Olin pari viikkoa sitten Suomen Teologisella Instituutilla, jossa oli vierailevana luennoitsijana Lauri Thurén. Olin kuullut hänen nimensä aiemminkin narratiivisen teologian käsitteen pyörittelyn yhteydessä, joten olin varsin kiinnostunut kuulemaan, mitä hänellä olisi sanottavaan asiasta. Enkä joutunut katumaan: luento ”Samarialaisesta, joka ei ollut laupias” oli varsin antoisa. Pääsin myös vihdoin viimein narratiivikritiikin ja narratiivisen teologian lähteiden kannoille.

Pelastaja saapuu idästä

Thurén luento oli osa STI:n järjestämää Onko kaikki vain vertausta -luentosarjaa. Ennen Thurénia luentosarja oli vaikuttanut suorastaan ajanhaaskaukselta. Menin luentosarjalle siinä toivossa, että kuulisin vähintäänkin samat asiat kuin Irlannissa ja toivoakseni jotain uuttakin vertaustutkimuksesta. Juuri niihinhän narratiiviset metodit purevat parhaiten. Sen sijaan tarjolla olikin vain tuttua kristillistä opetusta tai heikkotasoista allegorisointia. STI:hän koittaa kovasti edustaa ”vaihtoehtoista akateemista teologiaa” Helsingin yliopiston rinnalla – eritoten eksegetiikan kohdalla – mutta tämän syksyn kokemukset eivät ole antaneet kovin imartelevaa kuvaa. Tuntuu siltä, että STI:n tavoitteena on lähinnä soittaa poskeaan yliopistolaisille ja syyttää heitä asenteellisesta teologiasta – samaan aikaan kun instituuttilaiset itse jatkavat patakonservatiivisen teologian tekemisen linjoilla. Sen sijaan, että STI rohkaisisi etsimään uusia suuntia teologialle, se tuntuu ennemminkin jämähtäneen jakamaan vastakritiikkiä yliopistoteologialle, joka sekin on eksegeettisine metodeineen jumissa 1950-luvulla. Siis suo siellä, vetelä täällä, eikä kumpikaan tarjoa erityisen kiinnostavia aineksia tuoreen eksegetiikan tekemiseen. Sitä suuremmalla syyllä siis Thurénin luento oli virkistävä poikkeus.

Lauri Thurénhan on Joensuun teologisen tiedekunnan (ensi vuodesta alkaen kuulemma filosofisen tiedekunnan teologisen laitoksen) dekaani ja eksegetiikan professori. Hänen pääteemanaan on retoriikka eli eksegetiikan kannalta retorinen analyysi, jossa pyritään selvittämään niitä tapoja, joilla Raamatun tekstit pyrkivät vaikuttamaan lukijaansa. Lähtökohtana on siis ajatus Raamatun teksteistä argumentaationa, tavoitteellisena kommunikaationa. Julkaisuluettelosta päätellen hän on aikaisemmin pureutunut lähinnä Uuden Testamentin kirjeiden retoriseen analyysiin, mutta on viime vuosina laajentanut metodinsa käyttöä evankeliumien vertauksien kohdalle. Ensi vuoden alussa hänellä on kuulemma Joensuussa luentosarja UT:n vertauksista (ilmeisesti nimellä ”Luukas tarinankertojien torilla”) – harmillista, etten pääse osallistumaan.

Äkkiseltään netistä haravoimalla ei löydy kovin paljon Thurénin artikkeleita. Omaan haaviini tarttuivat Teologia.fi -portaalissa julkaistut viimevuotiset artikkelit retorisen analyysin puolesta sekä lyhyt kommentaari Tuhlaajapoika -vertauksesta. STI:n verkkosivuilta puolestaan voi kalastaa alussa mainitsemani luennon Laupias samarialainen -vertauksesta.

Yhtä matkaa

Lauri Thurén on oman teologisen työskentelyni kannalta sikäli tärkeä henkilö, että hän on ensimmäinen kotimaan yliopistoteologi, jonka ajatusten kautta voin edes alustavasti peilata omia narratiiviteologisia käsityksiäni. Ehkä se on akateemista arkuutta, mutta jotenkin on mukava tietää, ettei minun tarvitse polkea tietäni aivan umpihankeen: joku muukin on jo kulkenut tätä tietä.

Ensinnäkin Thurén keskittyy vertauskertomukseen itseensä ja nimenomaan tarinana. Hänen mukaansa vertaustutkimuksessa on aikaisemmin keskitytty vertausten historialliseen merkitykseen ja yritetty tavoitella alkutekstin muotoa. Esimerkiksi Tuhlaajapoika on usein tulkittu kuvaavan Luukkaan seurakunnassa olleita ristiriitoja juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä ja kuuleman mukaan siitä on jopa tutkittu tarinassa tehtyjen sopimusten osalta. Sitä ennen vertauksesta on tietysti yritetty lukea myös erinäisiä kristillisiä opinkohtia mm. anteeksiannosta ja kääntymyksen merkityksestä.

Yhtä vähän kuin vertauksen ymmärtäminen vaatii sen syntyhistorian ja alkuperäisen muodon selvittelyä se kaipaa kulttuurista taustatietoa. Tämä ei tarkoita, että edellä mainitut olisivat täysin merkityksettömiä, mutta vertauksien tarinat ovat hyvin yleisinhimillisiä. Esimerkiksi tuhlaajapojan isä – poika – veljessuhteet ovat tuttuja meillekin, vaikka valtava kulttuurinen ja ajallinen kuilu erottaa meitä alkuperäisestä kertomishetkestä. Oleellista on luonnosmaisesti kuvattujen henkilöhahmojen (tai muiden vertauksien eri elementtien) välinen universaali dynamiikka.

Toiseksi Thurén tekee selkeän eron historiallisen Jeesuksen ja tekstin Jeesuksen välille. Eksegetiikassahan on pitkään väännetty kättä Raamatun tapahtumien historiallisesta faktisiteetista ja pyritty tunkeutumaan tekstien taakse reaalihistoriaan. Tässä rytäkässä on käytetty erinäisiä metodeja, mutta mitään yhteistä kantaa ei kuitenkaan ole löytynyt: Jokainen tutkija on päätynyt erilaiseen käsitykseen historian Jeesuksesta. (Sivumennen sanoen ainoa asia, jonka historiallisuudesta miltei kaikki tutkijat ovat yhtä mieltä, on se että Jeesus kuoli.) Tekstin Jeesus, siis se millaisena Hänet evankeliumikertomuksissa kuvataan, on kuitenkin tunnistettavissa ja löydettävissä. Thurénia lainaten:

”en ole niinkään kiinnostunut tekstin taustalla olevien hypoteettisten, jokaisen tutkijan itse vapaasti konstruoitavissa olevien hahmojen kuten historiallisen Jeesuksen tai hänen historiallisten keskustelukumppaniensa, saati tekstin reaalisen kirjoittajan ja hänen kohderyhmänsä asioista. Huomio kiinnittyy kehyskertomuksen henkilöhahmoihin. Ne ovat kirjallisia kuten Antti Rokka tai Urho Hietanen. Silti näilläkin oli historialliset esikuvansa (Viljam Pylkäs, Antti Rokka, Pauli Santanen), joiden elämää myös on selvitetty. Mutta Tuntemattoman sotilaan ymmärtämiseen ei niitä tietoja tarvita.”

Kolmanneksi, edellisistä suoraan johdettuna, vertaukset toimivat myös nykypäivänä. Hyvät tarinat tempaavat aina kuulijat mukaansa, eivätkä anna heidän jäädä tarinan ulkopuolelle analysoimaan nyansseja. Ne kuljettavat kuulijan maailmaansa ja haastavat hänet päähenkilöön ja tilanteeseen samaistumisen kautta. Juuri tarinoina ne puhuttelevat kuulijoita ajasta ja paikasta riippumatta.

Tästä kaikesta olen Thurénin kanssa samoilla linjoilla.

Thurén vs. Koponen

Retorisen analyysin taustan muistaen Thurénin näkemys tietysti on, että vertaukset ovat keinoja muuttaa kuulijoiden asenteita. Niillä pyritään vaikuttamaan ja niiden kertominen on tavoitteellista toimintaa. Tämän vuoksi kertomuksen raamit toimivat keskeisenä tulkinta-avaimena: kenelle kerrotaan ja missä tilanteessa.

Tästä päästään siihen argumentaatiotutkimuksen päätelmään, että vertauksilla on vain yksi skopus, viesti tai kanta, jonka ne yrittävät välittää. Thurén vertaa tätä pointtia vitsien ”punchlineen”, siis siihen, missä humoristisen kertomuksen varsinainen naurupommi piilee. Vertausten kertoja pyrkii siihen, että kuulijat samaistuvat juuri oikeaan hahmoon ja tämän toiminnan hyväksymällä tulevat samalla myöntäneeksi kertojan kannan oikeaksi. Jeesus ei siis Thurénin mukaan käytä vertauksia niinkään pikkunäppärinä vastustajiensa näpäytyksinä, vaan pikemminkin suostutellen heitä omalle kannalleen: ”Ettehän suinkaan halua olla tällaisia, niin kuin tämä paha tyyppi, vaan niin kuin tämä hyvä tyyppi?”

Tästä on enää lyhyt matka siihen, että Thurén purkaa tarinat niiden tausta-argumenttimuotoonsa ja pystyy näin ilmaisemaan saman sanoman ilman tarinankäänteitä. Esimerkiksi Tuhlaajapojassa on kysymys ”marginaalisten kanssaihmisten hyväksymisestä” ja Laupiaassa samarialaisessa taas on kehotus rakastaa vihollista.

Tässä kohtaa näkemyksemme hieman erkanevat. Olen toki samaa mieltä siitä, että alkuperäisessä kertomistilanteessaan vertaukset viittasivat tai vastasivat johonkin erityiskysymykseen, jonka evankeliumin raamitus on säilyttänyt hyvin tai huonosti. Kuitenkin monet Jeesuksen vertauksista on sijoitettu tilanteisiin, joissa hän yksinkertaisesti puhuu kansalle: mitään itsestään selvää tarkoitusperää ei ole. Tilanne menee vielä utuisemmaksi, kun kuvakulmaa zoomataan kauemmaksi: koko evankeliumi itsessään on yhtä suurta kertomusta. Mikä sen raami on? Vaikea sanoa, kun tässä ajaudutaan jo koko tekstin reunoille. Vastausta pitäisi hakea alkuseurakunnasta, jossa teksti luotiin ja jossa sitä käytettiin. Entä Vanhan Testamentin monet kertomukset; mikä on Abrahamin ja Iisakin sykähdyttävän tarinan raami (1. Moos. 22: 1-19)? Tai mikä olisi koko Raamatun suuren tarinan raami? Voi tietysti olla, että mitä suurempiin yksiköihin mennään, sitä vähemmän voidaan enää puhua mistään kokonaistarinasta. Kaanon voitiin koota myös ihan sillä perusteella, mitä tekstejä kristityt ahkerimmin lukivat, siteerasivat, käyttivät ja kopioivat, eikä niinkään juonellisen jatkokertomuksen kokoamisena. Niin tai näin, nähdäkseni tarinoiden raamien etsiminen ei ole yleispätevä keino, enkä äkkiseltään keksi mitään muutakaan keinoa alkuperäisen kertomustilanteen selvittämiseksi. Tarinoiden tulkintaa ei siis yksinkertaisesti voida rakentaa raamien varaan.

Ja olennaisemmin: Raamatussa on pari tarinaa, jotka toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen eri tilanteissa. Vanhoja tarinoita kerrottiin uusissa tilanteissa, sen hetkisiin puitteisiin soveltaen. Tai, hengelliseltä näkökannalta, Jumalan ja ihmisten suhde on pysynyt samana läpi historian eri vaiheiden. Joka tapauksessa rohkenen väittää, että vanhoja tarinoita hyödynnetään ja kerrotaan varioiden uudelleen jo Raamatun sisällä. Kyse on näiden tarinoiden tulkintahistoriasta, eli siitä, miten eri tavoin niitä tulkittiin.

Näin ollen en kannata sitä ajatusta, että kertomukset olisivat vain jonkinlainen kuori, jolla argumentti esitetään. Ne ovat ensisijassa tarinoita ja ne elävät ja toimivat juuri tarinoina. Niissä on tarkoituksellisesti liikkumatilaa ja tulkinnanvaraa, jotta ne voivat puhutella eri ihmisiä eri aikoina eri elämäntilanteissa. Juutalaiset ja kristityt olisivat voineet suodattaa Raamatusta kaikki tarinat pois ja koota niiden tilalle Pyhien Totuuksien Kirjan, joka olisi sitten kanonisoitu, mutta he nimenomaisesti halusivat säilyttää tarinat.

Lähteitä ja verkostoa

Kuten alussa mainitsin, Thurénin luennon myötä pääsin kiinni narratiivisen kritiikin / teologian lähdeverkostoon – Timo Eskolan narratiivisen teologian luentosarjalla kun ei ole kirjallisuusluetteloa tarjottu. Thurén itse tokaisi luennon jälkeen, että ensisijainen lähdeaineisto olisi kirjallisuustutkimuksen peruskurssi. Niin hyödyllistä kuin tämä varmasti olisikin, niin hänen toisen nettiartikkelinsa lopusta löysin viitteen Petri Merenlahden kirjaan Poetics for the Gospels?: rethinking narrative criticism. Tämän avulla pääsin sitten kirjastohaulla sopiviin hakusanoihin kiinni ja siihen varsinaiseen aineiston laajuuteen.

Narratiivinen teologia ja metodologia ovat kuumaa kamaa maailmalla ja aiheesta on tosiaan julkaistu viime vuosina varsin paljon aineistoa. Lukemista riittää yllin kyllin jo viimeisen vuosikymmenen ajalta. Eritoten Markuksen evankeliumiin on kohdistunut runsaasti narratiivista tutkimusta, ja ihmekös tuo: sen erityistyylipiirteenähän on tietynlainen draamallisuus. Merenlahden, Thurénin ja Eskolan teoksilla on kuitenkin erityinen merkitys, sillä olen kiinnostunut siitä, mitä aiheesta on sanottu kotimaassamme. Haluan suhteuttaa oman suuntaukseni nimenomaan kotimaan yliopistolliseen teologiaan, pitkälti akateemista hyväksymistä silmällä pitäen. Maailmalta varmasti löytyisi moniakin kirjoittajia, jotka olisivat kanssani samaa mieltä, mutta ainakin toistaiseksi yliopistollinen eksegeettinen hyväksymisleima on aika tärkeä juttu papereissani. Ja muutoinkin: Koen tavoiteltavaksi arvoksi sinänsä, että saavuttaisin jonkinlaiseen keskusteluyhteyden kotimaan kertomusteologian tekijöiden kanssa. Se ei tarkoita tylsämielistä yksimielisyyttä ja koulukuntaistumista, vaan tietoisuutta muiden tekemisistä ja muiden näkemysten innostavaa rikastamista yhteisen kiinnostuksenkohteen tiimoilta.