Helmikuussa kirjoitin myös yhteenvetoa irlantilaisesta roolipelitutkimuksesta. Aineistona oli noin 200 kyselylomakkeen täyttänyttä roolipeliharrastajaa.

Geoff Moore, ilmeisen tavallinen roolipelaaja, halusi julkaista roolipelin. Ennen kuin hän ryhtyi todelliseen uurastukseen, hän halusi selvittää millaisia mieltymyksiä pelaajilla (tulevilla ostajilla) on. Lopputuloksena syntyi mielenkiintoinen pöytäroolipelikulttuurikartoitus Big Mad Irish Game Survey 2004-2005, joita ei edes maailmanlaajuisesti ole kovin montaa. Hasbrolla on toki omansa, mutta ne keskittyvät lähinnä firman omien tuotteiden ympärille.

Moore kokosi tiimin ja ryhtyi face-to-face -menetelmällä haastattelemaan pelitapahtumissa kulkijoita. Tiimi työskenteli lokakuusta 2004 maaliskuuhun 2005 neljässä eri tapahtumassa, joista kolme sijoittui Dubliniin. Kyselylomakkeessa oli 23 monivalintakysymystä, joista useimmiten pystyi ilmeisesti valitsemaan vain yhden vaihtoehdon. Tämä ei suinkaan ollut tutkimuksen ainoa ongelma: osa kysymyksistä oli moniselitteisiä, toiset taas mitäänsanomattomia. Oikein täytettyjä vastauslomakkeita kertyi 198 kappaletta, mitä tekijä itse arveli liian pieneksi otokseksi ja myönsi auliisti sen kuvaavan vain sitä joukkoa, joka sattui olemaan tapahtumissa ja täyttämään kyselyn pyydettäessä.

Ongelmana on luonnollisesti se, mistä kaivaa roolipeliharrastajien syvät rivit esille. Kaikesta järjestäytyneisyydestä ja yhdistysstatuksista huolimatta Irlanninkaan roolipeliskenessä ei ole mitään erityistä solmukohtaa, jonne kaikki pelaajat olisivat yhteyksissä. En kuitenkaan usko, että tulokset suuremmin muuttuisivat isommalla joukolla, sen verran tasapaksua ja oletusarvoista käyrää kartoitus tarjosi. Joka tapauksessa täytyy nostaa hattua, sillä puutteista huolimatta tutkimuksesta löytyy yhtä jos toista mielenkiintoista – ja ennen kaikkea jotain konkreettista selvitystä loputtomien hypoteesien ja oletusten sijaan.

Ketkä pelaavat?

Ikäjakauman antama 24,4 vuotta yllättää itseäni. Olen jotenkin kuvitellut roolipelaamisen olevan enemmän keskenkasvuisten juttu. Tätä kuitenkin tasapainottaa se, että Irlannissa roolipelaaminen on vahvasti yliopistojen roolipelijärjestöjen varassa. Toinen pointti on, että pelitapahtumat ovat ko. yhdistysten järjestämiä. Harva 15-vuotias siis edes tietää kaupunkinsa roolipelitoiminnasta, puhumattakaan siitä että eksyisi akateemikkojen tapahtumiin. Pitäisi varmaan itse vähän avautua oman järjestöni foorumilla ja tulevissa tapahtumissa ja kysellä miten täkäläiset aloittivat pelaamisen. Voi nimittäin hyvin olla, että siinä missä suomalaiset roolipelaajat ovat oppineet alkeet kersoina kavereiltaan ja isoveljiltä, täällä Atlantin rannassa roolipelikulttuuriin tutustutaan vasta yliopistossa. Maakunnallisessa jakaumassa Dublin oli selvässä kärjessä, mutta vastapainoksi on syytä muistaa, että aineisto kerättiin lähinnä pääkaupungin pelitapahtumissa.

Käsitystä irlantilaisen roolipelaamisen linkittymisestä yliopistojen keitaisiin vahvistaa pari seuraavaa kysymystä. Toisessa kysyttiin oman ”gaming group”:n kokoa. Itse en osaisi termin pohjalta päätellä, onko kyseessä yksittäinen peliporukka vaiko oma roolipelijärjestö. Veikkaan vastaajillakin olleen vähän samankaltaisia ongelmia, sillä jakauma ulottui melko tasaisesti 1-5:stä aina yli kymmeneen asti. Joka tapauksessa 63% vastaajista ilmoitti gaming groupissaan olevan kuusi tai useampia pelaajia, mikä viittaa joko melkoisen suuriin peliporukoihin tai todennäköisemmin laajaan järjestöjäsenyyteen. Samasta kielii myös miltei 70%:n lohko, joka kertoo pelaavansa viikoittain. Tämä on noin sivumennen sanoen yllättävän paljon: kuvittelin itse pelanneeni viime vuonna melkoisesti, kun sain kasaan 52 pelikertaa. Tämän tutkimuksen valossa se on vain keskivertotulos. Tutkimuksen ulkopuolelta voisi todeta vielä senkin, että tämä järjestäytyminen tekee toisaalta sen, että pelikerrat eivät vaikuttaisi kovin pitkiltä. Keskivertopelikerta on kolme tuntia, jota kukin voi verrata tykönään omaan tyypilliseen sessiomittaansa.

Millainen peli kiinnostaa?

Irlantilainen pelikulttuuri noin laajemmassa mitassaan tuntuu jäykähköltä: vain 22% pelaajista kokeilee uutta peliä useammin kuin kahdesti vuodessa (siis selkokielisesti kai useampaa kuin kahta uutta peliä vuodessa). Vastaavasti aina tai useimmiten pelaajan penkille istahtaa miltei kaksi kolmasosaa harrastajista. Tämä voi tietysti olla tyypillistä roolipelikulttuurissa: Pelaajat pyrkivät pelaamaan pitkiä kampanjoita samassa maailmassa ja samalla systeemillä, koska uusien sääntöjen omaksuminen on vaivalloista ja muuten PJ ei saa mammuttijuontaan kerrottua. Lisäksi trendipelien massiiviset lisäosakavalkaadit ja uusintapainokset ikään kuin tuovat vanhaan peliin uutta puhtia ja kai niitä halutaan sitten käyttää koko rahan edestä. Joka tapauksessa muuhun pelikulttuurin muotoihin verrattuna valikoima näyttää yksitoikkoiselta: digi- ja lautapelaajilla on aivan toisenlainen suhde pelien monimuotoisuuteen ja uutuuksien kokeilemiseen. Toisaalta keräilykorttipelien ystävillä voi olla samanlainen tapa keskittyä vain yhteen peliin suurten investointien rajoittamiseksi. Mitä taas pelaajien ja pelinjohtajien määrän suhteeseen tulee, niin sekin on ymmärrettävä perinteisen pelityylin valossa, kun yksi pelinjohtaja pystyy kannattamaan kevyesti jopa viittä tai kuutta pelaajaa. Sen sijaan peliseuran – tai nimenomaisesti pelaajien – löytämisen vaikeutta ajatellen suhdeluku hieman kummastuttaa.

Luonnollisesti tietynlaista markkinarakoa etsivä Moore keskittyi erityisesti roolipelaajien uusiin peleihin kohdistamiin odotuksiin. Näiden kysymysten ja vastausten joukosta nousee mielenkiintoinen väite siitä, että laadun jälkeen pelin tärkein piirre on ainutlaatuisuus, kun taas samankaltaisuus on turhin osatekijä. Kysymys tosin peittää sen, mitä noilla sanoilla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Joku varmaan väittäisi, että d20-systeemin pelit ovat keskenään hyvinkin erilaisia ja ainutlaatuisia. Joka tapauksessa tämä näkemys on hieman kummastuttava lempipelien ja pelatuimpien pelien kanssa: Siellä nimittäin kärki erottuu selvästi muista, kun tämän tiedon valossa olisi odottanut monipuolista ja laaja-alaista kiinnostusta eri peleihin.

Kysymys suosikkipeligenrestä on mielenkiintoinen siksi, että jo pelkkä kysymyksenasettelu osoittaa, miten vahvasti pelikulttuuri on kiinni ”genrekirjallisuuden” kategorioissa. Tai paremminkin, miten vahvasti roolipelikulttuuri on omaksunut nämä kategoriat omiksi määritelmikseen. Nykyaikana kun voisi kuvitella elokuvien tyylilajien puhuttelevan pelaajia paremmin (vaikkapa kauhu, toiminta / seikkailu, draama, komedia ja trilleri). Joka tapauksessa yllätyksettömästi fantasia ja sci-fi kahmivat yli puolet äänistä. Nettipelaaminenkin tekee muuten vääjäämättä tuloaan: lempipelinsä online-versiosta kieltäytyisi suoralta kädeltä vain 21% vastaajista.

Mitä pelejä pelataan?

Kun kysymys kuuluu pelimateriaalien ostopaikasta ja vastausvaihtoehtoina ovat pelikaupat, -tapahtumat, lataaminen netistä ja netti/postitus, pelikaupat nappaavat 53% ja tapahtumat 29%. Lukemat ovat vähintään hämmästyttäviä, ottaen huomioon kentältä tulevat viestit pelikauppojen ahdingosta. Toisaalta pelikauppojen kuihtuminen johtunee ennen kaikkea uskollisen ostajakunnan kapeudesta. Toisin sanoen, elantoaan on vaikea ansaita pelkkiä roolipelejä myymällä. Joka tapauksessa pelejä on selvästikin kiva käpistellä ennen ostamista, eivätkä heräteostoksetkaan ole mitenkään harvinaisia. Erityisesti tämä toiminee lisämateriaalin kohdalla, joka solahtaa hienosti proosan ja pelimateriaalin väliin, joten sen lukemisesta saa jotain irti ihan ilman pelaamistakin. Pelitapahtumissa muuten yli puolet vastaajista yleensä ostaa jotain tavaraa. Eipä ihme, että useampikin pelikauppias raahaa valikoimaansa tapahtumiin näytille. Pitääpä muuten tulevissa pelitapahtumissa kokeilla miten hyvin myyjät ovat kauppatavarastaan perillä. Nykyiseltään kun näyttää siltä, että he ovat paikalla vain ottamassa vastaan innokkaan harrastajan rahat.

Lempparipelien kärkiviisikko ei juuri yllätä: Dungeons & Dragons (44 ääntä), Call of Cthulhu (27), Vampire (20), Warhammer FRPG (14) ja GURPS (14). D&D epäilemättä houkuttaa pelimateriaalin runsauden ja brändin vuoksi, mutta CoC on yllättävämpi sikäli, etten ole huomannut sen olevan erityisen suosittu pelitapahtumissa. Paikallisessa järjestössä sitä ei pelata lainkaan. Joka tapauksessa samat pelit – eritoten kolme ensimmäistä – hallitsevat myös viimeisen puolen vuoden aikana pelatuimpien pelien listan huippua. Tuosta voisi siis päätellä, että jos haluaa puhua roolipelaamisesta, pitää varmaankin viitata näihin peleihin. Samoin jos D&D, CoC ja Vampire eivät ole tuttuja pelejä, voi pitää itseään verrattain tietämättömänä irlantilaisen roolipelikulttuurin päälinjasta (sivumennen sanoen kuulun itse näiden tietämättömien joukkoon).

Moore itse arveli tutkimuksen jäävän kertaprojektiksi, mutta eihän tulevia tiedä. Selvää on, että pitemmällä aikavälillä tulosten muuttumisen tai muuttumattomuuden seuraaminen kiehtoisi ainakin itseäni.

Sitten vain odotellaan, milloin Roolipelaaja keksii tehdä vastaavan tutkimusprojektin Suomessa.