Max Payne -pelin pohjalta tehty elokuva on vihdoin nähnyt päivänvalon. Näkemäni elokuva-arvostelut eivät ole olleet erityisen mairittelevia, mutta minua kiinnostaa ennen kaikkea mediakonversio: tarina on jo kertaalleen kerrottu pelinä ja nyt se kerrotaan elokuvana. Romaaneihin perustuvat filmatisoinnit ovat usein hyviä (mikä tarkoittaa ehkä sitä, että kirjailijat osaavat hommansa paremmin kuin elokuvakäsikirjoittajat), joten mielenkiintoista nähdä, miten Max Paynen käy.

Asiaan liittyy Rafael Chandlerin kysely videopelien narratiivisuudesta. Kyselyssä käytettiin taajaan termiä plot sequence eli juoni, mutta minulle videopelien narratiivisuudessa tärkeintä ei ole tapahtumien kokonaisuus eli juoni vaan yksittäiset ”siistit” kohtaukset. Esimerkiksi juuri Max Payne -pelin koko juoni mafiaperheineen ja salaliittolaisine sisäpiireineen meni minulta ohi, mutta tykkään suunnattomasti sen yksittäisistä kohtauksista. Tämä sai Eero Tuovisen puhumaan narratiivisuutta tavoittelevien pelien kolmesta elementistä: pelillisyydestä, lyyrisyydestä ja draamallisuudesta. Emme keskustelleet asiasta sen syvällisemmin, mutta käytän itse tuota lyyrisyys-termiä Max Payne -filmatisointia selittääkseni ja arvioidakseni.

Max Payne -peliä on myyty kaikkitietävän Wikipedian mukaan varsin mukavasti ja se sai myös kriitikoiden suosion. Epäilemättä kaikki gloria ei irtoa vain itse pelaamisen väliin sijoittuvasta sarjakuvasta ja pelin juonesta, mutta näitäkin elementtejä ovat fanit kiitelleet – luonnollisesti filmatisointi keskittyy pääosin näihin narratiivisiin osiin. Tietysti elokuvassa pitää olla pelistä tuttu bullet time -hidastusefekti, mutta The Matrixin jälkeen se vaikuttaa miltei vanhahtavalta.

Kuten edellä jo ehdin todetakin, en henkilökohtaisesti oikein pidä Max Payne -pelin juonesta. Pelatessa se ei haittaa, kun homma keskittyy kuitenkin hyvin toteutettuun ammuskeluun ja välidemojen sarjakuvaosuuksilla fiilistelyyn. Sarjakuva onnistuu luomaan synkkää film noir -tunnelmaa metaforia pursuilevalla kerronnallaan:

”Outside, the mercury was falling fast. It was colder than the devil’s heart, raining ice pitchforks as if the heavens were ready to fall. Everyone was running for shelter like there was no tomorrow. It didn’t get any better when I got to the subway.”

”Books with pentagrams on their covers, all dealing with the occult and the infernal, lying between stacks of horror videos and a couple of ouija boards. The only thing I could take seriously was the thought of Lupino taking it seriously. He had been spending a lot of time getting intimate with the guy downstairs.”

Näissä ei ole niinkään kyse juonen kehityksestä tai henkilödraamasta, vaan lyyrisyydestä. Pelin väliosina esitettävä sarjakuva huokuu kauniita ja sähäköitä tunnelmia, mikä toimii juuri lyhyiden pätkien vuoksi – sarjakuvaa esitetään kerrallaan harvoin noin kuutta kuvaa enempää. Kun tämä yhdistetään hyvin toteutettuihin peliosuuksiin, jaksan jauhaa Max Paynen läpi kerran toisensa jälkeen.

Elokuva puolestaan rakentuu pelin juonen ympärille, mikä ei oikein kanna. Juoni on täynnään kliseitä niin henkilöhahmojensa, dialoginsa kuin tilanteidensakin puolesta, jotka sellaisinaan eivät yksinkertaisesti toimi. Kliseet ovat paikallaan lyyrisyydessä, jolloin ne kannattavat tunnelmaa ja jota lähestytään emootion kautta. Juonen osalta kliseet eivät toimi samalla tavalla, koska kliseet nousevat tarinan tukimateriaalista sen keskeiseksi, itsetarkoitukselliseksi osaksi.

Max Payne -elokuva onkin parhaimmillaan juuri muutamissa lyyrisissä kohtauksissaan. Esimerkiksi kun Mona Sax käy kyselemässä asekauppiaalta Max Paynesta, tämä vastaa:

”Max Payne is looking for something that God wants to stay hidden. That is what makes him more dangerous.”

Tai kun Max lanaa konetuliaseilla autohallissa BB Hensleyn henkivartijan toisensa perään ja suuliekit näyttävät hänen villeinä palavat silmänsä, katsojalla kulkevat kylmät väreet pitkin selkäpiitä: tässä on pysäyttämätön kostonenkeli.

Elokuva jakaantuu aika tarkasti kahtia: alkupuoli on trillerimäistä selvittelyä siitä, kuka on Paynen perheen murhan takana. Jälkipuoliskolla sitten jahdataan syyllistä toimistorakennuksessa ja ammutaan tämän vartijoita huumehallusinaatioiden pukatessa päälle. Ongelmana on, että juoni on liian kimurantti. Ellen olisi tuntenut tarinaa pelin perusteella, olisin varmaan pudonnut kärryiltä ja päätynyt sommittelemaan juonenkäänteitä yhteen – ja huomannut tarinan aukot. On esimerkiksi jokseenkin kummallista, että BB Hensley ensin pelastaa Maxin, kertoo motiivinsa verityöhönsä ja yrittää sitten itse tappaa Maxin.

Max Payne -elokuvaa on kätevä verrata toiseen film noir -kostotarinaan, Sin Cityyn. Marv yhtälailla menettää rakkaimpansa ja lähtee sitten veriseen takaa-ajoon. Marvin tarina peittoaa Maxin, koska siinä annetaan tilaa Marvin omille pohdinnoille. (Epäilemättä asiaan vaikuttaa sekin, että Frank Millerin sarjakuva antaa paremmat lähtökohdat filmatisoinnille kuin PC-räiskintäpeli.) Ei Marvin tarinaakaan suuren suurta henkilödraamaa ole, mutta siinä tietoisesti syleillään lyyrisyyttä:

Pappi: ”…ask yourself if that corpse of a slut is worth dying for.”
Marv: ”Worth dying for.”
[ampuu pappia]
Marv: ”Worth killing for.”
[ampuu häntä uudelleen]
Marv: ”Worth going to hell for.”
[ampuu häntä uudelleen]
Marv: ”Amen.”

”I’m on my feet for about ten minutes before the cops kick them out from under me. They don’t ask me any questions. They just keep knocking the crap out of me and waving a confession in my face. And I keep spitting blood all over it and laughing at how many fresh copies they come up with. Then along comes this worm assistant district attorney who turns the recorder off and says if I don’t sign their confession, they’ll kill my mom. I break his arm in three places and I sign it.”

Valitettava lopputulos on, että on vaikea sanoa kumpi on parempi: Max Payne -elokuva vai elokuvan promomateriaaliksi tehty lyhyt sarjakuva. Sarjakuva kun olennaisesti tiivistää Max Paynen fiiliksen ja asenteen, siinä missä elokuva ei alkuunkaan onnistu hyödyntämään tätä potentiaalia.

Advertisements