Liian suuri pala kakkua

Pyysin veljeltäni Art Spiegelmanin Maus – Selviytyjän tarina -sarjakuvan lainaan ihan sillä perusteella, että tiesin aiheen historialliseksi, hahmot antropomorfisoiduiksi ja teoksen kohtuunimekkääksi. Ryhtyessäni kirjoittamaan blogimerkintää päätin tutustua teoksen taustoihin, ja ”kohtuunimekäs” ei riitä alkuunkaan. Maus on Pulitzer- ja lukuisin muihin arvonannoin palkittu teos, joka kuuluu niihin klassisiin teoksiin (rinnan Watchmenin ja Dark Knight Returnsin kanssa), jotka saivat suuren yleisön kiinnostumaan sarjakuvista. Siitä on kirjoitettu kymmenittäin akateemisia artikkeleita, tutkielmia ja kirjallisuusanalyysejä ja sitä on esitelty tusinassa kirjassa, jotka käsittelevät kerrontaa tai holokaustikirjallisuutta. Näyttää siltä, että sitä käytetään aktiivisesti opetusmateriaalina.

Alan Moore sanoo Mausista näin:

I have been convinced that Art Spiegelman is perhaps the single most important comic creator working within the field and in my opinion Maus represents his most accomplished work to date (–) Maus surely marks one of the high points of the comic medium to date. It is perhaps the first genuine graphic novel in recent times, and as such its significance cannot be overstated. Please read it.

Umberto Econ mukaan:

Maus is a book that cannot be put down, truly, even to sleep. When two of the mice speak of love, you are moved, when they suffer, you weep.

Philip Pullman kirjoittaa arvostelussaan:

Maus is a masterpiece, and it’s in the nature of such things to generate mysteries, and pose more questions than they answer. But if the notion of a canon means anything, Maus is there at the heart of it. Like all great stories, it tells us more about ourselves than we could ever suspect.

Kun suhteeni sarjakuviin on ennen kaikkea (hyvin) satunnainen lukija eikä kulttuuritutkija, en varmastikaan pysty tässä sanomaan mitään sellaista, mitä ei olisi toisaalla jo sanottu paremmin. Sen sijaan siis, että ryhtyisin tutkimaan tuota valtavaa tietomäärää ja millään tavalla kytkisin omaa tekstiäni niihin, tyydyn vain analysoimaan sitä, mitä itse sain teoksesta irti. Mausista oikeasti kiinnostuneiden kannattaa seurata Wikipedian linkkejä.

Kerronnan kurimus

Mausin kerronta on hengästyttävän monipolvista. Pintatasolla mennään kahdella eri tasolla: toisessa Art (kirjoittaja Spiegelman fiktion henkilönä) haastattelee Vladek-isäänsä tämän menneisyydestä ja toisessa kuvataan Vladekin muistoja vainon ajalta. Käytännössä mukaan tulee vielä useampiakin kerroksia, kun Art puhuu isästään ja työtehtävästään muiden ihmisten kanssa ja kun isä toisaalta harhaantuu muistojensa kertomisessa tapahtumakuvauksista henkilöhistorioihin. Kokonaan omina juovinaan ovat Artin jo aikaisemmin julkaisema Vankina Helvetin planeetalla -sarjakuva hänen äitinsä itsemurhasta ja hänen ”kulissien takainen” kuvauksensa Mausin ensimmäisen osan herättämästä julkisuudesta.

Art onnistuu kuitenkin pitämään kerrontansa sujuvana, kenties juuri ennen kaikkea realistisen tunnelmansa vuoksi. Lukija tuntee olevansa paikalla tarkkailemassa Artin elämää sarjakuvantekijänä ja kuuntelemassa Vladekin ajoin yksityiskohtiin takertuvaa muistelua. Vankina Helvetin planeetalla selittää omalta osaltaan Vladekin ja Artin suhdetta ja kulissien takainen osa taas auttaa hahmottamaan sitä kokemusta, joka Artille tuli koko kirjoitusprosessin aikana.

Tarjolla onkin olennaisesti kaksi tarinaa: toinen Vladekin selviytymisestä 1940-luvun Euroopassa ja toinen Artin ja Vladekin välisestä suhteesta. Nämä niveltyvät toisiinsa saumattomasti, sillä Vladek on mukana molemmissa ja Artin työ johtaa juuri Vladekin muistojen kokoamiseen. Spiegelman totesikin jossain haastattelussa, että hänen isälleen haastattelussa oli olennaisesti kyse mahdollisuudesta viettää aikaa poikansa kanssa. Päätellen siitä, miten Artin ja Vladekin suhde kehittyy, voisi väittää kyseessä olevan myös eräänlainen sovinnonteko isän ja pojan välillä. Muistojen kerääminen on siis tässä isä-poika -tarinassa lähinnä väline, jonka kautta he kohtaavat ja oppivat ymmärtämään toisiaan.

Sinänsä mielenkiintoinen kysymys tietysti nousee siitä, missä määrin kanteen kirjoitettu Art Spiegelman ja sarjakuvan sivuilla esiintyvä Art ovat sama henkilö. Miten tarkasti Art on toistanut ja tiivistänyt kohtaamiset isänsä kanssa? Kuten alkuun laittamistani kuvista käy ilmi, Art toteaa itsekin, että sarjakuva (tai taide ylipäänsä) on aina subjektiivista ja yksinkertaistavaa. Elämän monisärmäisyys ei vain ole sanoin ilmaistavissa. Tämä kysymys on sitäkin mielenkiintoisempi, sillä monessa kohdin viitataan sarjakuvan kirjoittamiseen ikään kuin antamaan sellainen näkemys, että kaikki tapahtunut olisi kerrottu uskollisesti. Mutta jos haluaa antaa sellaisen vaikutelman, että toistaa aitoja historiallisia tapahtumia tarkasti, niin juuri silloinhan tällaisia kohtauksia kannattaa tarinaan sijoittaa.

Tietysti näin puhtaan kirjallisuusanalyysin kannalta teoksen yhteys reaalihistoriaan on vähämerkityksellinen. Epäilemättä kyseessä on Spiegelmanin näkemys, mutta tarkempi historiallisen faktisiteetin tutkiminen on sinänsä tarpeetonta. Olennaista on, että kerronta toimii ja tarina välittyy lukijalle selkeästi.

Toinen päähenkilöistä

Koska kerronta etenee vaihdellen monella eri aikatasolla, hahmojen kehitystä on vaikea havaita. Se on selvää, että vanhana miehenä Vladek on ärsyttävä, pikkumainen kitupiikki, kun taas nuorempana hän oli neuvokas ja käsittämättömän sitkeä. Vladekin luonteenlaatua puidaan teoksen aikana moneen otteeseen ja muutamista kohdista annetaankin sellainen kuva, ettei Vladek varsinaisesti muuttunut ikäväksi sodan seurauksena: hän oli ikävän itsekäs jo ennen sotaa (valiten huolellisesti rikkaan, terveen ja mukautuvaisen vaimon), eivätkä muut keskitysleireiltä pelastuneet suinkaan ole samanlaisia pikkusieluja.

Vladekin kehitys selkenee, kun tapahtumat asetetaan aikajärjestykseen: Ennen sotaa hän huolehti lähinnä omasta hyvinvoinnistaan. Anjan kanssa avioiduttuaan hänestä kuitenkin tulee taistelija. Hän venyy, kärsii, piilottelee ja selviytyy vaikeuksista nokkeluudella huolehtiakseen Anjasta. Keskitysleirillä hän venyy epäinhimillisiin sankaritekoihin vain saadakseen järjestettyä rakkaansa lähelleen:

Minä säästin toisen kerran omaisuuden ja annoin lahjuksia saadakseni Anjan lähelleni. Ja lokakuun alussa, 1944, näin muutamia tuhansia naisia näissä uusissa parakeissa… Ja heidän joukossa oli Anja. Tämän minä järjestin. Se oli ainoa kerta, kun olin Auschwitzissa onnellinen.
[Kirjoitusvirheet korjattu: suomennos kärsii possessiivisuffiksien puutteesta]

Parikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen, vuonna 1968, Anja teki itsemurhan. Vaimon ja äidin masennus alkoi ilmeisesti vähitellen hänen ainoan vainoista selviytyneen perheenjäsenensä, Herman-veljen, kuoltua onnettomuudessa. Vankina Helvetin planeetalla -välisarjakuva kuvaa juuri tätä tapahtumaa, Vladekin täydellistä romahdusta ja Artin musertavia syyllisyydentuntoja. Olisi luonnollista ajatella, ettei Vladek enää koskaan päässyt jaloilleen. Hän takertui menneeseen (teoksessa onkin jatkuvasti Vladekin lausahduksia siitä, miten hän kaipaa Anjaa) ja muuttui katkeraksi vanhaksi äijäksi.

Tällainen tarinan hahmotteleminen tosin painottaa enemmän teoksen jälkimmäistä osaa, joka ilmestyi viitisen vuotta alkuosaa myöhemmin vuonna 1992. Vladek kuoli vuonna 1986, näkemättä edes ensimmäistä osaa valmiina. Artin kulissien takainen kuvaus kirjoitustyöstä sisältää terapiaistunnon, jossa käydään seuraava keskustelu:

Art: Muistan parhaiten, kuinka riitelin hänen kanssaan… ja kuin minulle sanottiin, etten osannut tehdä mitään yhtä hyvin kuin hän.
Terapeutti Pavel: Ja nyt, kun olet alkanut menestyä, tuntuu pahalta todistaa, että isä oli väärässä.
Art: Kaikki, mitä olen saanut aikaan, tuntuu mitättömältä Auschwitzista selviytymisen rinnalla.

Voi siis olla, että siinä missä ensimmäisen osan kohdalla Spiegelman halusi kritisoida isäänsä ja näyttää vihansa, toisen osan kohdalla hän tuo isänsä parempaan valoon. Tämä on tietysti taas tekstin taakse menemistä, mutta joka tapauksessa kerronnallisesti voidaan todeta, että Vladekin protagonismi vahvistuu Anjaan suuntautuvan rakkaussuhteen kautta. Aluksi Vladek vaikuttaa piinalliselta tyypiltä, mutta kärsimystensä ja rakkautensa urotöiden kautta häntä on pakko jopa vähän ihailla. Viimeisillä sivuilla en ainakaan itse osannut enää niinkään moittia Vladekia, vaan pikemmin hyväntahtoisesti säälin sitä omintakeista vanhusta, joka hänestä oli tullut. Spiegelman todella osaa hommansa.

Antropomorfinen latteus

Pidän siitä, että hahmot kuvataan antropomorfisesti eli eläinhahmoisina. Usein tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen ruumis yhdistetään eläimen päähän ja habitukseen. Tämä on erittäin tehokas tapa kuvata hahmoja arkkityyppien kautta: Jos hahmo näyttää kissalta (esim. Blacksad), on hän varmaankin hieman salaperäinen saalistaja. Ketun kasvot (esim. Disneyn Robin Hood) taas kielivät oveluudesta ja leijonan kasvot (esim. Aslan) taas tuovat väistämättä mieleen voiman ja arvovallan.

Mausissa antropomorfisuutta on kuitenkin sovellettu etnisyyteen. Kaikki juutalaiset kuvataan hiirinä, saksalaiset kissoina, puolalaiset sikoina ja niin edelleen. Spiegelman itse muistaakseni sanoi, että tarkoitus on ironinen: on mahdotonta kuvata kokonaisia kansoja stereotyyppisen perusmentaliteetin mukaan. Tarkoitus on siis kritisoida 1930-luvun propagandistista kuvastoa – oikeasti kaikista kansoista löytyy kaikenlaisia persoonia. Pullman nosti kuitenkin esille mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että on kissojen luonnon mukaista syödä hiiriä. Päteekö sama saksalaisten (tai natsien) ja juutalaisten suhteeseen?

Näin antropomorfisuus ei Mausissa oikein pääse oikeuksiinsa. Hahmojen ele- ja kehonkielen kuvauksissa eläimellisyydestä ei oteta mitään irti. Ei siis sillä, että pitäisikään, mutta kun teosta on joskus kuvailtu eläinhahmoisuudella. En itse näe, että eläinhahmoisuudella olisi mitään erityistä annettavaa tarinalle samalla tavalla kuin se monessa muussa kerronnassa toimii.

Ajatuksia takakannen jälkeen

Maus on kaikkiaan monimuotoinen teos, joka keskittyy enemmän kuvaamaan kuin selittämään. Näin lukijalle jää runsaasti tilaa rakentaa omia tulkintojaan isästä, pojasta, heidän suhteestaan, 1940-luvun tapahtumista ja ihmisluonnosta noin ylipäänsä.

Itselleni päällimmäiseksi jäi mieleen selviytyminen: niin Vladek kuin Artkin ovat joutuneet kokemaan kovia, mutta kaiken kärsimyksen jälkeen he kuitenkin pääsevät vaikeuksista läpi. Vladek joutui kokonaisen kansakunnan vainoamaksi ja Art kohtaamaan äitinsä itsemurhan. Kaikesta huolimatta he tarinan lopussa ovat päässeet rauhaan menneisyytensä kanssa. Vladek on omalaatuinen vanhus, mutta kuitenkin tiukasti elämässä kiinni: Viimeisenä muistona esitetään kauan odotettu jälleentapaaminen Anjan kanssa. Art puolestaan ei enää riitele isänsä kanssa, vaan elää vaimonsa kanssa ja vie yli vuosikymmenen mittaisen sarjakuvaprojektinsa päätökseen.

Kaikesta voi selvitä: