Elokuun toinen blogaus pyöritteli lähinnä tuoreitten peliporukoiden ongelmia.

Kuluneen vuoden aikana olen roolipelannut paljon uusien ihmisten kanssa. Olen onnistunut houkuttelemaan vanhoja kavereitani kokeilemaan, päässyt kohtaamaan vieraita roolipelaajia ja demottanut ’conissa indie-pelejä. Lista luultavasti vielä kasvaa, kunhan lennähdän Irlantiin vaihto-oppilasvuottani viettämään. Olen siis pelannut yhtälailla sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunnen, mutta jotka eivät ole roolipelanneet, sellaisten jotka ovat roolipelanneet ja joita en tunne ja jopa sellaisten kanssa, joita en tunne ja jotka eivät ole roolipelanneet. Lopputulos: Uusien naamojen kanssa pelaaminen on vaikeaa mutta antoisaa.

Osin tällainen sekapelaaminen on johtunut siitä, ettei minulla ole ollut mitään vakioporukkaa. Tämä taas on yhteydessä siihen, että olen sahannut kotikaupungin ja opiskelukaupungin välillä aika tavalla. Toinen syy on se, että olen kokeillut monia eri pelejä, ja usein testiporukan kokoaminen johtaa satunnaiseen pelaajakokoonpanoon. Kolmas syy yllättää hieman itseänikin: toivon vanhojen kaverieni ymmärtävän, hyväksyvän ja jopa innostuvan roolipelaamisesta. Tiedän roolipelaamisessa olevan potentiaalia, ja haluan nähdä, millaisia ratkaisuja ystäväni tekevät mielikuvitustodellisuudessa. Huomiotta ei voine jättää sitäkään, että olen vakaumuksellinen kristitty. Vaikka uskonasiat ani harvoin nousevat pelaamisen esteiksi tai ylipäänsä edes näkyvät pelissä, niin jotenkin se vain syö miestä, kun tietää muiden pelaajien halveksuvan ja paheksuvan itselleni tärkeitä asioita.

Uusien pelaajien kanssa pelaamiseen liittyy aina jännitteitä. Kokeneempana ja pelinjärjestäjänä vatsassani velloo pelko kasvojen menettämisestä: mitä jos tämä onkin pelaajille ikävä kokemus? mitä jos he leimaavat tämän nörttiydeksi? mitä jos he eivät koskaan päädy roolipelaamaan vain sen takia, etten pystynyt antamaan riittävän hyvää ensivaikutelmaa? Kuulemani mukaan myös vastapuolella puntti tutisee: mitä jos en osaakaan pelata? mitä jos teen virheen ja vaikutan typerältä? mitä jos näyttelen liikaa? Uusiin asioihin tarttuminen vaatii aina rohkeutta, koska kokemattomina olemme arkoja kritiikille. Jos nämä pelot saavat liikaa valtaa, ne lamaannuttavat osallistujat. Epävarmoina kukaan ei uskalla heittäytyä peliin ja pelistä puuttuu rentous. Kokemusteni pohjalta totean, että pelin järjestäjän eli pelinjohtajan kannalta on kaksi seikkaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota: älä kätke innostustasi ja valitse peli, jota osaat varmasti pelata. Usein tulee pohdittua, mikä roolipelien valtavasta valikoimasta sopisi juuri näille pelaajille. Omaa suosikkiaan on kuitenkin helpoin pyörittää, ja innostuksen tarttuessa varmistaa itselleenkin tulevia pelikertoja. Ja onnistuneesta kokeilusta on aina helpompi siirtyä toiseen peliin kuin saada pelaajia surkean pelikerran jälkeen kokeilemaan jotain toista, ehkä paremmin sopivaa peliä.

Yksi iso kompastuskivi on siinä, että ensimmäiset pelikerrat ovat aina heikompia esityksiä, kuin mihin ryhmä todella pystyy. Roolipelit ovat edelleen moniin muihin peleihin verrattuna käsittämättömiä aikasyöppöjä: Usein pelkkä pelin valmistelu hahmonluomisineen vie toista tuntia. Ja peliaikaakin vaaditaan vähintään kolme tuntia, ennen kuin peli ehtii aktivoitua. Ensimmäinen pelikerta on hapuilua, kun pelaajat opettelevat sääntöjä, mutta sitäkin enemmän itse pelaamista ja siihen liittyvää ryhmädynamiikkaa. Ketä pitää kuunnella? Milloin saa puhua? Mitä pelissä saa tehdä? Miten asiansa pitää esittää? Mikä on hahmon ja pelaajan suhde? Usein pelkkä kynnys kysyä (puolin ja toisin) on tarpeettoman korkealla. Toisin sanoen, ennen kuin ryhmä hakee muotonsa ja pelaajat oppivat uuden pelin säännöt, vaaditaan vähintään kymmenen tuntia. Tai paljon enemmänkin, riippuen siitä, miten nopeasti pelaajat lähtevät hahmottamaan rajoja kokeilemalla eri juttuja. Toisaalta muodostumisen jälkeen pelaaminen on usein noususuuntaista.

Epäonnistumisia siis tulee väistämättä. Niinpä niitä ei kannata pelätä henki kurkussa, vaan keskittyä johtamaan peliä mahdollisimman hyvin (usein tarkoittaa sitä, että pelaajilta pitää kysyä ja asioita pitää selittää paljon). Jotkut ihmiset eivät vain osaa roolipelata, tai eivät ainakaan innostu siitä siinä määrin, että viitsisivät paneutua siihen. Roolipelaaminen ei ole kaikkien juttu, eikä sen tarvitsekaan olla sitä. Tämä tosiasia pitää vain hyväksyä, mutta sen sisäistettyään voikin vähän rentoutua: esittelypelikerta ei ole elämän ja kuoleman kysymys.

Mutta miksi sitten yrittää pelata uusien ihmisten kanssa? Foorumikeskustelussa Gekkonen hiljattain totesi, että hän on pelannut samassa peliporukassa yli puoli vuosikymmentä. Peli toimii lähes harmonisella tasolla, koska kaikki osaavat pelata yhteen – osa peliporukasta on vieläpä sisaruksia. Ja mikä ettei, tuon toimivampaa peliryhmää saa varmasti etsiä pitkään. Palkitsevuus uusien ihmisten kanssa pelaamisessa on siinä, että peli on todella uutta. Uudet pelaajat tekevät tuoreita ratkaisuja, he ovat usein innostuneempia pelaamisesta kuin vanhat jurmut, jotka jatkavat vain tavan vuoksi, ja ennen kaikkea: He ovat täysin tietämättömiä roolipelikulttuuriin pesiytyneistä implisiittisistä säännöistä. Pelinjohtajan täysi auktoriteetti ei usein merkitse yhtään mitään, mikä tuottaa ainoastaan sähäkämpää peliä, kun kaikki osallistujat ovat yhtälailla luovia. Juuri uusien pelaajien kautta roolipelikulttuuri voi uudistua, eikä fossiilisoidu toistamaan 1980-luvun maneereja.

Jos roolipelaamisessa on ytyä, se kyllä sytyttää siihen tutustuvat ihan omalla painollaan. Mutta jos roolipelaajat vain pelaavat omissa porukoissaan eivätkä esittele käytäntöjä muille, ei ole ketään sytyttäjää. Silloin häviävät sekä roolipelaajat että roolipelaamattomat.

Keskustelua

VentrueCupFinalist kirjoitti:
Uudet pelaajat ovat aina mukavia tuttavuuksia. Meidän porukkamme pitää jatkuvasti ”ovea auki”, jotta asiasta innostuneet pääsevät kokeilemaan pelaamista ja liittymään mukaan, mikäli porukan kemiat osuvat yhteen. Näin ei aina ole, vaan porukankin pitää hyväksyä se, että uusi pelaaja sopii paremmin johonkin toiseen porukkaan. Omalla porukalla on oma tyylinsä ja huumorinsa, joka ei kaikille aukea vaikka pelaamisesta olisivatkin kiinnostuneita.

Itse olin vaihto-opiskelijana Tukholmassa ja kokosin siellä peliporukan muista vaihtareista. Porukkaamme kuului pelaajia Saksasta, Romaniasta, Italiasta, Ranskasta, Sveitsistä ja Ruotsista (ja tietysti minä Suomesta). Ei ollut lainkaan yllättävää, että porukassa oli vain eurooppalaisia, vaikka mailini oli mennyt koko vaihtarilistalle. Aasiassa pelaajat ovat aivan eri tyylisiä ja jenkit eitä ainakaan Tukholmassa viihtyneet muiden kuin omanmaalaistensa seurassa.

Joten vaihtoon lähtiessä kannattaa vakavasti harkita, onko valmis johtamaan peliä ulkomaalaisporukassa. Kokemuksesta voin sanoa, että se oli ikimuistoinen kamppania. Porukkamme oli aivan loistava ja pidämme yhä edelleen yhteyttä. Vaihtovuosi oli meille kaikille upea kokemus joka ei olisi ilman peliporukkaa varmastikaan ollut niin hieno:)

Tuosta kristinuskosta pitää sen verran kommentoida, että kannattaa tuoda asia ihan rohkeasti esille. Roolipelaajissa on yllättävän paljon uskovia, jotka pelkäävät tuoda asiaa esille luullen, että muut alkavat herjata. Suurimmassa äänessä tuntuvat aina olevan ne pelaajat, jotka haluavat mollata kristinuskoa aina tilaisuuden tullen. Mutta kuten yleensä joka asiassa, kovinta meteliä pitävät eivät edusta enemmistöä.

Tänä vuonna Ropeconissa törmäsin moneen uskovaan roolipelaajaan. Heitä tuntuu olevan jostain syystä aika paljon wodaajien joukossa, mutta aika tasaisesti kuitenkin kaikissa pelaajaryhmissä. Kukaan ei pitänyt uskostaan mitään meteliä ja kaikki kokivat positiivisena yllätyksenä sen, että nostin asian pöydälle. Ehkä uskovien pelaajien pitäisi hiukan enemmän nostaa päätään löytääkseen toisensa?

Advertisements