”Vimmatun tehokas kauhuelokuva”. ”Jatko-osa toimii edeltäjänsä malliin”. Totta kai DVD-leffoja pitää markkinoida kaivamalla arvosteluista ne kehulauseet, mutta oikeasti 28 viikkoa myöhemmin ei pärjää vertailussa ykkösosalle alkuunkaan. Minäpä kerron, miksi.

Vilkaisu kriitikkojen suuntaan – Rotten Tomatoes, sano – kertoo, että ykkösosa on toki parempi. Ei mikään ihme sinänsä. 28 viikkoa myöhemmin häviää ennen kaikkea siinä, että se on perinteinen säikyttelyelokuva siinä missä 28 päivää myöhemmin on kauhuelementein varustettu draamaelokuva (tai draamaelementein varustettu kauhuelokuva, miten päin vain).

Alkukohtaus

28 päivää myöhemmin
Kamerat näyttävät kuvia mielenosoituksista, kansalaislevottomuuksista ja mellakoista. Aktivistit tunkeutuvat laboratorioon ja vapauttavat koe-eläinsimpanssit. Kaikki alkaa raivosta, väestönhallinnasta ja vapauttamisesta.
28 viikkoa myöhemmin
Joukko ihmisiä istuu talossa. Sinne saapuu poika ja pian myös tartunnan saaneet. Kohta juostaankin petoja karkuun ja viipaloidaan yksi takaa-ajajista perämoottorilla. Kohtauksessa äärimmäisen vahva ”tapahtui viime jaksossa” -tunne.

Toinen kohtaus

28 päivää myöhemmin
Päähenkilö Jim herää sairaalasta ja lähtee haahuilemaan Lontoon tyhjille kaduille. Lontoo on autio. Vähitellen löytyy merkkejä evakuoinnista. Katsoja pääsee vähitellen kärryille siitä, mitä on tapahtunut.
28 viikkoa myöhemmin
Iskulauseet kertovat, mitä on tapahtunut viimeisten neljän kuukauden aikana. Katoilla on sotilaita vahdissa; tarkka-ampujia, jotka tirkistelevät ihmisiä ja heittävät läppää. Katsoja hoksaa, että tämä on taas yksi elokuva, jossa kommentoidaan Irakin tilannetta.

Taustajuoni

28 päivää myöhemmin
Ihmiset yrittävät selviytyä ja jatkaa elämäänsä tuhon jälkeen. Tämä tarkoittaa raakuutta: Selena on niin kovapintainen, että tappaa kaverinsa epäröimättä ja sotilaat hankkiutuvat Jimistä eroon saadakseen naiset lisääntymistä varten.
28 viikkoa myöhemmin
Virusta ei voi pysäyttää. Sotilasorganisaatio pettää täysin, yksitellen kaikki sotilaat kuolevat. Edes täyspuhdistus ei riitä pysäyttämään virusta.

Sivuhahmot

28 päivää myöhemmin
Taksikuski ja hänen tyttärensä ovat hurjan sympaattisia, vaikka eivät edes tee mitään kummallista. He tuovat kohtauksiin iloa ja toivoa tulevaisuudesta. Tilanne näyttää valoisammalta heidän vuokseen.
28 viikkoa myöhemmin
Tarkka-ampuja, sotilaslääkäri ja sotilaspilotti. Kaikki heistä ovat hurjan tehokkaita (pilotti lentää helikopterilla niin lähellä maata, että silppuaa ropellilla tartunnan saaneita raivopäitä), mutta kuolevat kuitenkin yksitellen.

Protagonistit

28 päivää myöhemmin
Jim notkahtaa Selenan tavoin katkeruuteen, mutta jaksaa ponnistaa pois itsekkyydestä ja pelastaa Selenan. Selenan suojamuuri murtuu ja hän uskaltaa taas rakastaa.
28 viikkoa myöhemmin
Sisarukset juoksevat tartunnan saaneita karkuun koko elokuvan ajan.

Kauhun lähde

28 päivää myöhemmin
Hiipivä hulluus puskee kaikkialta: kirkosta, selviytyneistä, sotilaista, Jimistä. Ihmisyys on vaarassa kuolla, vaikka kourallinen ihmisiä selviytyisikin.
28 viikkoa myöhemmin
Tartunnan saaneet raivopäät loikkaavat ruudulle yllättäen. Kyllähän siinä säikähtää.

Loppu

28 päivää myöhemmin
Jim ei murru epäinhimillisissä olosuhteissa, vaan pelastaa toiset (joko taksikuskin ja hänen tyttärensä tai Selenan, riippuen siitä, mistä lopetuksesta on kyse). Rakkaus voittaa, olennaisesti.
28 viikkoa myöhemmin
Virusta ei voi pysäyttää. Pakenemisen ja Lontoon hävittämisen jälkeenkin virus onnistuu leviämään mannermaalle. Ihmiskunta on avuton pandemian edessä.

Olennaisesti tuosta kannattaa katsoa taustajuoni – sivuhahmot – protagonistit -komboa. 28 päivää myöhemmin -elokuvassa nämä muodostavat kauniin kokonaisuuden: taustajuoni luo tilanteen, jossa protagonistien luonne koetellaan, sivuhahmot antavat protagonisteille sysäyksen tai kannustuksen tiettyyn suuntaan ja protagonistit itsessään muuttuvat. Sen sijaan 28 viikkoa myöhemmin -pätkässä protagonistit ovat niin mitättömiä, että taustajuoni kohoaakin etualalle koko teoksen pointiksi. Tämä johtaa draamallisesti tylsään juonenkulkuun, jossa seurataan, miten ihmiskunnan taistelu osoittautuu turhaksi.

Näkemykseni ei tietenkään ole tasapuolinen. Jos tykkää pessimistisestä zombielokuvasta, jossa pointtina on nimenomaan säikähtely ja mielikuvitukselliset kuolemat (yksi sotilaista ammutaan liekinheittimellä!), niin 28 viikkoa myöhemmin on ihan hyvä leffa. Jos taas tykkää enemmän draamasta ja ihmisistä kertovasta tarinasta, jossa ne zombit ovat enemmän kuriositeetti, niin 28 päivää myöhemmin on ykkösvalinta. Itse lukeudun tietysti jälkimmäiseen joukkoon.

Ai niin, Irak-kommentaari. Elän nykyään niin vahvasti uutispimennossa, etteivät minulla riitä rahkeet arvioimaan 28 viikkoa myöhemmin -elokuvan sanomaa tältä kannalta. Kyllähän siinä on sotilaita ja jymäkkä pelkokerroin, kun loikataan kerralla ”vihreältä vyöhykkeeltä” ”punaisen koodin” hälyttämiseen, mutta siihenpä se omalta osaltani jää (onneksi on kriitikoita, joilta tämäkin homma hoituu: Guardian, Spencer Ackerman: What zombies say about Iraq). Joka tapauksessa, noin yleisellä tasolla olen tätä vastaan: En pidä siitä, että taide taivutellaan kommentoimaan jotakin nykypäivän ilmiötä. Jotenkin tuntuu, että jokaisessa uudessa Hollywood-leffassa pitää olla joku ilmiselvä viittaus Irakin kriisiin. Ongelma on siinä, että tänä tekee hallaa taiteen hengelle. Jos haluaa sanoa, että olemme arkipäiväistyneet uutisjuttuihin amerikkalaissotilaiden kuolemista, niin se pitää sanoa suoraan mielipidekirjoituksessa tai blogissa, eikä laittaa sitä repliikiksi Jokerille. Taiteessa pitää puhua suuremmista linjoista ja syvemmistä totuuksista. Pitää esimerkiksi sanoa, että rauhaa ei voi luoda pakottamalla tai että joskus väkivalta on ainoa keino rauhan saavuttamiseksi ja jättää sitten tarkempi soveltaminen katsojien oman oivalluksen varaan. Tämä yleistason puhuttelevuus on se, mistä klassikot on tehty.