Palasin Irlannista Raamatun kertomusten narratiivisuudesta innostuneena. O’Connellin johdolla pureuduimme Markuksen evankeliumin vertauksiin, mutta tarkemmin katsoen suuri osa Raamatun teksteistä on kertomuksia: Vanhan Testamentin ”alkumyytit”, patriarkkakertomukset, erämaavaellus, Kanaaninmaan valloittaminen, historiakuvaus valtiollisen ajan synnystä ja tuhosta, pakkosiirtolaisuuden jälkeinen jälleenrakentaminen, Jobin kehyskertomus, monien profeettojen julistukset, Joonan odysseia sekä Uuden Testamentin evankeliumikertomukset, Apostolien teot, osa kirjeistä ja Ilmestyskirja.

Näin ollen narratiivisella teologialla pitäisi riittää työsarkaa. Kysymys siis kuuluukin, mitä tämä narratiivinen teologia on. Helsingin yliopiston Uuden Testamentin professori ei tuntenut termiä lainkaan; hänelle tutumpi oli narratiivikriittinen metodi. Onneksi paikalle laukkaa Timo Eskola, joka tarjoaa kuin tilauksesta luentosarjan otsikolla Uuden testamentin narratiivisen teologian perusteita: näkökulmia eksegetiikan ja dogmatiikan vuoropuheluun.

Narratiivisen teologian taustavirtaukset

Kaiken tiedon lähde, Wikipedia, tietää kertoa että erilaisten uusien teologisten metodien taustalla on 1900-luvun lopulla syntynyt postliberaali teologia. Siinä missä liberaaliteologia korostaa individualismia ja yksilöä teologian subjektina, postliberalismi nostaa esille uskonnollisen yhteisön. Uskonto on postliberaalista näkökulmasta yhteisön käyttämää elävää traditiota: olennaista on kieli ja yhteisön kulttuuri, siis tavat ja rituaalit. Filosofiselta kannalta taustalla vaikuttavat wittgensteniläinen käsitys kielestä sosiaalista todellisuutta luovana välineenä sekä sosiologian näkökulmat. Postliberaali teologia ei siis aseta etusijalle dogmeja, sanoiksi muotoiltuja uskonlausumia, vaan yhteisön toiminnan: sosiaaliset käytänteet, narratiivit, taidot ja rituaalit. Uskontoa toteutetaan olennaisesti elämällä, ei tiettyjä väitelauseita totena pitämällä, postliberalismi linjaa. Tämä on johtanut Raamatun kertomusten esiin nostamiseen, liturgian tutkimiseen ja kristillisten käytänteiden pohtimiseen.

Postliberalismi noin muuten on nähdäkseni eräänlaista länsimaista vapautuksen teologiaa. Vapautuksen teologiahan on alun perin kolmannen maailman tapa tehdä teologiaa – nimenomaisesti tehdä sitä akateemisen opiskelemisen sijaan. Käytännönläheisen asennoitumisen vuoksi erilaiset kristilliset dogmit ja narratiivit ovat usein vapautuksen teologiassa saaneet poliittisia piirteitä. Kristillisiä symboleja tulkitaan rohkeasti omasta kulttuurisesta viitekehyksestä käsin ja siihen sovittaen. Kolmas samaan syssyyn kuuluva termi on kontekstuaalinen teologia, joka on olennaisesti länsimaalaisten tekemää hallitumpaa vapautuksen teologiaa: Ajatuksena on saada kristillinen traditio kansankielelle ja vuoropuheluun tietyn kulttuurisen tilanteen kanssa.

Narratiivikritiikki, Wikipedian tiedolliseen aarreaittaan palaten, on siis luontevasti eräänlainen postliberalistisen teologian alalaji. Siinä kertomukset nähdään keinona löytää mielekkyyttä ja selityksiä arkielämän kokemuksiin. Kertomusten tärkeys nostetaan jopa niin korkealle sijalle, ettemme edes ymmärrä kokemuksia ennen kuin annamme niille kertomuksellisen muodon. Toisin sanoen, kaikenlaiset elämäkertojen hahmotelmat ja anekdootit ovat narratiivisen ymmärtämisen esimerkkejä. Narratiivikritiikki sinänsä tarkoittaa kertomuksen tutkimista sen eri osia analysoimalla. Kyse on eritoten tekstimaailman, siis kertomuksen kuvaamien tapahtumien, sisäistä tulkintaa. Tavallaan sillä, onko kertomus historiallisesti paikkaansa pitävä, on vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä kertomus itsessään sanoo.

Narratiivista teologiaa vai narratiivikritiikkiä?

Timo Eskolan luentosarja on hänen oman määritelmänsä mukaan johdatus narratiiviseen teologiaan. Hän tarkoittaa tällä sitä, että pyrkimyksenä on ”jäsentää UT:n teologisen ilmaisun rakennetta”. Toisin sanoen, miten Uuden Testamentin kertomukset välittävät ja opettavat teologiaa sekä millaista tämä kertomusten esittämä teologia on. Keskeisenä keinona kertomuksiin pureutumisessa käytetään ”semioottisten avainmerkkien” etsimistä. Nämä ovat kertomusten peruspilareita, joiden varaan muu tarina nousee ja ne itsessään juontuvat intertekstuaalisesta taustasta. Tavallaan siis UT:n kertomusten taustalla on implisiittisiä kertomuksia, yleensä VT:n puolelta, joita kerrotaan uudelleen uuteen tilanteeseen sovitettuina – tai jopa realisoituina. Esimerkiksi Jerusalem-perioidin Jeesuksen julistus toistaa, ajankohtaistaa ja realisoi Vanhan Testamentin pakkosiirtolaisuuden profeettojen julistusta uudesta hengellisestä temppelistä.

Eskolan mukaan termeihin ei sinänsä kannata kiinnittää liikaa huomiota: pakka on vielä liiaksi levällään, jotta voitaisiin esimerkiksi määritellä tarkasti, mitä narratiivinen teologia on. Monet eri tutkijat ja teologit työskentelevät kertomuksellisuuden analysoinnin kanssa ja käyttävät sitten työstään erilaisia nimityksiä. Näin esimerkiksi ”vanhan koulukunnan” edustajille, jotka ovat tottuneet käyttämään erilaisia metodeja tekstin lähteiden ja syntyhistorian selvittämiseen narratiivisuus on vain yksi metodi lisää. Saman aiheen ympärillä pyöriviä uusia metodeja ovat siis mm. rakenneanalyysi, narratiivianalyysi, semiotiikka, retorinen analyysi, intertekstuaalisuuden tutkiminen, lukija-vastaus -analyysi, sosiologinen kritiikki, poststrukturalismi ja ideologiakritiikki.

Paradigman muutos

Eskola ei kuitenkaan aseta narratiivikritiikkiä veljineen samaan rintamaan muiden raamatuntutkimuksen metodien kanssa. Merkittävä ero on siinä, miten itse tutkimuskohteeseen, eli Raamattuun suhtaudutaan. Perinteinen historialliskriittinen metodikaanonhan on pyrkinyt tunkeutumaan tekstin taakse, selvittämään sen syntyhistoriaa ja käytettyjä lähteitä. Kyse on siis ollut historiantutkimuksesta. Uudet metodit puolestaan ovat kiinnostuneita nimenomaan tekstistä sellaisena kuin se nyt on ja tunkeutumaan sen sisälle tekstimaailmaan sen merkityksiä ja sanomaa tutkimaan. Näiden kohdalla puhutaan siis kirjallisuudentutkimuksesta – ovathan metoditkin lainattu nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen puolelta. Positivismin hurmassa tekstin sinänsä nähtiin olevan ilmeinen kaikille lukijoille, mutta nykyään kirjallisuustutkimuksessa (ja Raamatun eksegetiikassa) teksti nähdään eräänlaisena koodikielenä, jonka merkitykset on tutkittava ja tulkittava huolellisesti.

Mitenkään erityisen uudesta ilmiöstä tässä ei ole kyse. Raamatun narratiivisuutta on tutkittu Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa jo pitkään. Suomi (ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan eksegetiikan laitos, jos halutaan olla tarkkoja) on vain jäänyt eräänlaiseksi historiallis-kriittisen metodin reservaatiksi, jonne uudet metodit ovat vasta hiljalleen saapumassa. Mutta toki täälläkin on olemassa selkeä uusia metodeja suosiva etujoukko: Keskustelussa on tullut ilmi mm. sellaisia nimiä kuin Petri Merenlahti, Raimo Hakola, Antti Mustakallio, Lauri Thurén ja Timo Eskola.