Opiskelen teologiaa Helsingin yliopistossa ja pääaineekseni on valikoitunut Uuden Testamentin eksegetiikka eli raamatunselitysoppi UT:n teksteihin keskittyen. Innostukseni on pitkälti lähtöisin Irlannin vaihto-oppilasvuoden jäljiltä, jossa tutustuin eritoten vertausten käsittelemiseen. En varmaankaan jatkossa pysähdy vain niihin, mutta kirjaan kuitenkin ylös vertausten narratiivisen eksegetiikan suuntaviivoja.

Uuden Testamentin vertaukset ovat sikäli merkittäviä, että ne näyttävät olevan Jeesuksen tapa opettaa. Vähän tutkijasta riippuen kyse saattaa olla jopa Jeesuksen kehittämästä opetustavasta: Vanhan Testamentin puolelta vertauksia ei juurikaan löydy (sananlaskuissa on samanlaista dynamiikkaa, mutta ne ovat tiiviimpiä metaforia) ja rabbiinisissa lähteissä ne esiintyvät vasta pitkälti toisen vuosisadan puolella. Mielenkiintoista on, että vertauksia ei löydy myöskään varhaisten kirkkoisien teksteistä. Myöhemmäksi malliksi on otettu Paavalin kirjeissä esiintyvä systemaattisempi teologiantekemisen tapa.

C.H. Doddin määritelmä on täsmällinen: ”Yksinkertaisimmillaan vertaus on metafora tai vertauskuva, joka perustuu luontoon tai arkielämään. Se kaappaa kuulijan huomion eloisuudellaan tai eriskummallisuudellaan ja jättää epäilyksen sen täsmällisestä merkityksestä, johdatellen kuulijan näin pohtimaan.”

Olennaista on, että vertauksia ei voi purkaa. Ne sisältävät viisautensa nimenomaan tarinallisessa muodossaan ja tehokkuutensa tulkinnanvaraisuudessaan. Niitä ei voi korvata yksinkertaisilla ”tätä tämä tarkoittaa” -lauseilla, koska ensinnäkin tämä kaventaisi vertauksen merkitystä ja poistaisi niihin olennaisesti liittyvän konkretian. Ne kun poikkeavat selvästi systemaattisemmasta tai loogisemmasta abstraktista ajattelusta, jota mm. Paavalin kirjeet edustavat. Juuri elämänläheisyytensä ja konkreettisuutensa takia niillä on mahdollista lähestyä muuten vaikeasti käsiteltäviä asioita.

Vertausten tulkitsemisen avainkohtia ovat tarinan ”säröt”, kohdat joissa normaali arkinen kuvaus poikkeaa todellisesta arjesta. Esimerkiksi vertauksessa eksynyttä lammasta etsivästä paimenesta kuulijat tiesivät kyllä, ettei kukaan paimen oikeasti hylkäisi 99 lammasta etsiäkseen yhtä laumasta harhautunutta (Matt. 18:12). Koska vertaukset ovat tiivistettyjä tarinoita, sillä mitä kerrotaan ja sillä mitä jätetään kertomatta, voi olettaa olevan merkitystä – yksityiskohdat ovat siis merkityksellisiä.

Vertauksista saa paljon irti myös lähestymällä niitä kertomuksessa esiintyvien eri henkilöiden ja roolien kautta. Esimerkiksi ylivelkaantuneen palvelijan tarina (Matt. 18:23-35) aukeaa eri tavoilla, jos asetumme muiden palvelijoiden, ylivelkaantuneen palvelijan, vähemmän velkaantuneen tai kuninkaan asemaan. Myös erilaisilla rakenneanalyyseillä vertauksista saa irti uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi tuhlaajapojan kertomuksessa (Luuk. 15:11-32) vanhemman pojan aseman voi nähdä alkuosan kommentaattorina (onko tuhlaajapojan saama armo epäoikeudenmukaista?) tai toisena tuhlaajapoikana (hänkin lähtee, pitää monologin ja kuulee isän vastauksen).

Laajempia kokonaisuuksia hallitsevat taas voivat tutkia vertausten intertekstuaalisia ulottuuvuuksia. Esimerkiksi mainittu tuhlaajapojan kertomus resonoi Vanhan Testamentin veljesparien (esim. Esau ja Jaakob), isä-poika -suhteiden (esim. Daavid ja Absalom) ja anteeksiantojen (esim. Joosef ja veljet) kanssa. Tästä onkin sitten enää askel siihen, että kaikki Raamatun kertomukset nähdään vertausten kaltaisina opetustarinoina – tarinoina, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kuvata historiaa vaan sanoa jotain olennaista ihmisestä, elämästä ja Jumalasta.

Suurin uhka vertauksille (ja Raamatun kertomuksille ylipäänsä) on hellenismin aikaansaama allegorisointi, jossa tarinan eri elementit irrotetaan kokonaisuudesta ja jokaiselle niistä annetaan tietty merkitys. Näin Vanha Testamentti saadaan täyteen viittauksia Uuden Testamentin hahmoihin, etenkin Jeesukseen. Uuden Testamentin puolella taas viittaukset kohdistuvat myöhempään kristilliseen traditioon: laupiaan samarialaisen kertomuksessa (Luuk. 10:30-36) matka Jerusalemista Jerikoon muuttuu matkaksi kirkosta maailmaan ja samarialaisen kaksi denaaria kasteeksi ja ehtoolliseksi, kirkon pääsakramenteiksi, joilla syntistä ihmistä hoidetaan.

Walter Wink hyökkää rajusti allegorisointia vastaan:

”Oikea tulkinta kulkee metaforan kautta tuntemattomaan; allegorisoiminen johtaa meidät tuttuun ja turvalliseen. Oikeassa tulkinnassa tunnustelemme tietämme jokaiseen symboliin, löytääksemme merkityksen rikkauden ja näin jotakin uutta. Allegorisoidessamme me yhdistämme kunkin symbolin jo tunnettuihin asioihin ja kutistamme näin vertauksen merkityksen teologiseen parafraasilla. Oikea tulkinta on sen kuulemista, mitä emme voisi kuulla ilman vertausta; allegorisoimalla heijastamme saarnan vertaukseen näin määritellen sen merkityksen jo etukäteen. Viime kädessä allegorisoiminen on tekstin hallitsemista ja tyytyväisyyttä siihen, mitä jo tiedämme. Se on hienovaraista tai julkeaa röyhkeyttä. Se on tulkinnan kuolema.”

Olen itse kiinnostunut vertauksista ja Raamatun kertomuksista juuri edellä kuvatun periaatteen takia. Tekstejä voi lähestyä monesta suunnasta ja ne puhuttelevat eri kuulijoita eri tavoin. Vaikka monessa kohdin on epäilemättä apua siitä, että tuntee muinaisen Palestiinan kulttuuria ja näin tunnistaa, missä kohtaa teksti poikkeaa arkitodellisuudesta, en usko, että asiantuntijuus on millään tavoin välttämätöntä. Ihmiset ovat pysyneet siinä määrin samanlaisina, että tarinat ihmisestä ja Jumalasta toimivat vielä kahden vuosituhannen jälkeekin. Suhteellisessa vapaudessaan narratiivit ovat post-modernin ajan juttu ja voivat olla merkittävässä osassa palauttamassa kristinuskon relevanttiutta nykypäivän ihmiselle.