You are currently browsing the category archive for the 'Näyttämötaiteet' category.
Kansallisteatterin Viidakkokirja on omituinen sekoitus Rudyard Kiplingin alkuperäisteosta, ajankohtaistamista ja 1990-luvun Disneyn animaatiota.
Judas on vuonna 2004 Passion of the Christ -leffan vanavedessä julkaistu tv-elokuva (huomasin se itse sattumalta Rikhardinkadun kirjastossa DVD:nä). Judas saatiin valmiiksi jo vuonna 2001, mutta tuottajat pitivät sitä pari vuotta hyllyssä hyvää julkaisupäivää odotellen. Kuten tv-elokuvilta odottaa saattaa, kyse ei ole suuresta budjetista ja näin näyttäviksi tarkoitetut näkymät ovat lähinnä kömpelöitä. Sen sijaan draamassa ei ole mitään vikaa. Käsikirjoitus on Emmy-palkitun Tom Fontanan käsialaa, joka tunnetaan mm. tv-sarjojen Oz – Kylmä rinki, Sairaalan syke ja Homicide – Pelon kadut käsikirjoittajana sekä tuottajana.
Judas-elokuva on saanut kristityiltä paljon moitteita siitä, että Fontana ei ole seurannut evankeliumien antamaa kuvaa Juudaksesta (tai Jeesuksesta, sen puoleen). Nämä ovat kuitenkin turhia syytöksiä: Judas-elokuva on selvästi suunnattu ajattelevalle kristitylle. Tutkin seuraavassa sitä, miten Fontana tekee Juudaksesta tarinansa protagonistin, mutta säilyttää hänet kuitenkin maailmanhistorian kuuluisimpana petturina.
Kävin tuossa jokunen viikko sitten katsomassa Pixarin tuottaman ja Disneyn julkaiseman (Disneyhän osti Pixarin tuossa jokunen vuosi sitten) Wall·E -elokuvan. Elokuvahan on (ikuisen totuuden kertovan) Wikipedian mukaan saanut kriitikoilta järisyttävää ylistystä, eikä rahallinenkaan tuotto ole varmasti jäänyt heikoksi. Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Andrew Stanton on aikaisemmin tehnyt suositun Finding Nemon, joka ei kuitenkaan sytyttänyt itseäni. Wall·E riittää kuitenkin osoittamaan, että Stanton todella osaa hommansa (mieshän on ollut myös käsikirjoittamassa molempia Toy Story -elokuvia).
Niin makoisa kuin elokuva onkin tarinansa puolesta, se loistaa erityisesti robottiensa kuvauksen osalta. Vaikka Wall·E ei puhu elokuvan aikana mitään, onnistutaan hänestä leipomaan loistava esimerkki sympaattisesta hahmosta. Keskitynkin tässä merkinnässä analysoimaan sitä, miten hahmosta saadaan sympaattinen.
Max Payne -pelin pohjalta tehty elokuva on vihdoin nähnyt päivänvalon. Näkemäni elokuva-arvostelut eivät ole olleet erityisen mairittelevia, mutta minua kiinnostaa ennen kaikkea mediakonversio: tarina on jo kertaalleen kerrottu pelinä ja nyt se kerrotaan elokuvana. Romaaneihin perustuvat filmatisoinnit ovat usein hyviä (mikä tarkoittaa ehkä sitä, että kirjailijat osaavat hommansa paremmin kuin elokuvakäsikirjoittajat), joten mielenkiintoista nähdä, miten Max Paynen käy.
Asiaan liittyy Rafael Chandlerin kysely videopelien narratiivisuudesta. Kyselyssä käytettiin taajaan termiä plot sequence eli juoni, mutta minulle videopelien narratiivisuudessa tärkeintä ei ole tapahtumien kokonaisuus eli juoni vaan yksittäiset “siistit” kohtaukset. Esimerkiksi juuri Max Payne -pelin koko juoni mafiaperheineen ja salaliittolaisine sisäpiireineen meni minulta ohi, mutta tykkään suunnattomasti sen yksittäisistä kohtauksista. Tämä sai Eero Tuovisen puhumaan narratiivisuutta tavoittelevien pelien kolmesta elementistä: pelillisyydestä, lyyrisyydestä ja draamallisuudesta. Emme keskustelleet asiasta sen syvällisemmin, mutta käytän itse tuota lyyrisyys-termiä Max Payne -filmatisointia selittääkseni ja arvioidakseni.
Martin McDonaghin nimi tuli omaan tietoisuuteeni vähän sattuman kautta. Jokunen vuosi sitten kävin Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Innishmoren luutnantti -näytelmän, ja vaikka onnistuinkin missaamaan Tyynymiehen esitykset Mikkelin kaupunginteatterissa, seurasin tarkkaan mitä näytelmästä kirjoitettiin. Irlannissa ollessani satuin sitten etsimään mielenkiintoista näytelmää ja huomasin McDonaghin Cripple of Innishmaan -esityksen.
Nyt kotimaisissa elokuvateattereissa pyörii McDonaghin käsikirjoittama ja ohjaama ensimmäinen täyspitkä elokuva, In Bruges (käsittämättömästi käännetty Kukkoilijoiksi). Leffa on tekijänsä tyylille uskollinen niin mustassa huumorissaan kuin kiehtovissa henkilöhahmoissaankin. Siinä missä McDonaghin näytelmät – tai ainakin Innishmoren luutnantti – lainaavat kikkoja elokuvataiteesta, In Bruges muistuttaa näytelmän selkeäpiirteistä henkilödraamaa.
Viimeisimmät kommentit