Elokuun aiheena olivat roolipelien arvostelukriteerit.

Kunhan Ropecon ja muut kiireet hieman hellittävät, ryhdyn kirjoittamaan arvostelua Menneisyyden varjot -roolipelistä [siitä tulikin myöhemmin valmista: lue täältä]. Miettiessäni mitä siitä sanoisin, mieleeni nousi muutamia keskeisiä periaatteita, joita ainakin minä pidän ehdottomina peliä arvosteltaessa. Nämä ovat tietysti kiinteässä yhteydessä siihen, miten minä näen roolipelin sääntökirjan noin ylipäänsä.

Kuten Mike Pohjola sanoi Myrskyn aika -peliään kommentoidessaan, roolipeli on enemmän kuin pelkkä sääntökirja. Itse asiassa, kun ostat kirjan jonka päällä lukee ”roolipeli”, et todellisuudessa osta roolipeliä lainkaan. Sääntökirja tarjoaa pelkät säännöt eli työkalut roolipelin luomiseen. Todellinen peli syntyy vasta pelaamisen aikana osanottajien yhteistyön tuloksena.

Eli sitä mitä peliarvostelussa ei tulisi olla, on pelin käsitteleminen itsenäisenä taideteoksena. Tämä on kyllä korrekti tapa arvostella kirjallisuutta, mutta ei roolipelien sääntökirjoja. Sääntökirjassa voi olla vaikka kuinka mahtavia proosallisia tekstejä ja tunnelmallisia kuvia, mutta kummistakaan ei ole juuri mitään hyötyä, kun pitäisi ruveta pelaamaan eli itse luomaan ja muokkaamaan mielikuvitusmaailmoja. Estetiikka ei ole vielä peliä. Roolipelien sääntökirjat ovat käyttötavaraa, eivät taide-esineitä. Se taide (tai viihde, tai miksi luomistyötään kukin haluaa kutsua) syntyy vasta pelin sääntöjä käyttämällä. Tietysti kirjan taide voi virittää mielikuvitusta, mutta edelleenkään mitään pääsijaa sille ei peliarvostelussa pitäisi antaa.

Toinen asia, mitä peliarvostelussa pitäisi välttää, on pelin sääntöjen kuvaileminen. Sääntölyhennelmä ei vielä auta lukijaa hahmottamaan, millaista peliä niillä syntyy. Keskeistä on se, millaista peliä pelin säännöt sitten käytettyinä tuottavat. Toisin sanoen, mihin peli sopii – tai ainakin se, mihin se ei sovi. Ei ole aina helppo hahmottaa, millaiseen pelaamiseen pelin säännöt on tarkoitettu, eikä käyttökohde olekaan aina erityisen tarkkarajainen. Sen sijaan aika nopeasti voi sanoa, mihin ne eivät sovi. Esimerkiksi Praedorista äkkää aika nopeasti, että tarinankerronta ei suju, mutta parhaan käyttökohteen löytäminen ei ole yhtä helppoa. Tästä päästään luonnollisesti siihen, että pelitestaus on peliarvostelun kannalta välttämätöntä. Esimerkiksi itse olen itse pelannut Menneisyyden varjoja kaksitoista pelikertaa, ja vasta nyt alan päästä jyvälle sen pelin kanssa. Tylysti sanottuna amatöörisyys arvostelussa tarkoittaa sitä, kuvailu päätyy subjektiiviseen ”tykkään / en tykkää” -kommenttiin. Ammattilaisuus taas on sitä, että sääntöjen empiirinen analysointi johtaa systemaattisuuteen eli kokonaisnäkemykseen pelin käyttömahdollisuuksista.

Kolmas periaate on erityisesti Roolipelit.net -sidonnainen. Arvosteluhan on aina väistämättä subjektiivinen näkemys, vaikka arvostelijan toki tuleekin pyrkiä parhaansa mukaan objektiivisuuteen. Niinpä useamman ihmiset kommentit samasta pelistä usein auttavat avaamaan siihen erilaisia näkökulmia ja selvittämään, sopiiko peli omiin tarpeisiin. Täällä foorumissa toisten kirjoittamien arvostelujen kylkeen on mahdollista lisätä omat kommenttinsa, joten sitä mahdollisuutta kannattaisi myös hyödyntää koko roolipeliyhteisön parhaaksi.

Tämä ei ole siinä suhteessa kiistakirjoitus, että haluaisin tällä moittia kenenkään arvosteluita. Kohdistan kritiikin yksinomaan itseeni ja pyrin myös tekemään parannusta ensisijassa omassa toiminnassani. Niinpä kohentelinkin ensitöikseni vanhaa The Questing Beast -pelin arvosteluani [joka puolestaan löytyy täältä].