Olen tässä viime päivinä paneutunut tavallista innokkaammin Mario Liveranin teokseen Israel’s History and the History of Israel. Kirjansa alkupuolella hän selittää Israelin historiaa arkeologian ja Raamatun ulkopuolisten lähteiden valossa ja loppupuolella kertoo, miten pakkosiirtolaisuudesta palanneet kirjoittivat Vanhan Testamentin alkupuolen legendakertomukset 500-400-luvulla eKr.

Viime viikolla kävin Suomen Teologisessa Instituutissa Stig-Olof Fernströmin luennolla, jolla pohdittiin Jesajan kirjan yhtenäisyyttä ja sen kirjoittajien määrää. Yleinen näkemyshän on, että kirjoittajia on kolme: Jesaja, Deutero-Jesaja ja Trito-Jesaja. Fernströmin mukaan tyylin ja kielen yhtenäisyys sekä Uuden Testamentin todistus viittaavat siihen suuntaan, että teosta on pidettävä yhtenäisenä, profeetta Jesajan noin 700-luvulla eKr. kirjoittamana.

Erimielisyyden syynä on tiedon puute

Historiallis-kriittinen tutkimus ei luullakseni tule menettämään asemiaan lähivuosina. Tämä johtuu siitä, että Raamatun tekstejä pyritään ymmärtämään omassa historiallisessa kontekstissaan, syntyhistoriastaan käsin. Konteksti noin ylipäänsä on vahvassa nosteessa, olemmehan yleisen totuuden mukaan kaikki oman aikamme ja kulttuurimme ajattelutapojen vankeja. Niinpä emme ainoastaan tavallisesti lue Raamattua omasta kulttuurikontekstistamme käsin, vaan meidän pitäisi pyrkiä lukemaan sitä kirjoitusajankohdan kulttuurikontekstin kautta.

Loputon kiista syntyy siksi, että Raamatun tapahtumat kertovat pääasiassa mikrohistorian tapahtumista – huomio ei ole modernin historiankirjoituksen tavoin sodissa ja suurvaltapolitiikassa, vaan yksittäisten ihmisten teoissa. Kun nämä tapahtumat sijoittuvat sellaiseen historialliseen aikaan, josta ylipäänsä ei ole erityisen runsaasti kirjallista tai arkeologista lähdeaineistoa, tekstien ajoittaminen tapahtuu enemmän mielikuvituksen rikastuttaman päättelyn kuin varsinaisen tieteellisen metodin avulla. Ei siis sillä, etteikö Mesopotamian historiasta sinänsä olisi paljonkin sekä kirjallista että arkeologista aineistoa – sitä on itse asiassa enemmän kuin kukaan on vielä ehtinyt edes luetteloida. Ongelma on siinä, että vaikka kauppasopimuksia, velkakirjoja, kuningaslistoja, ruukunsirpaleita ja raunioita Eufratin rantojen imperiumeista löytyy, niiden pohjalta on mahdotonta tehdä päätelmiä siitä, mitä Palestiinassa asuneen Simson-nimisen miehen avioliitolle tapahtui.

Esimerkiksi jos Liveranin ajoitukset pitävät kutinsa, Joosuan kirjan kuvaama maanvalloitus ei kerro mitään siitä, mitä muinaiset israelilaiset tekivät Egyptistä saavuttuaan, vaan se on pakkosiirtolaisuudesta palaavien idealistinen ja aggressiivinen näky maan poliittisesta ja taloudellisesta valtaamisesta. Babylonian pakkosiirtolaisuuteenhan vietiin pääasiassa yläluokka: maanviljelijät jäivät hävitettyyn Juudeaan ja vähitellen myös ympäröivien valtakuntien asukkaat levittäytyivät autioituneille maille. Näin Joosuan kirja kertoo meille siitä, miten yläluokka asioikseen väärensi historiaa luodakseen oikeutuksen maan valtaamiselle ja miten vihamielisesti he ainakin ideologian tasolla suhtautuivat maassa asuneisiin talonpoikiin. Marx käyttäisi heitä malliesimerkkinä.

Vastaesimerkkinä, jos Fernströmin ajoitukset pitävät paikkaansa, Jesaja osasi 700-luvulla eKr. kirjoittaa siitä, miten Juudan kuningaskunta joutuisi Babyloniaan pakkosiirtolaisina, mutta vapautuisi sieltä Persian kuningas Kyyroksen antamalla valtuutuksella 500-luvulla eKr. Toisin sanoen, Jesaja olisi ennustanut tulevaisuutta niin tarkasti, että osasi antaa parisataa vuotta myöhemmin hallinneen kuninkaan nimen. Näin Jesajan kirja kertoo meille siitä, että vaikka Herra rankaisisikin kansaansa pakkosiirtolaisuudella, Hän myös toisi omansa sieltä pois takaisin omaan maahansa. Jo ennen rangaistuksen toteutumista kansan lohtuna oli profeetallinen tieto siitä, että rangaistus ei kestäisi ikuisesti, armo on jo luvattu. Viimeisen sanan sanoo siis Jumalan armo – ei Hän voi iäksi hylätä.

Nähdäkseni historiallisesta näkökulmasta katsoen erilaisia tulkintasuuntauksia on kolme:

  • Raamatun kirjojen kirjoittajat ovat ne henkilöt, joiden nimiin ne on laitettu: näin monet todella profetoivat tulevia tapahtumia. Tyylilliset muutokset palvelevat sanoman ilmoittamista tai jumalallisen inspiraation seuraamista.
  • Raamatun kirjojen kirjoittajat eivät ole yksittäisiä henkilöitä, vaan pikemmin koulukuntia tai tiettyjen henkilöiden oppilaita. Näin kirjojen kirjoittaminen voi levitä pitkällekin aikavälille, tyyliin voi tulla pieniä muutoksia ja aikaisemmin sanottuun tarkentavia lisähuomioita.
  • Raamatun kirjat on kirjoitettu vasta paljon myöhemmin, tai jos jotain tekstejä onkin ollut käytössä, tekstit ovat täynnä myöhempiä täydennyksiä. Teksti on siis ikään kuin käynyt läpi useita eri sukupolvien tekemiä toimitustöitä tai vaihtoehtoisesti kirjoittajat ovat yhdellä kertaa kehittäneet runsaasti fiktiivistä kansallista ja uskonnollista historiaa.

Tulkintasuuntausten rajat eivät tietenkään ole tarkkarajaisia tai välttämättä edes toisiaan poissulkevia: On esimerkiksi mahdollista, että Jesaja on kirjoittanut joitain profetioita, hänen oppilaansa ovat jatkaneet hänen työtään ja myöhemmät toimittajat ovat sitten vielä hioneet ja täydentäneet kokonaisuutta. Ongelma on siinä, että historiantutkimuksen keinoin on hyvin vaikea sanoa tekstien syntyhistoriasta mitään varmaa – missä menee eri toimituskertojen raja tai mikä osa aineistosta on ensimmäisen kirjoittajan ruokokynästä, noin esimerkiksi – ja niinpä aiheesta voidaankin olla tukkanuottasilla vielä toiset tuhat vuotta.

Kertomus puhuttelee sielua

Osa tätä ongelmaa on ajatus oikeasta tulkinnasta ja sen löytämisen välttämättömyys. Tekstit ymmärretään oikein vain niiden omaa syntyhistoriaa vasten, joten alkuperäinen konteksti on pakko selvittää. Vapauden teologian ja kontekstuaalisen teologian esittämä tapa tulkita tekstejä pikemminkin nykyajan lukijoiden tilanteesta käsin ei saa sijaa tässä keskustelussa. Tekstien käsitteleminen nykyajasta käsin on kuitenkin se, jolla valtaosa Raamatun lukijoista ympäri maailman pyhää kirjaa lähestyy. Eikä tässä itse asiassa ole mitään uutta: jo Raamatun sisällä siteerataan ja sovelletaan Raamattua uuden tilanteen vaatimusten mukaan. Tässä on kyse ajankohtaistamisesta: tekstien saattaminen dialogiin lukijoiden elämänkokemuksen kanssa on uskonnollisen yhteisön ja uskovan kannalta ollut aina tärkeämpää kuin alkuperäisen kirjoitusmotiivin ja -tilanteen hakeminen.

Tällaisessa ajankohtaistamisprojektissa kertomukset ovat tietysti ensisijaisen käteviä. Toisin kuin opilliset lausumat, laveilla pensselinvedoilla kuvattuja kertomuksia on helppo siirtää suurtenkin ajan ja kulttuurierojen luomien muurien läpi. Ihmiskohtalot ovat kuitenkin aina riittävän samankaltaisia. Lienee olennaista huomata, että teen tässä pesäeron Timo Eskolan esittämän narratiivisen teologian suuntaan. Hänhän käyttää intertekstuaalisuuden keinoja avatakseen kertomusten esittämän salakoodin ja tulkitakseen sen sisältämän dogmaattisen sanoman. Hän siis pyrkii saavuttamaan opillisen sanoman porautumalla tekstin taakse, ei niinkään operoimalla tekstimaailman sisällä. Kertomuksen voima kertomuksenahan perustuu nimenomaan siihen, että lukija identifioituu, samaistuu kertomuksen hahmoihin. Hän asettuu jonkun kertomuksen hahmon rooliin ja näin sisälle tekstimaailmaan. Näin kertomusta ei lähestytä vain rationaalisen analyysin keinoin, vaan myös henkilöhahmojen kohtaloihin samaistumalla emotionaalisella tasolla. Tällaisen narratiivisen teologian tähtäyspisteenä on eräänlaisen moraalisen imperatiivin löytäminen, kertomuksen promotoiman elämäntavan tavoittaminen.

Esimerkkinä siitä, miten nämä kaksi erilaista narratiivista teologiaa käsittelevät vertausta viinitarhan vuokraajista (Mark. 12: 1-12):

  • Eskolan malli: Ihmiset ovat tappaneet Jumalan profeettoja, ja yhtälailla he tappavat myös hyvän Jumalan lähettämän Pojan. Kuitenkin tästä Pojasta tulee – tai Hän itse asiassa on – messias, uusi ihannekuningas Daavid, joka tuhoaa temppelin ja Israelin kansan johtajat. Näiden tilalle Hän nousee uuden temppelin päänä ja luo rauhan valtakunnan.
  • Koposen malli:
  1. Viinitarhan viljelijöiden roolista: Me hylkäämme hyvän Jumalan ja vaiennamme Hänen sanantuojansa. Me haluamme ottaa elämän omiin käsiimme ja käyttää Jumalan lahjat oman mielemme mukaan ja siksi tapamme Hänen Poikansa. Jumala vastaa tähän tuhoamalla meidät.
  2. Viinitarhan palvelijoiden ja pojan roolista: Me Jumalan palvelijat joudumme aina kohtaamaan vastustusta ja vihaa. Jumalan Poika ei päässyt yhtään vähemmällä: Hänetkin tapettiin. Emme kuitenkaan voi muuta kuin hoitaa meille annettua tehtävää ja tietää, että Jumalan viha kyllä kerran kohtaa vainoojiamme.
  3. Viinitarhan omistajan roolista: Meidän täytyy olla toisten suhteen äärimmäisen kärsivällisiä. Yhä uudelleen meidän on tehtävä hyvää ja tavoiteltava yhteyttä, vaikka siihen vastataankin vain pahalla. Meidän on tehtävä kaikkein suurimpiakin uhrauksia, vaikka kokemus toisten suhtautumisesta sanoisi mitä. Oikeamieliselle vihalle on kuitenkin myös sijansa.

Muitakin näkökulmia oman mallini sisällä epäilemättä on, nämä kolme ovat vain esimerkkejä.

Tulkinnallinen vapaus tulkintakehyksen sisällä

Narratiivinen teologia esittämässäni muodossa ei siis lopunperin poikkea yleisestä kirjallisuuden tai taiteen tulkitsemisesta. Kaikki kertomukset alkavat puhua vasta, kun astumme niihin sisälle. Mutta kuten aikaisemmin toinkin jo esille, ongelmana tässä kirjallisuusanalyyttisessä tulkintatavassa on se, että se voi ainakin teoriassa muuttua pelkäksi lukijan omien mielipiteiden heijastamiseksi. Edellisessä esimerkissä voi hyvin huomata, miten kristillinen esiymmärrykseni ohjaa omaa tapaani lukea vertausta. En kuitenkaan pidä tätä sen suurempana ongelmana kuin mitä tulkitsemiseen yleensä tulee. Yhtä lailla Eskolan tulkinta täsmää kristillisen opin luomaan esiymmärrykseen.

Nähdäkseni lukijan mielivaltaa voi välttää samalla tavalla kuin kirjallisuuden tulkitsemisessa yleensäkin. Jos jokainen lukija tulkitseekin teosta omalla tavallaan, useampi lukija voi kuitenkin olla yhtä mieltä teoksen teemoista ja yleisestä tulkinnan suuntaviivoista. Esimerkiksi Dostojevskin Rikos ja rangaistus kertoo yleisesti hyväksytyn tulkintasuunnan mukaan elitistisen nihilismin aikaansaamista hirmuteoista ja syyllisyydestä sekä toisten ihmisten rakkauden parantavasta ja uudistavasta voimasta. Eri lukijat voivat kuitenkin tämän tulkintakehyksen sisällä tehdä omia huomioitaan, johtopäätöksiään ja tulkintojaan.

Kirjoittaja ei siis ole kuollut, vaan hänen ajatuksensa tuntuvat tekstissä (puolustaako hän oikeasti teoksensa edustamia ajatuksia on kokonaan toinen asia). Yhtä lailla lukija tuo oman näkemyksensä täydentäen kertomuksen aukkoja omalla elämänkokemuksellaan ja arvioiden henkilöitä oman moraalinsa varassa. Näin kirjailijan esittämät ajatukset ja lukijan esiymmärrys kohtaavat tekstimaailmassa ja vähitellen ohjautuvat kohti synteesiä: Lukija joutuu korjaamaan omaa esiymmärrystään, mutta toisaalta kirjailija ei pysty kaatamaan valmista arvomaailmaa lukijan päähän. Kyse on eräänlaisesta hermeneuttisesta tulkintakehästä, jossa lukija käy vuoropuhelua tekstin kanssa.