”It’s funny but on good days I don’t think of her so much.”

Neil Gaimanin käsikirjoittama Death: The High Cost of Living -sarjakuva-albumi on silkkaa parhautta heti Tori Amoksen kirjoittamasta esipuheesta alkaen. Draaman kaari virittyy kauniisti kolmen lehden mittaan, kerronnalliset elementit ovat upeita ja kuvakerronta on loistavaa.

Death: The High Cost of Living on Gaimanin The Sandman -sarjakuvan ensimmäinen sivusarja (spin-off), jonka päähenkilönä on Unen isosisko Kuolema (ks. Gaimanin mytologia Ikuisista). Kolmen numeron mittaisessa minisarjassa Kuolema viettää vanhojen perinteiden mukaisesti päivän ihmisenä kerran vuosisadassa. Lehdet on julkaissut DC Vertigo, joka edustaa DC Comicsin ”aikuismaisempaa” linjaa, vuonna 1993. Minisarja päätyi nopeasti Vertigon ensimmäisten kovakantisten uusintajulkaisujen joukkoon.

Kyse ei siis ole millään saralla uudesta julkaisusta. En myöskään ota teosta analyysiin siksi, että sarjakuvaan perustuva Gaimanin ohjaama ja käsikirjoittama (ja Guillermo del Toron tuottama) Death and Me -elokuva tuntuisi vääjäämättömästi lähestyvän ensi-iltaansa. Satuin vain etsimään joululukemista tyttöystävälleni ja koska tiedän hänen pitävän Tähtisumusta, ajattelin näyttää mitä muuta Gaiman on tehnyt – ja lukea itsekin sarjakuvan siinä sivussa.

En myöskään ole erityisen perehtynyt sarjakuvaskeneen; itse asiassa lukemani vähänkään vakavammat sarjakuva-albumit voi laskea yhden käden sormilla. Ja viimeksi lukemani Brian Azzarellon Hellblazer: Highwater -kokoelma-albumi ei vakuuttanut kerrontateknisesti. Niinpä en siis väitä, että esittelemäni piirteet olisivat jotenkin ainutlaatuisia tai ainutlaatuisesti toteutettuja juuri tässä julkaisussa, vaan että ne kiinnittävät oman huomioni.

Dramaturginen rakenne

Gaiman saa tarinan toimimaan erinomaisesti kolmen lehden mittaan. Yhdessä numerossa on aina 28 sivua ja kukin niistä toimii hienosti tarinan kaarta rakentaen.

The Spirit Of The Stairway: asetelman luominen

  • Hahmojen esitteleminen: Hullu-Hettie, Sexton Furnival, Kuolema (peitenimeltään Didi)
  • Konflikti: Sexton joutuu välikäteen Hullu-Hettien ja Kuoleman välillä

A Night To Remember: tilanteen kehittely

  • Antagonistin esittely: erakko haluaa Kuoleman ankh-riipuksen
  • Ydin: ihmiskohtaloiden kertominen (Hazel kokemuksineen, Foxglove lauluineen, Theo maineineen)
  • Kriisi: erakko varastaa ankhin ja vangitsee Kuoleman ja Sextonin

The High Cost Of Living: päätös

  • Pelastus: Hullu-Hettie vapauttaa Kuoleman ja Sextonin; kahvilanpitäjä ajaa erakon ulos
  • Kliimaksi: Sexton ja Kuolema keskustelevat elämästä
  • Epilogi: langanpätkät solmitaan yhteen ja hahmot poistuvat tarinasta takaperoisessa järjestyksessä (erakko, Kuolema, Sexton, Hullu-Hettie)

Olen perinteisesti oppinut etsimään tarinan huipentumaa sen lopusta. Tämä toimii usein etenkin silloin, kun kyse on jonkinlaisesta kasvukertomuksesta – ja valtaosa tarinoista on kasvukertomuksia laajassa merkityksessä. Protagonisti nimittäin käy läpi jonkinlaisen muutoksen tai kasvuvaiheen. Tässä tarinassa sellainen on tietysti Sextonin muutos itsemurhaa hautovasta synkistelijästä elämään toiveikkaasti suhteutuvaan nuorukaiseen.

Alun ja lopun peilikuvamaisuus johtaa kuitenkin miettimään olisiko tarinan huippu – tai mahdollisesti toinen huippu – jossain muualla. Tällainen kiastinen rakenne on tullut itselleni tutuksi Uuden Testamentin evankeliumien ja osin kirjeidenkin kerrontatyylistä, jossa merkitys on sijoitettu kertomuksen puoliväliin. Tällöin siis rakenne olisi olennaisesti seuraava:

(A) esittelyt (Hullu-Hettie, Sexton, Kuolema)
|
(B) Hullu-Hettien aktiivisuus
|
(C) erakon esiintyminen
|
ydin
|
(C’) erakon esiintyminen
|
(B’) Hullu-Hettien aktiivisuus
|
(A’) poistumiset (Kuolema, Sexton, Hullu-Hettie)

Ytimeksi nousisi tällöin jakso, jossa Kuolema ja Sexton käyvät klubilla ja juttelevat eri ihmisten kanssa. On äkkiseltään vaikea nähdä, mitä mielenkiintoista tässä jaksossa muka olisi: Siinä ei tapahdu mitään ratkaisevaa, hahmot eivät puhu mitään erityisen filosofista läppää eikä siinä kaiken kaikkiaan ole jännitettä, joka ratkaistaisiin. Mutta ehkä sen pointti onkin juuri siinä – eivät ihmiskohtalot tämän ihmeellisempiä ole. Joku kertoo raskauden ajan vaikeuksista, toinen yrittää päästä pinnalle laulamalla kuolleista, joku yrittää rakentaa elämäänsä sirpaleistaan, joku on sadistinen kissanpentujen kiusaaja. Sitä on elämä.

Täytyy muuten vielä sanoa, että on periaatteessa juuri ja juuri mahdollista lukea teos niin, että Kuolema ei oikeasti ole kuolema. Sextonhan epäilee tätä kaiken aikaa, koska Kuoleman peitetarina on varsin uskottava. Tai siis, eihän sen välttämättä tarvitse olla peitetarina: ehkä Didi tosiaan on vain traumatisoitunut goottityttö, joka nyt uskottelee itselleen ja muille olevansa Kuolema. Koko tarinassa on oikeastaan vain yksi kohtaus, joka sekin on aika unen- tai unelmanomainen. Tämä kuitenkin lähinnä semmoisena mielenkiintoisena kuriositeettina: lehtihän on sivusarja The Sandmanista.

Kerronnan elementtejä

Death: The High Cost Of Living -sarjiksessa on lukemattomia yksittäisiä lyyrisiä elementtejä, joiden symbolisuutta on vaikea pukea suoriksi sanoiksi. Tämä siksi, että ne ovat ”löysiä”: ne ovat ideatason nurinkurisuuksia ja ne jättävät runsaasti tulkinnanvaraa.

  • Kuolemaa etsivät sekä satojen vuosien ikäinen noita että itsemurhaa hautova teini
  • Kuolema auttaa teiniä pääsemään jaloilleen kaatopaikalla (Sexton joutuu jopa huutamaan Kuolemaa avukseen pelastuakseen)
  • Kuolema on perinteisen länsimaalaisen viikatetta heiluttavan kaapupukuisen luurangon sijaan nuori viehättävä nainen
  • Kuolema on innostunut elämän pienistä yksityiskohdista, kuten omenoiden syömisestä
  • Raskaana oleva nainen kaipaa eniten tupakointia (elämän synnyttäjä kaipaa kuoleman aiheuttajaa)
  • Ainoa asia josta Kuolema joutuu maksamaan on ankh – elämän ja sielun symboli
  • Kuolema on hetken verran elävä

Miten siistiä!

Kuvakerronnan kauneutta

Olen usein miettinyt, että miten tarkasti sarjakuvakäsikirjoittajat käsikirjoittavat tarinoitaan. Sanovatko he vain summittain, mitä kussakin kuvassa olisi oltava, jotta repliikit sopivat paikoilleen, vai antavatko he hyvinkin tarkat ohjeet siitä, mitä on piirrettävä? Veljeni – joka on perehtynyt sarjakuvaskeneen huomattavasti minua paremmin – sanoi muistaakseni, että riippuu käsikirjoittajasta. Kuuluipa kunnia sitten Gaimanille tai Bachalolle, täytyy myöntää, että tässä albumissa on lukuisia hienoja kuvia, joissa kuva todella hoitaa kerronnan tekstin sijasta tai harmoniassa sen kanssa.

The Spirit Of Stairway, s. 24

Sivun vasemmalla puolella poseeraa Kuolema, oikealla ylhäällä Sextonin jalat laskeutuvat portaita, oikealla alhaalla Sextonin siluetti laskeutuu portaita. Tekstilaatikot kulkevat sivun halki oikeasta yläkulmasta vasempaan alakulmaan. Tätä parempaa kuvausta l’esprit d’escalier -termille ei ole: lukija näkee, että Sextonin ajatukset ovat siinä mitä hän olisi tahtonut hetki sitten sanoa traumatisoituneeksi goottitytöksi luulemalleen Kuolemalle.

A Night To Remember, s. 15

Sivun kuvat toimivat kuin zoomauksena, kun Sextonin harhaileva katse etsii Kuolemaa. Samaan aikaan kuvaruutujen ylälaidassa kulkee hirvittävän traaginen insistikertomus. Hieno tapa kuvata, miten Sexton ei kuuntele ollenkaan mitä hänelle kerrotaan, vaan keskittyy etsimään ystäväänsä.

Edellinen, s. 23-24

Dialogia pätkitään kuvaamalla aina kolmen kuvan sarjalla siitä, miten maahan pudonnut sytytetty tupakka vähitellen palaa loppuun. Tämä on hieno tapa kertoa paitsi se, miten aika kuluu madellen, myös miten elämä vääjäämättömästi pakenee kuolettavasti haavoitetusta nuorukaisesta. Tupakan sammuttua Theo päästää kuolinkorinansa.

Edellinen, s. 26

Alareunan neljä viimeistä kuvaa: Kuolema yrittää valaa toivoa Sextoniin kuvaamalla heidän ponnahtavan vaikeuksistaan pystyyn samoin kuin nuken. Keinuva nukke jääkin kuitenkin kyljelleen. Kuolema on järkyttynyt, Sexton huolestunut, Theo kuollut ja liikkumaton – aivan kuin nukkekin. Kovin paljoa tätä paremmin ei jännitystä voi lehden viimeiselle sivulle kerätä. Kuvista välittyy vahvasti pelko, huoli ja ahdistus – lukijan on vaikea laskea kokoelmaa käsistään tässä kakkos- ja kolmosnumeroiden vaihdoskohdassa.

The High Cost Of Living, s. 22

Sexton kertoo halvaantuneelle Billylle siitä, miten hän pienenä vahingossa tappoi kultakalansa. Käytävällä heidän ohitseen juoksee kaksi hymyilevää poikaa. Samaan aikaan Sexton toteaa, miten hän ei enää kaipaakaan kuolemaa ihan mahdottomasti. Varsin hieno (joskaan ei kovin poliittisesti korrekti) tapa välittää ajatus siitä, että elämään on syytä tarttua silloin, kun se on mahdollista.

Teoksen sanoma

Gaimanin teos on mukavan monitasoinen. Siitä on helppo lukea Sextonin kasvukertomus itsemurhakandidaatista rakastuneeksi nuorukaiseksi ja Kuoleman kommentit elämän hienoudesta, mutta toisaalta se tarjoaa myös aineksia yksityiskohtien ja sivujuonteiden pohtimiseen. Teos – kuten kaikki oikea taide – ei ole menettänyt vähääkään tehokkuudestaan ja ajankohtaisuudestaan julkaisemistaan seuranneiden vuosien kuluessa.

”And it would be really good if death could be somebody like Didi. Someone funny, and friendly, and nice. And maybe just a tiny bit crazy.”

Mainokset