Syksyllä 2006 olin kadonnut Irlantiin vaihto-oppilaaksi, joten blogasin lokakuussa huomioita paikallisesta roolipelikulttuurista.

45. päivä Irlannissa. Minulla on edelleen hyvin rajoittuneesti ensikäden tietoa irlantilaisesta roolipelikulttuurista, mutta koska pelimahdollisuuksia ei lähitulevaisuudessa näytä olevan, lienee sama blogata nyt.

Yleistä

Nettisivuja tutkimalla irlantilainen ropeskene näyttää varsin eloisalta: Vuodenkiertoon mahtuu peräti kaksitoista roolipelitapahtumaa, mikä on kuulemma väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa. Toisaalta tapahtumat ovat varsin pieniä: suurimmassa tapahtumassa, Gaelconissa, kävijämäärä ei ylitä kolmea sataa. Gaelcon muuten palkittiin viime vuonna Diana Jones Awardilla hyväntekeväisyystempauksestaan, jonka tulot kanavoitiin ilmeisesti kirkon toiminnan kautta. Käsittääkseni myös monessa muussa tapahtumassa on jonkinlainen hyväntekeväisyyskeräys muodossa tai toisessa, kuten huutokauppana tai jonkin yksittäisen ohjelman osallistumismaksuina. Jonkinlaista yleiskuvaa voi yrittää hahmottaa wiki-pohjaisen roolipelisivuston kautta, joskin se on enemmän linkkikokoelma kuin analyyttistä tekstiä tai roolipelaamisen esittelemistä. Ensimmäinen roolipelitapahtuma järjestettiin ilmeisesti noin 20 vuotta sitten, eli roolipelaaminen saapui saarelle samaan aikaan kuin muuallekin Anglo-Eurooppaan. Täkäläinen roolipelikulttuuri on hyvin kaupunki- tai yliopistokeskeistä. Jokaisella yliopistolla tuntuu olevan oma roolipelijärjestönsä, jotka järjestävät vuorollaan pienen pelitapahtuman. Sen sijaan kaupunkien ulkopuolella, maaseudulla, jollaiseksi valtaosa maasta on tulkittava, roolipelaamista ei tunneta lainkaan. Esimerkiksi omat kämppikseni eivät olleet kuulleetkaan roolipelaamisesta. Kuten kaikki muukin kulttuuri, lienee roolipelaaminenkin keskittyneen Dubliniin. Asiaa on hankala tutkia, kun en itse opiskele siellä. Elopelikulttuuri on ilmeisesti varsin pienimuotoista. Elopelejä on usein vähintään yksi joka conissa, mutta muuten niitä ei ilmeisestikään harrasteta. Tapana on jakaa elopelit bofferointiin, KPS- tai vastaavilla säännöillä toimiviin ja vapaamuotoiseen (freeformiin). Vapaamuotoisuus ei siis ole itsestään selvä tapa elopelata, toisin kuin Suomessa.

NUIM Games society

Opiskelen siis itse Maynoothissa (National University In Maynooth = NUIM), pienessä yliopistossa Dublinin kupeessa. Seurassa on pelattu varsin monipuolisesti erilaisia valtavirtapelejä, joskin tämä vuosi näyttää suosivan erityisesti Dungeons & Dragonsia tai d20-systeemiä. Nimensä mukaisesti järjestö kattaa myös konsoli-, keräilykortti-, foorumi-, sota- eli figu- ja lautapelit. Seuran foorumin perusteella kyse on kuitenkin edelleen nimenomaan roolipelijärjestöstä. Keräilykorttipelaajille riittää yksi ilta; huone ja ainakaan eilen yksikään lautapelaaja ei saapunut illanviettoon. Konsolipeleistä tulilla ovat erityisesti mätkintäpelit, joilla pelataan turnauksia, mutta osanottajamäärät eivät ole olleet erityisen korkeat. Sotapelit ovat ainoa, joka pysyy vastaamaan roolipelaamisen ylivaltaan, ja on ilmeisesti jonkinlainen Maynoothin erikoisuus. Ainakin kuulin, että jossakin tapahtumassa lähestulkoon kaikki figupelaajat olivat Maynoothista. Luonnollisesti tämä on vain se, mitä seuran sisällä ja tiloissa järjestetään: Mitä jäsenet tekevät omalla ajallaan kavereittensa kanssa voi hyvinkin olla aivan eri juttu. Järjestö on kuulemma ollut olemassa noin 11 vuotta, alkaen roolipelaamisesta ja täydentyen lieveilmiöistä sitä mukaa kun niitä on ilmestynyt. Kuten sanottua, profiili on kuitenkin edelleen vahvasti roolipelaamisessa.

Järjestön jäsenmäärä, joka lasketaan siitä, ketkä maksavat vuosittain jäsenmaksunsa (2 euroa) yhdessä isossa tapahtumassa kaikkien järjestöjen yhteisessä tapahtumassa, on 80 henkeä. Voisi kuvitella, että koska tuolla jäsenmaksulla ei ole mitään etuuksia – ei jäsenkortteja tai lehteä tai mitään, foorumillekin voi kirjoittaa ilman – sen maksaisivat vain ne, jotka todella ovat aktiivisesti mukana seuran toiminnassa tai haluavat tukea harrastusta. Seuran oma roolipelitapahtuma on marraskuinen Dominicon, josta epäilemättä tulen raportoimaan jotakin [täältä löytyy].

Käytännön pelikokemuksia

Olisin suonut, että tästä olisi tullut pisin kappale, mutta valitettavasti tosiasiat ovat minua vastaan. Tiedä sitten mistä se johtuu, mutta peliin mukaan pääseminen on ollut työn ja tuskan takana. Näyttäisi vähän siltä, että pitkäaikaiset jäsenet ilmoittautuvat heti vanhojen konkarien peleihin, eli meno olisi (kuten roolipelikulttuuri noin yleensä) sisäsiittoista. Toisaalta on toki mahdollista, että olen vain hidas ja huomaan peli-ilmoitukset liian myöhään: Uusien tulokkaiden keskuudessa nopeat syövät hitaat. Olen itse tarjoutunut pelinjohtajaksi indie-peleihin, mutta käytännössä nollatuloksella. Kiinnostustaan ovat esittäneet muutamat ihmiset, mutta varsinaiseen peli-ilmoittautumiseen asti ei kukaan ole eksynyt. Tilannetta hankaloittaa se, että koska minulla on muuta harrastetta tiistaisin ja torstaisin, ja paikalliset opiskelijat suuntaavat viikonlopuksi kotikonnuilleen, mahdollisiksi pelipäiviksi jäävät vain maanantai ja keskiviikko.

Toisaalta, nyt kun sitä muistelen ja vertaan emoyliopistoni roolipelijärjestön Alter Egon tilanteeseen (uudesta foorumista tilannetta on helppo seurata), meno on varsin samanlaista. Ilmoittelin samoin männä vuonna erilaisia indie-pelejä, saamatta juuri ainoatakaan vastausta. Ja kun pelaajat vihdoin löytyvät, alkaa pitkäpiimäinen säätäminen siitä, milloin pelaajien allakoista löytyisi yhteistä peliaikaa. Kaipa tämä on leimallista koko roolipelikulttuurille. Niinpä olenkin aikalailla varmistunut siitä, että foorumilla huuteleminen on vasta ensimmäinen vaihe roolipelaamiseen. Tätä seuraa muutamaan peliin osallistuminen, mutta tärkeämpää on pyöriä mukana seuran (oheis)toiminnassa ja tehdä itseään tunnetuksi kasvokkain.

Tämä kaikki on tarpeen, jotta voi tulla yhteisön jäseneksi: Kun tuntee kasvot fooruminimimerkin takana ja on vaihtanut muutaman sanan, on helpompi lähteä pelaamaan. Tämän kontaktien luomisen jälkeen pitää pyytää suoraan, kasvokkain, ihmisiä pelaamaan (ja ottaa pelikutsuja vastaan). On huomattavasti helpompaa olla passiivinen ja jättää vastaamatta foorumiviestiin kuin aktiivisesti kieltäytyä pelikutsusta. Ja kun vihdoin viimein on saanut muutamia pelikavereita, onkin taipumus jäädä siihen ja pelata heidän kanssaan niin kauan kuin nyt yleensä jaksaa roolipelaamista harrastaa. Niin, sitä roolipelataan ystävien, ei tuntemattomien, kanssa. Tietysti jos harrastajat olisivat todella kiinnostuneet vain itse pelaamisesta, peliseuralla ei olisi niin suurta väliä, mutta todellinen syy onkin ajanvietosta kavereiden kanssa.

Olen itse päässyt pelaamaan Vampirea, ja pelikokemukset niin Suomen kuin Irlannin välillä ovat hyvin samankaltaiset (sääntökirjojen ohjeet siis ovat yksitulkintaisia). Storyteller-systeemi todellakin tarkoittaa sitä, että pelinjohtaja kertoo ja pelaajat kuuntelevat. Yllätyin itse, kun ensimmäisellä pelikerralla Ropeconissa pelaajat toivat ilmi hahmojensa merkityksettömiä yksityiskohtaisia toimia (”baarimikkona puhdistan juuri laseja”), mutta ymmärrän nyt, että se on ainoa tapa osallistua peliin. Kun pelinjohtaja on luonut valmiin juonen ja kertoo noppatuloksien vaikutukset pelifiktioon – ja täkäläisessä tapauksessa jopa lukee ääneen etukäteen kirjoitettuja pelifiktiopätkiä – pelaaja voi vain värittää yksityiskohtia hahmonsa kautta (”työnnän lakin takaraivolleni ja sytytän tupakan”). Tässä vaiheessa eli näiden muutamien kokemusten jälkeen kallistun sille kannalle, ettei tästä ole elokuvien haastajaksi: Moderni tarinankerrontaperinne elää valkokankaalla, ei roolipelaajien kammioissa. Tai sitten minusta vain on ollut putkiaivoinen forgelaisen narrativismin pelaaja, jolle osallistujien välinen yhteistyö on ainoa tapa roolipelata.

Mainokset