. Mutta sitten voi taas kysyä, että vikaakos pelokkaassa taikauskoisuudessa on – tuntuu palvelevan ihan hyvin uskonnon rakennuspalikkana. Mielenkiintoinen strateginen kysymys noin evankelistan näkökulmasta, kun miettii että mikä etäännyttää ihmistä ja yhteiskuntaa Jeesuksesta.
25.02.2012 klo 15:18
Sami Koponen
En tiedä, mutta olettaisin neutraalin spekulatiivisen kirjallisuuden olevan “kultturisodassakin” neutraalia; lukijan lukutavasta riippuu, miten hän teosta tulkitsee. Kristitylle vaikkapa Taru sormusten herrasta voi olla muistutus hyvän Jumalan voitosta, kun taas ateistisempaa lukijaa samainen teos voi kannustaa etääntymään kristinuskosta.
Omasta puolestani kaikki, jotka eivät ole vihollisia, ovat liittolaisia. Ja tiettyyn mittaan asti vihollisetkin ovat liittolaisia, koska kriittiset äänenpainot pitävät varsinaisen aiheen pinnalla ja ovat tarpeen kasvamisen kannalta. Toisin sanoen itse tervehdin fantasiakirjallisuutta hyvällä, koska se usein pelaa samoilla korteilla kuin kristinusko (länsimainen suuruskonto näkyy kirjallisuudessakin).
Näkisin kuitenkin, että ainakaan oma kysymyksenasetteluni ei ole “miten saadaan kulttuuri palvelemaan kristinuskoa” vaan “saako kristitty osallistua kulttuuriin”. Kulttuurilla on siis minun puolestani tietty itseisarvo enkä koe mielekkääksi pohtia, miten sen voisi alistaa. Sisäänpäin kääntyminen, vaihtoehdottomuus ja mielikuvituksen nitistäminen johtavat pitkällä aikavälillä pikemminkin näivettymiseen kuin elinvoimaiseen uskoon.
27.02.2012 klo 12:19
Eero Tuovinen
Miten sitten uskon oikeaoppisuus toteutuu ja varmistuu tällaisessa avoimessa kristinuskossa, joka on valmis maistamaan sekulaarisen kulttuurin hedelmää? Miten uskoon pyrkivä maallikko pystyy erottamaan oikeat ja väärät ideat toisistaan, jos hän ennakkoluulottomasti altistuu kaikenlaisille ajatuksille? Maailmahan on väärällään kaikenlaisia filosofisia helppoheikkejä, jotka kyllä tarjoavat omia ideoitaan kristinuskon sijaan tai jopa sen nimellä, jos vain avomielinen uskovainen antaa siihen tilaisuuden.
Kysyn tätä, koska nähdäkseni tästähän kristinuskon fantasiakeskustelussa on kai kysymys: fantasiakirjallisuus esittää kaikenlaisia taikauskoisia ihmeitä suotuisina, jännittävinä ja ihanina asioina, eikä mikään ole hienompaa kuin ajatus siitä että erilaisia henkiolentoja ja mörköjä olisi kuitenkin olemassa maan varjoisissa kolkissa. Tämä on animistinen viesti, ja on helppo ajatella että lukija joka reagoi positiivisesti tällaiseen voi sitten verrata kristinopin maailmankuvaa fantasian valheisiin ja todeta, että ei ole yhtä kaunis tämä Raamatun maailma, ei. Noidat ja vampyyrit ovat paljon jännempiä, joten jos kerran olen uskoakseni ja ennen kaikkea pitääkseni tärkeänä jotain satuja, niin enköhän kuitenkin valitse ne kaikista kauneimmat.
28.02.2012 klo 00:23
Sami Koponen
Ehkä se on osittain luottamusta siihen maallikkoon, että hän pystyy kyllä erottamaan oikeat ja väärät ajatukset ja osittain sitä, että kristinusko on verrattain joustava uskomusjärjestelmä. Suunnilleen niin kauan kuin Jeesus Kristus on syntiemme sovittaja, ollaan kristinuskon maaperällä; ihan sama, että uskooko se kaveri tämän lisäksi vielä peikkoihin ja enkeleihin tai taikuuteen ja armolahjoihin vai ei.
Tällainen “avoin kristinusko” ei tietenkään kelpaa kaikille tiukoille evankelikaalisille, mutta niinpä heidän kriteereillään meidän pitäisikin todeta, että maailmassa ei olekaan kahta miljardia kristittyä, vaan pikemminkin kaksi.
(Miksi tämä “avoin kristinusko” sitten riittää? Koska se näyttää riittävän Raamatussakin. Opetuslapset ovat koko ajan kujalla Jeesuksen ajatuksista, mutta silti selvästi oikealla tiellä; Jeesus julistaa syntejä anteeksi uskon eikä opin määrän mukaan; ja Uudesta testamentista löytyy erilaisia näkemyksiä ihmisen oikeasta jumalasuhteesta. Monimutkaiset opilliset rakennelmat ovat ihmistä varten, ei päinvastoin.)
28.02.2012 klo 13:10
Eero Tuovinen
Vahvasti kontraat, kyllä tuo argumentti vakuuttaa. Tämän teologian seurauksista voisi toki taittaa peistä, tieto-opillisesti esimerkiksi käydä sen kimppuun, että mitä on Kristukseen turvaaminen ilman oppia, kun “kristus” on kuitenkin itsessään pelkkä sana. Jääköön se kuitenkin toiseen kertaan, tsätitään vaikka jossain välissä jos kiinnostaa. Kumminkin puolustat mystistä kokemusta tässä Kristuksen kokemisessa, arvaan suorastaan sen argumentin.
Tuosta K&M:n Narnia-analyysista vielä sen verran, että pystyn hyvin ymmärtämään, jos Narniaa tulkitaan spekulatiivisena kirjallisuutena siitä, millaisia implikaatioita kristinopilla on multiversumi-malliselle maailmankaikkeudelle. Onhan tämä toki paljon kiinnostavampi idea ja aihe kuin ihan vain Raamatun tarinoiden uudelleenvärittäminen. Itseänikin Narniassa kiinnostavat eniten ne multiversaalit osat, kuten Noidan sisarenpoika, joka varmaan eniten valottaa näitä aihelmia. Eleanor-projektini Narnia-aspektit ovat juurikin tämänsuuntaisia.