Martin McDonaghin nimi tuli omaan tietoisuuteeni vähän sattuman kautta. Jokunen vuosi sitten kävin Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Innishmoren luutnantti -näytelmän, ja vaikka onnistuinkin missaamaan Tyynymiehen esitykset Mikkelin kaupunginteatterissa, seurasin tarkkaan mitä näytelmästä kirjoitettiin. Irlannissa ollessani satuin sitten etsimään mielenkiintoista näytelmää ja huomasin McDonaghin Cripple of Innishmaan -esityksen.

Nyt kotimaisissa elokuvateattereissa pyörii McDonaghin käsikirjoittama ja ohjaama ensimmäinen täyspitkä elokuva, In Bruges (käsittämättömästi käännetty Kukkoilijoiksi). Leffa on tekijänsä tyylille uskollinen niin mustassa huumorissaan kuin kiehtovissa henkilöhahmoissaankin. Siinä missä McDonaghin näytelmät – tai ainakin Innishmoren luutnantti – lainaavat kikkoja elokuvataiteesta, In Bruges muistuttaa näytelmän selkeäpiirteistä henkilödraamaa.

Henkilöhahmot tarinan ytimessä

Pidän itse suuresti tarinoista, joissa ei ole käsittämätöntä määrää henkilöhahmoja. Ihmissuhdedraaman saa kyllä pyörimään ihan parillakin hahmolla. McDonaugh tekee sen tässä kolmella hahmolla.

Ray on kokematon palkkatappaja, joka sähläsi heti ensimmäisen keikkansa. Hän teki pahan virheen; ampui viattoman pojan. Syyllisyys kalvaa häntä, mutta miesparalta puuttuvat kuitenkin kaikki keinot kriisinsä käsittelemiseksi. Hän kamppailee itsetuhoisuuden kanssa koko elokuvan.

Ken on kokeneempi palkkatappaja, kylmäverinen murhaaja. Elokuvassa painottuu kuitenkin hänen huolenpitonsa Rayta kohtaan ja pyrkimys elää kunnollisesti ammatistaan huolimatta. Hän päätyy lopulta jopa uhraamaan henkensä Rayn puolesta, joten on oikeastaan yllättävää, että häntä tulee edes ajateltua palkkatappajana.

Harry on Rayn ja Kenin pomo. Tarinan alkupuolella hän vaikuttaa tylyltä ja puolivälissä näyttää todellisen karvansa käskiessään Kenin tappamaan Rayn ja saadessaan raivokohtauksen. Kuitenkin Bruggeen saavuttuaan hän osoittautuu lopunperin kunnialliseksi, periaatteitaan kunnioittavaksi mieheksi.

Tarina syntyy yksinkertaisesti näiden hahmojen keskinäisistä suhteista. Alkupuolella käsitellään Rayn ja Kenin suhdetta, eritoten sitä miten Ken on hyvää tarkoittava mutta aika voimaton auttamaan Rayta kriisinsä käsittelyssä. Seuraavaksi siirrytään Kenin ja Harryn dynamiikkaan. Ken piirtyy näkyviin itsensä uhraavana hyväntekijänä, siinä missä Harry muistuttaa verenjanoista kostonenkeliä – kyse on kahdesta tyystin erilaisesta suhtautumistavasta Rayn virheeseen. Viimeinen jakso asettaa Harryn ja Rayn vastakkain. Tässä Harrysta näyttäytyy raa’an jalo puoli, kun taas Ray saavuttaa jonkinlaisen rauhan piinatulle sielulleen.

Yhden pamauksen juoni

Olen itse tutustunut ”pamaukseen” (engl. bang) Ron Edwardsin roolipelitekniikkana, mutta epäilemättä sillä on taustansa kerrontataiteen metodiikassa. Pamaus on eräänlainen kliimaksi, jossa henkilöhahmo joutuu ratkaisevan ja merkittävän valintatilanteen eteen. Mitä ikinä hän valitseekaan, tarinan suunta on sementoitu. Tämä on erityisen selvää McDonaghin elokuvassa.

  1. Elokuvan alkupuoli esittelee tilanteen: Ray ja Ken saapuvat Bruggeen, Ray synkistelee ja Ken nauttii. Aiemmat tapahtumat käyvät ilmi ja Rayn kriisi tuodaan esille. Ray ihastuu Chloëen, belgialaiseen näyttelijättäreen.
  2. Sitten seuraa pamaus: Harry soittaa ja kertoo Kenille, että tämän pitää päästää Ray päiviltä. Ken seuraa ohjeistusta, mutta surmatyö jää kuitenkin tekemättä, kun hän näkee Rayn aikovan tehdä itsemurhan. Ken rohkaisee Rayta ja haluaa antaa hänelle uuden mahdollisuuden: Ken saattaa Rayn junalle ja kertoo Harrylle päästäneensä Rayn karkuun.
  3. Harry ei kuitenkaan hyväksy Kenin vastausta. Hän saapuu Bruggeen vakaana aikomuksenaan ampua Ken, koska tämä on vastuussa työparinsa virheestä. Ken alistuu kohtaloonsa, mikä saa Harryn pidättymään surmatyöstä – ellei sattuma olisi tuonut Rayta takaisin Bruggeen. Niinpä Harry aikoo tappaa Rayn, joten Ken ostaa tälle aikaa henkensä uhraamalla. Lopun perin Harry pääsee ampumaetäisyydelle, mutta tekee samanlaisen virheen kuin Ray: ampuu viattoman pojan (tai itse asiassa koulupukuun sonnustautuneen lyhytkasvuisen miehen). Osoittaen olevansa periaatteidensa mittainen mies Harry ampuu itsensä ja kaikesta selvinnyt Ray on löytänyt elämänhalunsa uudelleen.

Lyhyesti sanottuna siis elokuvan avainkohtauksena on Harryn Kenille antama tehtävä, ja elokuvan jälkipuolisko on Kenin päätöksen seurauksien käsittelemistä. Sen siivittämänä jokainen hahmo päätyy paljastamaan luonteenlaatunsa – niin Ken kuin Harrykin osoittautuvat tavallaan jaloiksi miehiksi, mikä kenties auttaa Rayta kohtaamaan vastuunsa.

Kaikella on paikkansa

Kerronnallisesti McDonaghille pitää antaa tunnustusta myös taitavasta elementtien monikäyttöisyydestä. Elokuvan alkupuolella Bruggessa tapahtuva elokuvan filmatisointi lyhytkasvuisine miehineen luo unenomaista tunnelmaa, surrealismia ja kieroa huumoria, mutta loppukohtauksen kannalta kulisseissa liikkuminen ja kääpiö ovat ratkaisevan tärkeitä. Chloë puolestaan toimii toisaalta Rayn henkireikänä, tämän luonteen esiin houkuttelijana ja toisaalta takuiden maksajana (jotta Ray pääsee mukaan loppuammuskeluihin). Jopa kanadalainen, jonka kanssa ravintolassa tappeleminen tuntuu ensi alkuun turhalta käänteeltä, osoittautuu tärkeäksi, koska tämä aiheuttaa Rayn pidättämisen junassa ja palauttamisen Bruggeen putkaan.

Tällainen elementtien monikäyttöisyys luo elokuvaan pyöreyttä: mitkään langanpäät eivät jää ilmaan roikkumaan, eikä henkilöhahmoja esitellä turhaan. Jonglöörin tavoin ilmaan ei heitetä mitään, mitä ei ole tarkoitus napata ja heittää ilmaan uudelleenkin. Useampi esiintyminen eri kohtauksissa auttaa myös tekemään henkilöhahmoista kokonaisia persoonia eikä vain paperinohuita kerronnan välineitä. Tämä ”kaikki liittyy kaikkeen” -aspekti, joka usein kiteytyy loppukohtauksessa, on tietysti tuttu muistakin McDonaghin teoksista.

Analysoimatta jää vielä McDonaghin omalaatuinen huumori sekä erinomainen dialogi, joka paljastaa eniten eri henkilöhahmoista. Nämä ovat kuitenkin taiteilijan oman tyylin erityispiirteitä, jotka eivät sinällään liity tarinankerronnan suuriin linjoihin.

Advertisements