Huhtikuulta 2006, aiheena ensimmäisen elopelien tunnelmointi ennen peliä.

Elämäni ensimmäinen elopeli starttaa muutaman tunnin päästä. Kyseessä on Helsingin yliopiston roolipelijärjestön Alter Egon järjestämä Vampire-elopeli. Olen tästä niin pihalla kuin periaatteessa olla voi: En ole koskaan pelannut (tai edes lukenut) Vampirea, ja elopelikokemus rajoittuu muutamiin harjoituksiin. Pelinjohtajilta on siis ollut paljon kyseltävää, mutta ihan mukavasti he ovat myös vastailleet. Vampiressa minua kiehtoo gotiikka, mutta näin äkkiseltään meno näyttää painottuvan vampyyrien keskinäisen kähminnän ympärille – tai sitten jonkinlaiseen supersankaripelailuun. Itse veisin peliä ihan toiseen suuntaan, eli keskittyisin vampyyriksi muuttumiseen ja ottaisin siitä kaiken angstin ja vallantunteen irti. Se pitää kai sitten toteuttaa omassa pelissäni.

Pyysin ilmoittautumisen yhteydessä hahmoa, jolla olisi vahva sosiaalinen verkko, peläten ennen kaikkea joutuvani eläytymään itsekseni pelkän itsesuggestion voimalla. Pelinjohto on täyttänyt toiveeni varsin mukavasti: Hahmo tuntuu hieman yksioikoiselta, mutta pyrkimys päästä katuojasta kunnon piireihin kuulostaa riittävän vahvalta motivaatiolta. Hahmon käsittämisen ja omaksumisen kannalta ratkaiseva tieto oli, että hän on elänyt kadulla jo miltei kaksikymmentä vuotta! Kuolemattomalle urakehitys on aina mahdollista, joten tilaisuuteen on siis täysi syy tarttua – vaikka se tarkoittaisikin salaliittoa senesalkin päänmenoksi.

Pyrin seuraamaan elopelaamista myös pohtien mitä se voisi opettaa minulle roolipelaamisesta. Pelaan nykyään paljon narrativistisiä pelejä (so. Piruja miehiksi, The Questing Beast, Dogs in the Vineyard, Menneisyyden varjot), joissa hahmovetoisuus on keskeistä. Usein skenaarionsuunnitteluun kuuluu ihmissuhdekartan tekeminen, mikä vastannee varsin pitkälle elopelin hahmokavalkaadin suunnittelua. Mutta luulen löytäneeni myös suuren eron. Kysyin Emi Maedalta, luullakseni pääpelinjohtajalta, onko elopelaaminen lähempänä vapaata improvisaatiota vai käsikirjoitettua näytelmää. Hän vastasi:

”Tässä erottaisin itse kaksi eri ”sfääriä” tai aspektia, jotka molemmat täytyy ottaa huomioon itse kokonaisuutta keitettäessä: hahmo ja juoni. Hahmo, eli yksittäisen pelaajan tulkinta omasta hahmostaan ja sen edesottamuksista on enemmän lähellä improvisaatiota kuin juoni, joka on pelinjohtajien suunnitelma pelin sisäisistä kokonaisuuksista, joka jo luonnostaan on lähempänä käsikirjoituksellista näytelmää. Itse näkisin, että pelinjohto laatii juonten avulla jonkinlaisen tukiverkon pelaajille, johon pelaajat sitten itse asettuvat hahmoineen. Pelin käytännön kannalta tärkeä käsitys on se, että pelaajilla tulee olla tekemistä, kun pelkkä eläytyminen alkaa maistua puulta. Tämän vuoksi on olemassa juoniverkosto, johon jokaisella hahmolla on jotain kontributoitavaa ja jossa jokainen hahmo näyttelee jotain palapelinkaltaista osaa.”

Itse kuitenkin olen tottunut siihen, että hahmoja ja juonta ei voi erottaa: Hahmot ovat tarinan päähenkilöitä, ja toiminnallaan pelin aikana luovat juonta. En pelinjohtajana suunnittele etukäteen mitään juonta, vaan hahmonluonnissa pelaajat lataavat hahmoihinsa sellaista materiaalia, mikä heitä kiinnostaa. Toki on mahdollista, että pelinjohtaja kehittää hahmot ja näihin liittyvät tapahtumat ja ihmissuhdekartat, ja antaa pelaajien valita mieleisensä hahmon (tarkoitus on heittää roolipelit.nettiin tästä esimerkkiseikkailu [näin tulikin tehtyä: Miekan tie]). Olen kuitenkin huomannut, että parempi tulos syntyy silloin, kun pelaaja on itse saanut olla mukana luomassa hahmoa.

En kuitenkaan tarkoita, että em. tyylin elopelaamisessa olisi mitään väärää. Alan harrastajilla on pitkä kokemus, he tietävät mitä tekevät. On toki helpompi antaa pöytäpelissä kolmen pelaajan luoda omat hahmonsa ja tehdä näistä hahmoista pelin päähenkilöitä, mutta elopelissä tällainen ajattelu ei oikein toimi. Pelaajia on suuria määriä, eikä päähenkilö / sivuhenkilö -erottelu kelpaa. Lisäksi olen askarrellut narrativististen pelien kanssa vasta noin vuoden verran, joten minulla on vielä paljon opittavaa siitäkin pelityylistä. Sitä suuremmalla syyllä yritänkin päästä selville siitä, mitä elopelaajat ovat jo keksineet ja pohtia, miten sitä voisi soveltaa pöytäpelaamisen puolelle.

Jatkan seuraavalla kerralla pelin raportoinnin merkeissä.

Advertisements