Kävin tuossa jokunen viikko sitten katsomassa Pixarin tuottaman ja Disneyn julkaiseman (Disneyhän osti Pixarin tuossa jokunen vuosi sitten) Wall·E -elokuvan. Elokuvahan on (ikuisen totuuden kertovan) Wikipedian mukaan saanut kriitikoilta järisyttävää ylistystä, eikä rahallinenkaan tuotto ole varmasti jäänyt heikoksi. Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Andrew Stanton on aikaisemmin tehnyt suositun Finding Nemon, joka ei kuitenkaan sytyttänyt itseäni. Wall·E riittää kuitenkin osoittamaan, että Stanton todella osaa hommansa (mieshän on ollut myös käsikirjoittamassa molempia Toy Story -elokuvia).

Niin makoisa kuin elokuva onkin tarinansa puolesta, se loistaa erityisesti robottiensa kuvauksen osalta. Vaikka Wall·E ei puhu elokuvan aikana mitään, onnistutaan hänestä leipomaan loistava esimerkki sympaattisesta hahmosta. Keskitynkin tässä merkinnässä analysoimaan sitä, miten hahmosta saadaan sympaattinen.

Stantonin vertauskuvallisuus

Wall·E on loistava elokuva pitkälti siksi, että katsojan annetaan oivaltaa asioita sen sijaan, että niitä taotaan hänelle päähän hahmojen dia- tai monologien kautta (vrt. luotaantyöntävän propagandistinen Cars). Toisin sanoen, kerrontaa voi tehdä muutenkin kuin ääntä pitäen, erityisesti yksityiskohtien kautta. Lähtötilanne pilatusta Maasta ja lopun julistus ihmisen vastuusta omasta kodistaan ovat selkeitä, mutta elokuvaan mahtuu niin paljon muutakin. Koko tarina on tunteiden, kohtaamisen ja yhteyden ylistystä. Avaruudessa lekottelevat ihmiset ovat täysin vieraantuneita paitsi todellisuudesta, myös konkreettisesta fyysisestä ympäristöstään. Kaikki on ulkoistettu koneiden työksi, aina lastenhoidosta lähtien, niin etteivät ihmiset edes tapaa toisiaan muutoin kuin koneiden kautta. Ihmiset ovat taantuneet suuriksi vauvoiksi, joiden pitää oppia asiat alusta asti – aina kävelemisestä alkaen. Ja vaikka ihmiset ovat yrittäneet rakentaa avaruusaluksen, joka pitää huolta kaikista heidän tarpeistaan, arkinen Maa merineen ja tanssimisineen saa heidät silti lumoutuneiksi. Muutos parempaan alkaa siitä, että sammutamme koneen.

Elokuvassa ei ole liiemmälti dialogia, koska robotit eivät osaa puhua. Tämä onkin eräs elokuvan eduista: visuaalisuudesta ja nimenomaan kehonkielestä otetaan kaikki irti. Tämä on jotenkin sitäkin hämmentävämpää, kun Wall·Eja EVE eivät ole edes humanoideja: ne eivät pysty kaikkiin samoihin ruumiinliikkeisiin kuin ihmiset, mutta silti ilmentävät ajatuksiaan ja tunteitaan selkeästi. Animaattorit ovat onnistuneet työssään ensiluokkaisesti. Samoin robottien äännähdyksistä revitään kaikki ilo irti. Pelkästä äänensävystä voi lukea niin paljon merkityksiä, että elokuva melkein innoittaa katsomaan vieraskielisiä elokuvia ja tutkimaan aihetta enemmän. Tämä on tietysti myös salakavalasti yksi elokuvan sanomista: Vaikka ihmisinä tulisimmekin täysin vieraista kulttuureista, meillä on kuitenkin paljon yhteistä (ks. George Carlinin mainio stand up aiheesta).

Wall·E katalysaattorina

Tarinan kaari ei kerro kasvukertomusta Wall·E:sta. Pikkuinen jätteenkerääjä ei muutu oikeastaan lainkaan koko tarinan aikana, vaan ainoastaan toimii motivaattorina kaikkien muiden muuttumiselle (en voi mainitsematta tiettyä yhteneväisyyttä evankeliumeiden Kristukseen, joka samoin kulkee hieman eteerisesti koko evankeliumin halki ja aiheuttaa muutoksia kaikkien muiden elämässä). EVE:n houkutteleminen rationalismista tunteiden näyttämiseen, Johnin ja Maryn havahduttaminen elämän todellisuuteen, kapteenin rohkaiseminen vastuullisuuteen ja katsojan houkutteleminen ystävällisyyteen toisia kohtaan ovat kaikki Wall·E:n aikaansaamia tapahtumia.

Kuvio on tietysti hauskan nurinkurinen, sillä Wall·E on tarinan alussa yksinäinen siivooja, viimeinen yhä elossa oleva maapallon älyllinen asukas. Sulkeutuneisuuden sijaan hänestä tuleekin rakkauden apostoli, joka hellittämättä ja lempeästi kosii EVE:ä ja kuin huomaamattaan toimii esimerkkinä ja apuna lukuisille muille tarinan hahmoille, jotta hekin oppisivat elämään yhteydessä ja toisten huomioonottamisessa.

Sympaattisuuden osatekijät

Mutta, vihdoin itse asiaan, eli siihen, miten Wall·E:sta sitten saadaan sympaattinen. Tämä tapahtuu tietysti pääsääntöisesti tarinan alkupuolella, jolloin kerrotaan millaisesta hahmosta on kyse. Myöhemmät tapahtumat ja toimet vain vahvistavat tätä tai eivät ainakaan sodi sympaattisuutta vastaan.

Kehonkieli

Aiemmin onkin jo tullut mainittua voimakas kehonkieli. Vaikka Wall·E:lla ei ole esimerkiksi jalkoja, käsivarsia tai suuta, hänellä on kuitenkin ilmeisen paljon niveliä. Hahmo pystyy tekemään pieniä, hienovaraisia liikkeitä pitkälti samaan tapaan kuin lapset. Tämä kiehnääminen toimii väkevänä ilmaisukeinona esimerkiksi silloin, kun pikku robotti hivuttautuu kohti EVE:ä tai hypähtää ilmeisen iloisena pelastuskapselin penkille. Samoin sormet näyttelevät monessa kohti tärkeää osaa, kun robotti-parka yrittää ujosti koskettaa EVE:n kättä. Ja tietysti myös silmät hoitavat suuren osan ilmeikkyydestä. Tämä näkyy erityisesti aivan viimeisimmässä kohtauksessa, kun Wall·E on hetken aikaa ”sieluton”, ennen kuin EVE:n ”suukko” saa hänet taas heräämään henkiin. Wall·E:n palautuminen itsekseen näytetään kuvaamalla hänen silmiään, jotka ikään kuin zoomaavat ja kohdentavat katseensa uudelleen.

Viattomuus

Wall·E:n lapsenomaisuus näkyy myös hänen järkähtämättömässä naiiviudessaan. Tämä näkyy paitsi suorasukaisesti siinä, ettei hahmo ymmärrä rintaliivien merkitystä, myös siinä, ettei hahmo aktiivisesti joudu konfliktiin kenenkään kanssa. Wall·E ei ikään kuin joudu kohtaamaan pahuutta eikä myöskään tunnu olevan tietoinen ympärillä olevastaan vihamielisestä välinpitämättömyydestä. Kuten sanottua, tällainen pysyy yllä vain sillä, että Wall·E:a ei missään vaiheessa haasteta tosissaan. Siinä ainoassa tilanteessa, kun voimakäyttö näyttää liki väistämättömältä, likaisen työn hoitavat kapinalliset tai rikkinäiset robotit.

Tämä on itse asiassa hyvin olennainen piirre Wall·E:n sympaattisuudessa. Tämä nimittäin selittää, miksi monessa lastenelokuvassa ei ole varsinaisia pahoja hahmoja tai miksi niiden kanssa ei käydä pystypainiin – viaton ja sympaattinen hahmo menisi sellaisessa tilanteessa rikki. Viattomuutta voi ylläpitää vain niin kauan kuin hahmo voi ratkaista ongelmat naiivilla ystävällisyydellä.

Ujous

Edelliseen kohtaa liittyy myös se, että sympaattinen hahmo ei voi olla varsinainen tarinan ydin, hahmo joka muuttuu. Muutos kun väistämättä tuhoaisi viattomuuden ja sympaattisuuden, kun hahmo joutuisi aktiivisesti nujertamaan muita hahmoja. Toisaalta juuri ei-itsekeskeisenä sivullisena Wall·E voi oikeutetusti osallistua muiden hahmojen kehitystarinoihin ja ohjata heitä erilaisiin kehityssuuntiin.

Myötätuntoisuus

Itsekeskeisyyden puute johtaa myös luonnollisesti siihen, että Wall·E on empaattinen muiden hahmojen ponnistelua kohtaan. Hänellä on jopa eräänlainen lemmikkitorakka, josta hän pitää huolta. Sen enempiä selittelemättä Wall·E päätyy auttamaan Johnia takaisin leijutuolinsa kyytiin ja kuin ohimennen opettaa toimistotyöläisrobotin näppäimistön naputtelemisen sijaan vilkuttamaan kävijöille. Ja kun raukkaparka on rutisteltu ja rutattu henkihieveriin, alkaa hän oman henkensä huolehtimisen sijasta ajatella Maan – ja kenties ihmistenkin – parasta.

Koska kyse on optimistisesta tarinasta, myötätuntoisuus ei jää vastausta vaille. Vähitellen EVE avautuu rakkaudelle ja monet muut hahmot palkitsevat saamansa avun samalla mitalla. Samanlainen perussävy on monessa muussakin mieltäylentävässä tarinassa, kuten vaikkapa Kikin lähettipalvelussa (Pixarin iso kiho John Lasseterhan on sanonut olevansa Studio Ghiblin ja Hayao Miyazakin työn suuri ihailija). Ja tietysti toisten auttamisen koituminen lopulta omaksi hyödyksi on hyvin perinteinen satuteema.

Sinnikkyys

Kaikki muut siivousrobotit ovat hyytyneet 700 vuoden aikana, vain yksi ainoa jatkaa edelleen työtään. Katsoja tajuaa saman tien, että kyse ei ole onnistumisesta, vaan epäonnistumisen kieltämisestä: Maa on edelleen jättimäisten jätevuorien peitossa. Samanlaista sinnikkyyttä Wall·E osoittaa myöhemminkin tarinan kuluessa, kun hän roikkuu avaruusaluksen kyljessä EVE:n perässä tai kun hän perinpohjin murjottunakin yrittää suorittaa maapallon pelastamistehtävää loppuun.

Kyse on yksinkertaisesta perushyveestä: ahkeruudesta ja uskollisuudesta. Tulipa mitä tahansa, Wall·E ei luovuta. Vaikka jätevuoret olisivat kuinka korkeita tai vaikka EVE olisi kuinka kylmäkiskoinen tahansa, herkeämättä robotti jatkaa työtään. Ei suurilla elkeillä, ei erityisillä sankariteoilla, vaan tasaisesti jatkuvalla yksinkertaisella työllään.

Yksinkertaisuus

Naiivius ja lannistumaton myötätuntoisuus johtavat kombinaationa tiettyyn yksinkertaisuuteen. Wall·E sen paremmin kuin sympaattiset hahmot yleensäkään ei osaa epäillä. Hän ei esimerkiksi mitenkään varaudu siihen, että muut hahmot voisivat pettää hänet tai käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan hyväkseen (niin kuin elokuvassa meinaakin käydä). Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita yksinomaan sinisilmäisyyttä, vaan myös syvällisyyden puutetta. Sympaattisessa hahmossa ei ole sisäistä ristiriitaa, eikä hänellä ole toimiensa taustaksi mitään monimutkaista aatemaailmaa.

Tämäkin osaltaan johtaa siihen, että sympaattisista hahmoista ei ole kunnollisiksi protagonisteiksi: heissä ei ole draamallista jännitettä. He ovat ihailtavia ja innostavia persoonia, osin juuri siksi ettei heissä ole inhimillistä säröä. Toki he voivat olla murheellisia – Wall·E on varsin sydänsuruinen robotti – mutta tämä murheellisuus ei johdu omasta väärästä käytöksestä tai omien motiivien epäilemisestä. Kyse on siis varsin yksinuottisesta hahmosta.

Estetiikan taju

Huolimatta näennäisestä pragmaattisuudestaan Wall·E ei kuitenkaan ole konemainen. Hän osoittaa inhimillisyytensä siinä, ettei hän välitä pelkästä työstään ja tehtävästään. Vaikka hän tekee päivätyönään jätteidenpuristamista kuutioiksi, kerää hän kuitenkin aina työpäivinään erilaisia kauniita tai mielenkiintoisia esineitä. Hän on koristellut pikkuisen kopperonsa jouluvaloin, ja katsoo hartaana televisiosta Hello, Dolly! -musikaalia – ja yrittää tanssia mukana. Wall·E myös vaistomaisesti tajuaa kasvin säästämisen arvoiseksi asiaksi kaikkien jätevuorten keskeltä.

Toisin sanoen, ahkeruus ei Wall·E:n kohdalla suinkaan tarkoita suoraviivaista funktionalismia tai kapeakatseista materialismia. Kyse on töidensä hoitamisesta, mutta työ ei silti muodosta elämän koko sisältöä. Lapsenomaisuudessaan hän ihastelee asioita ja osaa pitää hauskaa. Ja kun hänen rakastettunsa jähmettyy, Wall·E yrittää herätellä häntä henkiin soutelemalla hänen kanssaan pitkin kanavia ja katselemalla auringonlaskua.

Rakkauden kaipuu

Tämä viimeinen kohta on epäilemättä tärkein kohta sympaattisen vaikutelman luomisessa. Lapsenomaisuus ja sinnikkyys kyllä luovat Wall·E:sta mukavan tyypin, mutta juuri täyttymätön rakkaus lyö ratkaisevan niitin inhimillisyyden ja säälinvivahteen vaikutelmaan. Rakkaus on sikäli täydellinen asia tavoiteltavaksi, että siinä ei ole kyse saavutuksesta tai omistamisesta, vaan yhteydestä ja jakamisesta – näin siis nimenomaan viattoman Wall·E:n rakkaudessa, johon ei kuulu eroottisuutta. Ylipäänsä, jos haluaa luoda inhimillisen vaikutelman, on vaikea keksiä mitään rakkautta ja huolenpitoa parempaa keinoa. Harvassa ovat ne, jotka eivät herkisty nähdessään eläinemon hoivaavan pienokaistaan.

Kuten aiemmin totesin Mausin kohdalla, kärsiminen on varma tapa voittaa säälivä yleisö puolelleen. Ja Wall·E:n kärsimys ei ole millään tavoin itse aiheutettua tai katkeroitumista herättävää. Kyse on sellaisesta, jota sympaattiselta hahmolta ei millään haluaisi kieltää: 700 vuoden yksinäisyyttä helpottamaan soisi mielellään jonkun, jota rakastaa ja joka rakastaa. (Sivumennen sanoen en taaskaan malta olla sanomatta, miten Wall·E kaipaa nimenomaan kaltaistaan, jota rakastaa. Lemmikkitorakan seura ei riitä, vaikka toki siitäkin iloa on. Jälleen kerran mieleeni nousevat Raamatun tarinat samasta aiheesta, 1. Moos. 2:18-23).

Loppuhuomiona

Hahmon saa muuten kehittymään nopeasti ja vaikuttavasti, kun tämä alkaa tarinan myötä luopua sympaattisista piirteistään. Kun ujous vaihtuu jämäkkään määrätietoisuuteen, viattomuus ja yksinkertaisuus epäilykseen ja julman vaihtoehdon harkintaan sekä viimein myötätunto silmittömään julmuuteen, puhutaan radikaalista hahmon kehittymisestä tai muuttumisesta. Usein tämä tuo tarinaan myös tragedian piirteitä: kiltteys ei ollutkaan tarpeeksi; tehdäkseen hyvää pitikin tehdä pahoja asioita.

Wall·E ei tietenkään mene näille linjoille, vaan pysyttelee toivorikkaassa optimismissa. Sympaattisen robotin aikaansaama muutos on pysyvää laatua: Lopputekstien aluksi tarina jatkuu kehitystä kuvaavin kuvin, joissa tyyli vaihtuu kivikautisista luolapiirroksista aina moderniin taiteeseen asti. Kestävä kehitys, utopia, on mahdollista saavuttaa – myötätunnon, vastuullisuuden ja rakkauden avulla.