You are currently browsing the category archive for the 'Narratiivinen teologia' category.
Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa raamatuntutkimuksen polttopisteenä on historia, se mitä “todella tapahtui”. Tämä ei ole klassinen tapa tulkita Raamattua, mutta on akatemian vaikutuksesta siirtynyt kirkkoonkin. Sille on kuitenkin olemassa vaihtoehto.
Helsingin tiedekunnan eksegetiikan laitos on kehittelemässä Eksegetiikan menetelmien oppimisympäristöä (EMO). Materiaalia lisätään ja korjaillaan vähiinsä. Tässä vaiheessa sieltä löytyy jo lukuisia artikkeleita, näiden joukossa Raimo Hakolan kirjoittama Evankeliumit kertomuksina: Kirjallisuustieteellinen lähestymistapa Raamattuun sekä Kari Syreenin Mitä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen jälkeen?. Hakolan teksti tarjoaa ansiokkaasti lyhyen määritelmän narraatiokritiikistä, Syreeni taas pohtii narraatiokritiikin ja muiden uusien metodien asemaa eksegeettisen tutkimuksen tulevaisuudessa.
Hakolan artikkelissa on omalta näkökannaltani muutamia puutteita. Siinä ei selitetä tarkemmin lukijasuuntautuneen raamatuntutkimuksen piirteitä, jotka kuitenkin elimellisesti liittyvät aiheeseen. Lisäksi Hakola pitää narraatiokritiikin vahvuuksia heikkouksina. Onkin helpottavaa huomata, etten ole ajatuksinani yksinäni, sillä löydän Syreeniltä ainakin periaatteellista sivustatukea.
“Kun melkoinen osa nuorisosta tuntee fantasiakulttuurin itselleen läheiseksi, voi edellä sanottua jatkaa väitteellä, että seuraavina vuosikymmeninä Raamattua lukevat tulevat lähestymään sitä nimenomaan fantasiakulttuurin kuvista käsin. Kun Jeesusta takavuosina verrattiin vallankumousmarttyyri Che Guevaraan, häntä verrataan nyt Teräsmieheen.”
Esko Miettisen tuorein kirja Velhon uskontunnustus (2008) jatkaa Velhot, örkit, sankarit (2004) -kirjassa (ks. blogimerkintä, jossa pohdin vanhemman kirjan pohjalta fantasiakirjallisuuden ja -roolipelien eroja) aloitettua fantasiakirjallisuuden ideologian kartoittamista. Jokainen varmaan tietää, että juutalais-kristillinen mytologia on antanut paljon elementtejä ja teemoja kirjallisuudelle. Miettisen lähtökohtana on kuitenkin tehdä eräänlaista kontekstuaalista teologiaa, fantasian teologiaa, jossa hän pohtii kristillistä teologiaa fantasiakulttuurin keskellä.
Olen vaihteeksi keskittynyt opintoihini ja sain alkukevään aikana valmiiksi kandidaatintutkielmani. Pääsiäisen jälkeen istuin myös pitkään vuoroaan odottaneen esseen kimppuun ja taoin sen vihdoin loppuun. Kuten arvata saattaa, molemmat tietysti käsittelevät enemmän tai vähemmän narratiivisen teologian teemoja.
Sain kummilapseni vanhemmilta lahjaksi Kenneth E. Baileyn kirjan Tuhlaajapoikien paluu (2003). He hyvin tietävät kiinnostukseni Raamatun tekstien kertomuksellisuuteen, joten lahja oli paikallaan. Meni kuitenkin miltei vuoden päivät ennen kuin olen päässyt lukemaan sitä. Takakansi ei ole vieläkään tullut vastaan, mutta muiden opiskeluiden liittyvien kirjojen ohella rohkenen taas palata kysymykseen narratiivisesta teologiasta.
Minähän käytin termiä “narratiivinen teologia” polleasti kandiseminaarityötä pohtiessani, mutta hämmästykseksi kandiseminaaria vetävä professori ei tunne termiä lainkaan. Hän kyllä tietää “narratiivikritiikin”, mutta ei “narratiivista teologiaa”. Asetelma on sitäkin oudoksuttavampi, koska Timo Eskola piti aiheesta luentosarjan viime syksynä (ks. Narratiivisen teologian määritelmästä). Tietysti olen hieman eri mieltä Eskolan kanssa (tai vaihtoehtoisesti: oma narratiivinen teologiani on erilaista), joten lienee paikallaan kehitellä edelleen ajatuksiani. Tarkoitus kun on laittaa jotain aiheesta kandiseminaarityöni loppukappaleeseen. Olennaisesti siis kehittelen edelleen aikaisempia ajatuksiani (ks. Koposen eksegetiikkaa).
Viimeisimmät kommentit