Selitin edellä pitkällisesti sitä, mitä narratiivinen teologia ja narratiivikritiikki merkitsevät muun teologian yhteydessä ja millainen on näiden suuntauksien tausta. Kyseessä on aihealue, joka kiinnostaa itseänikin ja epäilemättä ohjaa tulevaa teologian opiskeluani. Muutaman viikon päästähän alkaa kandiseminaari, jossa minun pitäisi ruveta työstämään omaa käsitystäni johonkin rakentavaan suuntaan. Näinpä on paikallaan pohtia hieman omaa tulokulmaani.

Historiantutkimuksen kriisi

Eräs painava syy suuntautua Raamatun kertomusten tutkimiseen juuri kertomuksina johtuu havaitsemistani historiantutkimuksen ongelmista. Tai voi tämän tietysti nähdä myös Suomen Teologisen Instituutin ja eritoten Timo Eskolan propagandan omaksumisena – sieltä suunnastahan olen itse näihin ajatuksiin tutustunut.

Ongelmana on, että historiantutkimus vaikuttaa mahdottomalta. Meillä on käytettävissämme Raamatun kertomukset niiden viimeistellyssä asussaan ensimmäiseltä vuosisadalta ja joitakin muita historiallisia lähteitä Palestiinan parituhatvuotisesta historiasta. Nämä eivät millään riitä tekstien syntyhistorian hahmottamiseen. Ei ole mitään keinoa selvittää, miten evankeliumit kirjoitettiin: millaista toimitustyötä tehtiin? kuka valitsi kopioitavat perikoopit eli kertomukset? missä määrin ne pohjautuvat perimätietoon ja missä määrin kirjoittaja käytti hurskasta mielikuvitustaan? miksi ne kirjoitettiin? miten niitä käytettiin varhaisissa seurakunnissa? Esimerkiksi fariseuksista meillä on tietoa lähinnä vain evankeliumien kuvasten perusteella: kuinka paikkaansa pitävä kuvaus on jää arvoitukseksi. Tällaisten kysymysten määrä vain lisääntyy mentäessä Vanhan Testamentin vanhempaan aineistoon, koska muuta historiallista lähdeaineistoa on yhä vähemmän. Tuntuu siltä, että niitä muutamia ruukunsirpaleita voi kukin tulkita niin kuin saa omaan käsitykseensä helpoimmin sopimaan – eikä arkeologian löydöistä ylipäätään ole paljoakaan apua, kun kertomukset kuvaavat pääasiassa arkisia ihmiskohtaloita.

Ongelma tiivistyy siis tekstien ja todellisen historian suhteessa. Ei tunnu olevan mitään varmaa keinoa selvittää, missä määrin Raamatun kertomukset ovat historiallisesti tosia. Se on selvää, että historiallisia faktoja kertomuksista kyllä löytyy, mutta kertooko tämä vain huolellisesta historiallisen fiktion kirjoittamisesta vai uskollisesta aidon historiankirjoituksen tallentamisesta? Tekstien taakse päästään vain tutkijan mielikuvituksen avulla, kun itse kukin tekee yksityiskohdista ja ruukunsirpaleista omia johtopäätöksiään. Voi olla, että VT on hyvinkin tarkka historiallisessa kuvauksessaan – ja voi olla, että se on tyystin kansallishengessä keksittyä fiktiivistä historiaa.

Koska historiantutkimus ei siis tunnu johtavan mihinkään muuhun kuin mielipide-eroista kiistelemiseen, en itse koe mitenkään houkuttelevaksi lähteä tähän piirileikkiin mukaan. Fiksummalta tuntuu hylätä koko historiallisesti orientoitunut kysymyksenasettelu ja etsiä kokonaan uusia näkökulmia.

Kirjallisuudentutkimuksen ongelmat

Narratiivinen teologia tuntuu lähtökohtaisesti paremmalta vaihtoehdolta: keskitytään siihen, mitä on käsillä sen sijaan, että tavoitellaan pysyvästi kadonnutta aikaa. Olen kuitenkin viime aikoina alkanut suhtautua skeptisesti myös suoraviivaiseen narratiivikriittiseen tutkimukseen. Sen lähtöoletuksena kun on, että kirjoittajat ovat huolellisesti valikoineet ne asiat, jotka halusivat teokseensa laittaa. Saman oletuksen mukaan kirjoittajalla on joku tietty selkeä sanoma, jonka hän haluaa teoksellaan tuoda julki – hän on pukenut sanottavansa kertomuksen asuun, josta se pitää nyt riisua, jotta löydämme hänen oikean merkityksensä.

Tässä tullaan lähelle viime 1900-luvun alkupuolen bultmannilaista demytologisointi-tendenssiä, jossa viisas tutkija tulee kertomaan mitkä osat kertomuksessa ovat tärkeitä ja mikä sen todellinen sanoma on – ikään kuin hän tietäisi jo ennalta, mitä kertomuksella yritetään sanoa. Tällä on toki juurensa kirkkohistoriassa. Esimerkiksi vertauksia on samalla tavalla kohdeltu kaltoin, kun ne on väkisin väännetty kristillisiksi allegorioiksi. Kertomus laupiaasta samarialaisesta on näin allegorisesti tulkittuna saatu puhumaan ihmisen epäonnisesta vaelluksesta maailmassa, josta Kristus tulee pelastamaan hänet Sanan ja sakramenttien avulla.

Toisin sanoen, mistä me voimme tietää, mitä Raamatun kertomusten kirjoittajat ovat yrittäneet teksteillään sanoa? Mistä me tiedämme, onko evankeliumien kirjoittaminen ollut tarkkaan harkittua toimitustyötä vaiko pitkälti vain kaiken saatavilla olleen Jeesus-tradition julkaisemista? Emme me pääse käsiksi niihin periaatteisiin, jotka ohjaavat kirjailijan työtä vain hänen teoksiaan lukemalla. Esimerkiksi Raimo Hakola tulkitsee Johanneksen evankeliumin fariseuskuvaa niin, että siinä käydään katkeraa poleemista kamppailua toista juutalaista ryhmittymää kohtaan – jokseenkin samaan tapaan kuin voisi kuvitella tämän päivän luthersäätiöläisten kirjoittavan kansankirkon liberaaleista ateistipapeista. Oman tulkintani mukaan taas Johanneksen evankeliumin fariseukset eivät kuvaa mitään oikeaa ryhmittymää, vaan toimivat opetuksen välikappaleena: he ovat fiktiivinen kuva siitä, millaisiksi kristityt eivät saa sortua. Kun emme voi tietää, mikä on totuus Johanneksen evankeliumin synnyn taustalla, emme voi ratkaista tällaisia kysymyksiä.

Syleile kertomusta

Näin päädyn itse lähelle vapautuksen teologian kantaa. Tärkeintä on se, mitä ja miten me tänä päivänä luemme näitä kertomuksia. Miten ne kohtaavat meidät, miten ne puhuttelevat meitä? Miten ne aiheuttavat pienen vallankumouksen ja saavat meidät katselemaan elämää uudesta näkökulmasta?

Tässä taustaoletuksena on, että tarinat ovat ajattomia. Ei oikeasti tarvitse tietää suunnattomasti kulttuurihistoriaa voidakseen ymmärtää vaikkapa tuhlaajapoika-kertomuksen särmiä. Ihminen on pysynyt samana vuosituhansien halki, ja ymmärtää aina kertomuksen kuvaamia ihmisiä ja heidän kuvaamaansa elämänhalua, katumusta, anteeksiantoa, katkeruutta ja sovitusta. Yhtä lailla juuri kertomuksellisuus on välttämätöntä: tuhlaajapoika-kertomuksen teologiaa ei voi suodattaa irti itse kertomuksesta ja selittää sitä teoreettisena ja filosofisena käsitteenä. Palaan tässä olennaisesti siihen, mitä olen lukenut vertauksista – samoja asioita ei vain voi opettaa mitenkään muuten, koska kertomus aktivoi ja vetoaa ihmisen järkeen, tunteeseen ja kokemukseen, siinä missä rationaalinen dogmikonstruktio puhuu vain järjelle.

Olennaista on siis saattaa ihminen kohtaamaan kertomus. Mutta voiko ihminen sitten tulkita Raamatun kertomuksia aivan miten sattuu? Eikö oikeaa tulkintaa ole lainkaan olemassa? Eikö kirjoittaja voi viestiä mitään kertomuksellaan? Nämä ovat kiinnostavia kysymyksiä, joihin haluan syventyä myöhemmin. Näyttäisi siltä, että modernien ja klassisten tulkintojen välillä olisi jonkinlainen jännite, mutta en osaa vielä sanoa, onko se hedelmällinen vai tuhoava. Nähdäkseni se on kuitenkin selvää, että monet Raamatun kertomukset ovat tarkoituksella hyvin kevyesti kuvattuja. On tarkoituksenmukaista, että lukija itse täyttää väliin jäävät aukot henkilöhahmojen ajatuksista, motiiveista, taustoista ja lopputuloksista.

Näine hyvineni ohjaudun siis itse narratiivisen teologian kentällä kohti lukijakeskeistä asetelmaa (reader-response). Yhtälailla painotan tekstien ottamista todesta: Henkilökohtaisesti suivaannun aina, kun Vanhan Testamentin kertomuksista tehdään väenvängällä Kristus-allegorioita. On pyrittävä laittamaan sivuun omat ennakkokäsityksemme ja kuuntelemaan tarinaa – ja hyväksymään se, että eri ihmiset rakentavat samasta tekstistä erilaisia tulkintoja. Juuri tulkintojen moninaisuudessa näkyy kertomuksen teho ja rikkaus.