”Historiallis-kriittinen menetelmä on raamatuntutkimuksen ainoa mahdollisuus. Äärikonservatiivista lähestymistapaa kuvaillaan kyllä teorian tasolla ikään kuin se olisi varteenotettavakin vaihtoehto. Perehtyminen konkreettiseen fundamentalistiseen sananselitykseen karistaa kuitenkin nopeasti turhat luulot”, summaa Helsingin yliopiston edellinen Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen teoksessaan Miten ymmärrän Raamattua oikein vuonna 1981 (s. 117).

Ikuisesti ajankohtainen?

Räisäsen kirja on tosiaan jo parikymmentä vuotta vanha, mutta silti mielenkiintoinen. Räisänenhän jakaa mielipiteitä, jos kuulopuheisiin on uskominen: Toisten mukaan hän on pahimmanlaatuinen liberaaliteologi, toisen mielestä taas Suomen merkittävin eksegeetti. Tuotteliaana professorina häneen henkilöityy suuressa määrin koko Helsingin teologisen tiedekunnan eksegetiikka.

Lisäksi Räisänen käsittelee kirjassaan aihetta, joka tuntuu olevan jonkinlainen ikuisuuskysymys akateemisen eksegetiikan parissa. Kirjassa mainitaan 65 opiskelijan eksegetiikan opettajille osoittama kirje (Kyyhkynen 1/1980), jossa todetaan ”on olemassa myös toisenlaista eksegetiikkaa kuin se, mikä nykyään on tiedekunnassamme hallitsevana” ja toivotaan muidenkin suuntien tunnustamista. Lisäksi Räisänen siteeraa pappia 1970-luvun alusta, joka muistaa liberaaliteologiasta kiistellyn jo hänen opiskeluaikoinaan – 1940-luvulla (s. 10)! Itse kuulin samaa pyörittelyä viime syksynä Suomen Teologisen Instituutin (STI) kahvipöydässä.

Räisänen on kirjoittanut teoksensa haasteeksi eritoten Aapeli Saarisalon ja Uuras Saarnivaaran edustamaa ”fundamentalismia” vastaan. Molemmat miehet vaikuttivat 1960- ja 1970-luvuilla, mutta hän listaa nuoremmasta polvesta sellaisia nimiä kuten Juhani Lindgren sekä Timo ja Eero Junkkaala (s. 30-31). Olen itsekin istunut Junkkaaloiden luennoilla, joten linja kantaa kyllä tähän päivään asti. Listaan voisi varmaankin lisätä myös Jasu Markkasen vastakritiikkeineen. Huomionarvoista lienee sekin, että Räisänen mainitsee fundamentalistien pää-äänenkannattajaksi Perusta-lehden, joka ilmestyy edelleen Raimo Mäkelän luotsaamana ja OPKO:n, SROS:n ja STI:n kustantamana.

Ulkomaisista fundamentalismin tukijoista Räisänen listaa nimet Hugo Odeberg, Seth Erlandsson, R. Harrison, Donald Guthrie, F. Bruce ja I. Marshall (s. 32). Näistä kaksi ensimmäistä ovat ruotsalaisia, loput jenkkejä tai brittejä. Itse en muista törmänneeni näiden herrojen kirjoihin omissa teologian opinnoissani, joten olen Räisäsen todistuksen varassa.

Fundamentalismi vs. historiallis-kriittisyys

Räisäsen mukaan fundamentalismi on olennaisesti hirttäytymistä siihen teologiseen ennakko-oletukseen, että Raamattu on erehtymätön (s. 37). Lisäksi hän pitää fundamentalistina ”myös henkilöä, joka ei pidä kiinni Raamatun täydellisestä erehtymättömyydestä, jos hänen ajatuksensa muuten ovat ’äärikonservatiivisia’. Tarkoitan fundamentalistilla henkilöä, joka aggressiivisesti torjuu sentapaiset kriittisen tutkimuksen tulokset kuin Mooseksen kirjojen lähdeteorian, Deuterojesajan, Danielin kirjan ajoituksen 2. vuosisadalle, Pastoraalikirjeiden ja 2 Pietarinkirjeen peitenimisyyden sekä sen mahdollisuuden, että kaikki Jeesuksen nimissä kulkevat sanat eivät ole historian Jeesuksen lausumia” (s. 43).

Fundamentalismin erehtymättömyysperiaate ei siis tarkoita, että Raamattua luettaisiin tai tulkittaisiin kirjaimellisesti. Suurin osa Miten tulkita Raamattua oikein -kirjasta kuluu esimerkkeihin, joissa Saarnivaara kavereineen puolustaa Raamatun erehtymättömyyttä ei-kirjaimellisella tulkinnalla (esim. luomiskertomusten kohdalla), harmonisoimalla eli eri kuvauksia yhteen sommittelemalla (esim. evankeliumin erilaiset kuvaukset tyhjän haudan episodista), kopiointivirheillä (esim. kysymys Sakarjan isästä) ja ”käsittämättömällä” profetialla (esim. Jesajan profetiat satoja vuosia myöhemmistä tapahtumista).

Räisänen näkee fundamentalismin olennaisen ongelman siinä, että lähtökohtainen erehtymättömyysperiaate ajaa tekstin sanoman yli. Tekstejä ei ymmärretä luonnollisesti, niiden ilmeisessä merkityksessä (s. 47-48). Harmonisointi taas sumentaa eri kirjoittajien erilaiset painotukset ja todistukset (s. 79). Lisäksi Räisänen selittää, että äärikonservatiivi ”edellyttää, että Raamattu on erehtymätön hänen tarkoittamassaan merkityksessä. Tätä ei tarvitse todistaa. Päinvastaiset väitteet taas olisi todistettava sataprosenttisella varmuudella. Fundamentalisti on siis kehitellyt sellaiset pelisäännöt, joiden puitteissa hänen näkemystään on mahdotonta osoittaa vääräksi” (s. 78).

Olen osin samalla linjalla Räisäsen kanssa: ”fundamentalistinen” – tai paremminkin ”dogmaattinen” (eli oppi määrittää eksegeesin lopputuloksen) – raamatuntulkinta ei millään sovi ainoaksi vaihtoehdoksi. Tilaa on vähintään oltava kriittisyydelle, jonka Räisäsen mukaan tarkoittaa sitä, että ”tutkija pyrkii keräämään kaiken tutkimuskohteensa kannalta tärkeän aineiston, selvittämään tarkoin lähteiden luonteen sekä arvioimaan kohdettaan mahdollisimman asiallisesti kaiken ymmärryksensä ja kokemuksensa valossa (–) Tarkoituksena on yksinkertaisesti Raamatun mahdollisimman monipuolinen ymmärtäminen” (s. 9). Kyse on siis kirjoittajan viestin ymmärtämisestä, sen selvittämisestä, mitä kirjoittaja yrittää sanoa. Kriittisyys kohdistuu kirkon perinteisiin raamatuntulkintoihin, joita ei pidä ottaa itsestäänselvyyksinä, vaan tekstin merkitys pitää hakea tekstistä itsestään.

Kolmas vaihtoehto?

Toisaalta en liioin pysähtyisi Räisäsen asemiinkaan, esittämään historiallis-kriittistä metodia ainoana mahdollisuutena. Tai ainakin siihen pitää suhtautua yhtä kriittisesti kuin mihin tahansa muuhun tulkintaan. Omasta puolestani kyseenalaistan nimenomaan historiallisen tiedon tarkkuuden: Ei ole väärin esittää ”oletuksia” tekstien synty- ja kirjoittamishistoriasta, mutta on syytä muistaa, että tällöin pelataan spekulaatiolla, ei faktoilla. Liian usein tutkijoiden näkemyksiä syötetään opiskelijoille esittelemättä niitä syitä ja metodeja, joilla tutkimustuloksiin on päästy. En tarkoita, että nämä syyt ja metodit olisivat falskeja, vaan yksinkertaisesti sitä, että väitettä on vaikea arvioida kriittisesti, kun ei tunne sen perusteita. (En siis käsittääkseni ole Räisäsen määritelmän mukaan fundamentalisti, koska en torju kriittisen tutkimuksen tuloksia aggressiivisesti, vaan kyseenalaistan ne tutkimuksen keinojen puitteissa.)

Perinteisesti narratiivinen teologia ei ole haastanut historiallis-kriittistä näkemystä. Se olennaisesti jatkaa samalla periaatepohjalla, mutta kohdistaa huomion tekstin ”takana” olevasta historiasta itse tekstiin. Edelleen kuitenkin tavoitellaan tekstin kirjoittajan viestiä ja hyödynnetään tietoja tekstin historiallisesta kontekstista (esim. Johanneksen evankeliumin narratiivinen tutkimus rakentaa myös vanhan ”kristittyjen yhteisö mustamaalaa juutalaisia” -teorian pohjalle).

Kolmantena vaihtoehtona voisi itse asiassa olla kontekstuaalinen teologia. Siinähän painopiste on Raamatun tulkitsemisessa niin, että se resonoi jollakin tavoin oman (yhteisön) elämäntilanteen kanssa. Tämä lienee itse asiassa tavanomaisin tapa tulkita Raamattua: Se ei olisi maailman luetuin kirja, jos siinä nähtäisiin olevan kyse vain menneistä tapahtumista ja muinaisen uskonnon sisäisestä väännöstä. Luonnollisesti tässä tullaan monin tavoin eksegetiikan ja hermeneutiikan rajapinnalle.

Jostain samankaltaisesta on kyse Räisäsen teoksen päättävässä Lasse Reijomaan runossa (s. 123-125). Kun emme nykytietämyksemme vuoksi voi enää lukea Raamattua yksioikoisesti historiallisena tekstinä, luemme sitä myyttinä, kertomuksena, joka kyllä puhuttelee meitä monin tavoin:

oli niin varma kuin sanottiin tarvittavan tänä repivänä aikana,
oli niin varma että kadotin
kaiken luottamuksen oman kieleni
luovaan kykyyn
lausua Lausumaton
sanoa Sanomaton.
Minä vaan toistin seulottuja jakeita
ja olin raamatullisuudessani onneton,
enkä uskonut Jumalankaan tästä iloitsevan.

(–)
Vertaus on uskon äidinkieli, tuhatmuotoinen tuhatkielinen
kielikuva on Jumalan, Näkymättömän varjo
muuttuvat sanat tavoittavat Muuttumattoman,
mutta muuttumattomat sanat jättävät sinun omaan varmuuteesi.

Jumalan todellisuus on tuhatmuotoinen tuhatkielinen
Myytti legenda taru ovat Jumalan naamio
myytti legenda taru ovat syvästi totta
myytti legenda taru tavoittavat välimaailman
näkyvän ja näkymättömän rajalla.