Lueskelin tässä erään kokoelman H.P. Lovecraftin suomennettuja kauhunovelleja: Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia (Jalava, 1999). Teokseen mahtuu 17 novellia, ja kun Lovecraftin koko tuotanto on reilut 60 teosta, niin kansien välissä on neljännes miehen töistä. Materiaali on nähdäkseni riittävä, jotta voi analysoida Lovecraftin tunnuspiirteitä, vaikka teoksessa ei olekaan kaikkia Lovecraftin klassikoita. Jalava on muuten kustantamon ilmoituksen mukaan aikeissa julkaista tulevina vuosina uudet suomennokset Lovecraftin novelleista.

Lukemani perusteella on helppo erotella Lovecraftin kirjalliset elementit, joita mies käyttää novellista toiseen. Samoja piirteitä ovat käyttäneet hänen ystävänsä, jotka ovat näin laajentaneet lovecraftilaista kauhugenreä.

Kirjailija kontekstissaan

Aina oikeassa olevan Wikipedian mukaan erityisesti Lovecraftin varhaisempi tuotanto kielii hänen kunnioittavasta suhtautumisestaan Edgar Allan Poen kauhukirjallisuuden tyyliin. Myös modernismin materialistisen maailmankuvan muodostuminen 1900-luvun alussa ja ensimmäisen maailmansodan aiheuttama illuusioiden murtuminen vaikutti hänen teoksiinsa ja näkyy ihmisen avuttomuutena kohtalonomaisten voimien edessä. Lovecraftin kirjallisen työskentelyn eräs tunnuspiirre tuntuu olevan hänen läheinen yhteytensä muihin kirjailijoihin. Mies kirjoitti elinaikanaan huomattavasti enemmän kirjeitä kuin novelleja ja vastaavasti yhteistyössä kirjoitettujen novellien lista on mittava sekin. Lovecraft rohkaisikin muita käyttämään teoksissaan samoja kosmisia hirviöitä ja näin kehitti Cthulhu-mytologiaansa avoimesti kollegojensa kanssa. Vaikka Lovecraft tyypilliseen tapaan kuoli 1930-luvun alussa köyhänä ja kipeänä, miehen työ oli vaikutusvaltaista pulp-kirjallisuuden kuvaston kannalta. Populaarikulttuuri – unohtamatta fanijoukkoja, jotka kustansivat kirjailijalle jopa oman hautapaaden – onkin kantanut sylissään monia lovecraftiaanisia vaikutteita.

Sivumennen sanoen, roolipeliharrastajan kannalta Lovecraftin kirjallinen tuotanto on sikälikin mielenkiintoista, että Chaosiumin julkaiseman ja Sandy Petersenin kehittelemän Call of Cthulhu -roolipelin (ensimmäinen laitos 1981) ponnahduslautana on lovecraftiaaninen kauhugenre. Call of Cthulhu taas on monessa suhteessa merkittävä roolipeli, paitsi varhaisena kirjallisuuteen pohjaavana lisenssipelinä myös sankarifantasiasta poikkeavassa tyylissään.

Painajaisia ja musertavaa kauhua

Lovecraft kirjoitti teoksensa kohtuullisen lyhyellä aikavälillä, noin 15 vuoden aikana. Siinä ajassa hänen tyylinsä ei näytä merkittävästi muuttuvan, joskin kypsymistä omaperäisyyden suuntaan tapahtuu. Erehtymättömän Wikipedian mukaan jotkut kirjallisuustutkijat erittelevät Lovecraftin tuotannosta ns. Dream Cyclen (tuotanto vuosilta 1920-1927) ja myöhempien vuosien Lovecraft Mythoksen (teokset vuosilta 1925-1935). Merkittävin ero näiden välillä on se, että alkukauden teokset sijoittuvat usein fantasiamaailmoihin tai pikemminkin syrjäisiin ja kummallisiin maailmankolkkiin. Loppukaudella kosminen kauhu ei enää pitäydykään Atlantiksen raunioihin tai muinaisiin kaupunkeihin Arabian aavikolla, vaan tunkeutuu olohuoneisiin ja väijyy arkielämän pinnan alla. Näkisin tämän itse ihan kirjallisten taitojen kypsymisenä: Luonnollisesti loppukauden tuotanto tuntuu paljon tehokkaammalta kauhulta.

Mitään yksitotista Lovecraftin kauhukaavaa en novelleista tunnistanut. Pikemmin miehen tuotannon yhtäläisyyttä voi käsitellä wittgensteiniläisen perheyhtäläisyysmallin kautta: On olemassa laaja joukko kirjallisia elementtejä, joita Lovecraft käyttelee kirjoissaan, mutta ei koko ajan kaikkia keinoja. Näin ollen on helppo puhua lovecraftiaanisesta kauhugenrestä, ja luonnollisesti myös fanien ja ystävien on ollut vaivatonta luoda samanhenkisiä kauhupastisseja.

Tarinankerronnan taitaja

Lovecraftin teokset tuntuvat jäljittelevän vanhaa tarinankerrontaperinnettä. Hän käyttää pääsääntöisesti minäkertojaa ja luo tarinalle raamin, jossa ”minä” on juuri kertomassa kokemuksistaan jollekin kuulijalle.

Tutkikaamme nyt päiväkirjaa tarkasti, kiihkottomasti ja kiireettömästi, ja tehkäämme yhteenveto synkästä tapahtumainkulusta sen avainhenkilön omasta näkökulmasta.
(Vainooja pimeydestä, s. 195)

Mitä myöhemmistä Lovecraftin kertomuksista on kyse, sitä kauemmas ”minä” erkanee itse tarinan keskiöstä. Alkupuolen novelleissa ”minä” on siis se, jolle kaikki kauhut tapahtuvat ja joka usein päätyy jopa tappamaan itsensä tarinan lopuksi. Varsin pian ”minästä” tulee pikemminkin kauheiden tapahtumien todistaja, silminnäkijä, jolle kauhun varsinaisessa kurimuksessa olevat ihmisparat tulevat tilittämään tuntojaan. Erityisen tyypillistä on, että minäkertoja seuraa päätutkijan kyseenalaisia toimia avustajan roolista.

Luettuanne nämä hätäisesti raapustetut sivut te ehkä kykenette kuvittelemaan, vaikkakaan ette koskaan täysin ymmärtämään, miksi minun on pakko saada joko unohdus tai kuolema.
(Dagon, s. 5)

Herbert Westistä, joka oli ystäväni collegessa ja toisessa elämässä, kykenen puhumaan ainoastaan äärimmäistä kammoa tuntien.
(Herbert West – Elvyttäjä, s. 21)

Tämä kerronnallinen raami mahdollistaa sen, että Lovecraft voi aina pysäyttää tarinan virran selityksiin, jotka tyypillisesti tähtäävät jännityksen ja kauhun lataamiseen. Tulevista tapahtumista vihjaaminen (engl. foreshadowing) on lovecraftiaanisen jännityksen kulmakivi – mikä tietysti pätee kaikkeen eläväiseen tarinankerrontaan.

Miksikö lakkasin tapaamasta häntä? Älä ole kärsimätön. Odota että saan soitetuksi tänne kahvia. Me olemme molemmat ottaneet tarpeeksi tuota tavaraa, mutta minä ainakin tarvitsen vielä jotakin.
(Pickmanin malli, s. 96)

Mieleni palaa vain äärimmäisen vastahakoisesti Laken leiriin ja siihen, mitä todella löysimme sieltä – sekä siihen mitä näimme hulluuden vuorten takana. Olen pakostakin halukas välttelemään yksityiskohtia ja kerron mieluummin vihjauksia kuin suoria tosiasioita ja väistämättömiä johtopäätöksiä.
(Hulluuden vuorilla, s. 248)

Tarinan tapahtumia ei juuri koskaan esitetä kronologisessa järjestyksessä. Osin tätä rikkovat edellä mainitut välikommentit, mutta pikemminkin kyse on tapahtumien kertomisesta emotionaalisessa järjestyksessä. Lovecraft siis tietää työnsä ja keskittyy laittamaan juonenkäänteensä sellaiseen tarinan muotoon, joka virittää jännitystä ja kauhuntuntua (Alejandro González Iñárritun 21 grammaa on muuten hyvä esimerkki siitä, miten elokuvassa voidaan vaihtaa kronologinen tapahtumien esittäminen emotionaaliseen järjestykseen). Viittasin aiemmin Kalle Lintusen erotteluun tarinasta ja juonesta ja Lovecraftin teokset ovat parhaita esimerkkejä siitä, miten tarina ja juoni ovat eri asioita.

Käytännössä tämä näkyy siinä, että Lovecraft yleensä aloittaa tarinansa viittaamalla jollain tavalla tapahtumien lopputulokseen. Varsinainen lopetus taas pyrkii laukaisemaan jännitteen, jota koko muu teksti on ladannut. Lovecraftia ei suotta sanota alansa mestariksi: itselläni oli monesti vaikeuksia lukea viimeinen sivu rivi riviltä sen sijaan, että olisin loikannut suoraan viimeisten sanojen paljastukseen. Lovecraftin teokset jos mitkä voi pilata sillä, että lukee loppuratkaisun viimeiseltä sivulta.

On totta, että minä olen ampunut kuusi luotia parhaan ystäväni pään läpi. Ja silti toivon pystyväni tällä selonteollani osoittamaan, että en ole hänen murhaajansa.
(Hän, joka tuli käymään, s. 112)

Tämän olen tiennyt siitä hetkestä lähtien kun ojensin sormeni kohti sen suuren ja kullatun kehyksen sisällä seisovaa ilmestystä; ojensin sormeni ja kosketin hiotun lasin kylmää ja kovaa pintaa.
(Ulkopuolinen, s. 84)

Yli-ihmisetkin sortuvat

Liki poikkeuksetta Lovecraftin tarinoitten päähenkilöt ovat miehiä, yleensä vieläpä korkeasti koulutettuja ja itsevarmoja suunnannäyttäjiä. Tätä voi ensi alkuun pitää sovinismina tai jopa rasismina – valkoisia miehiähän he aina ovat – mutta luulen Lovecraftin tavoitelleen tällä ihan tietynlaista vaikutusta. 1920-luvullahan juuri tiedemiehet ja muut akateemikot olivat niitä, joiden uskottiin ratkaisevan kaikki ongelmat ja selvittävän kaikki salaisuudet. Lovecraft ottaa nämä ylväät mieshahmot ja murskaa heidät tarinoissaan – ihmiskunnan parhaat toivot ovat avuttomia todellisten kauhujen edessä. Tämäkin tendenssi tosin tuntuu heikkenevän teoksien määrän kasvaessa: myöhemmässä tuotannossa henkilöhahmot ovat jo arkipäiväisiä miehiä.

Minulle oli heti selvää, miten menettelisin. Hän tosin oli saksalainen, mutta vain tavallinen reininmaalainen; eikä hän ollut potentiaalisesti vaarallinen mielipuoli. Mukautumalla hänen itsemurhavaatimuksiinsa pääsisin välittömästi eroon henkilöstä, joka ei ollut enää kumppani vaan vaaratekijä.
(Temppeli, s. 64)

Itsevarmojen ja ennen kaikkea tervejärkisten hahmojen käytöstä on myös muita ilmeisiä hyötyjä. Hahmot eivät säiky ensimmäistä näkemäänsä kummallisuutta, vaan kylmähermoisesti jatkavat aina kauhun lähteille asti. Yliluonnolliset piirteet saavat myös mielenkiintoista pontta, kun kertoja yrittää vakuuttaa, että kaikelle on varmasti luonnollinen selitys ja nauraa sekopäiden sopertamille totuuksille. Tällainen kertojanääni, joka siis tajuaa tapahtumista vähemmän kuin lukija, on Lovecraftille tunnusomainen. Lukija joutuu ikään kuin vangiksi, jota ymmärtämätön päähenkilö kuljettaa mukanaan kohti kauhun syövereitä.

Herätessäni ensimmäinen aikeeni oli mennä kertomaan kaikki pelkoni ja havaintoni Denys Barrylle, mutta nähdessäni lyijylasi-ikkunasta kirkkaana sisään tunkeutuvan auringonvalon, minut täytti varmuus siitä, että kaikella mitä kuvittelin nähneeni, ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
(Kuusuo, s. 74-75)

Vahva lähtökohta ei tietenkään tarkoita, että mieshahmot säilyisivät vahvoina loppuun asti. Päinvastoin, monesti vain paniikkireaktio tai hermoromahdus pelastaa päähenkilön. Tiukan paikan tullen miehet siis murtuvat, ja juuri heidän vastustelunsa tekee tästä sitäkin tehokkaampaa.

Ainoastaan synkkiin mietteisiinsä vaipuneet tuimat aavikon jumalat tietävät mitä todella tapahtui – millaisen kuvaamattoman taiston ja kamppailun kävin pimeässä ja mikä paholainen ohjasi minut takaisin elämään, jossa minun täytyy aina muistaa ja väristä yötuulessa
(Nimetön kaupunki, s. 192)

Se lamautti tietoisuutemme niin täydellisesti, että ihmettelen mistä löysimme tarpeeksi järkeä himmentämään lyhtymme suunnitelman mukaisesti ja valitsemaan oikean käytävän kohti kuollutta kaupunkia. Silkka vaisto on varmaan pelastanut meidät – onnistuen tehtävässään kenties paremmin kuin järki olisi kyennyt
(Hulluuden vuorilla, s. 305)

Etsii, muttei toivo löytävänsä

Lovecraftin tarinat ovat kauhutarinoiden tyyliin vähäeleisiä. Kauhusta vihjaillaan monin tavoin, mutta varsinaisia juonenkäänteitä tai tapahtumia on vähän. Kyse on lyyrisyydestä: kauhu ja jännitys lukijan kokemuksena ovat ytimessä, joten varsinaisessa tarinassa sitten herkutellaan aavistuksilla, peloilla ja päätelmillä, jotka vähitellen vievät kohti kliimaksia. Kauhistuttavaa totuutta paljastetaan vähä vähältä, usein antaen itse päähenkilön olla tapahtumien todellisesta laidasta tietämätön aina viimeisille riveille asti.

Tämän takia Lovecraftin tarinat rakentuvat usein jonkinlaisen tutkimuksen tai tutkimusmatkailun ympärille. Joku yksittäinen henkilö yrittää murtaa tunnettuja rajoja joko vääristyneen tieteen tai okkultismin keinoin tai sitten kyse on tunkeutumisesta paikkoihin, joissa kukaan toinen ei ole aiemmin käynyt. Tämä luo tarinoihin mielenkiintoisen kauhun eskalaation: tarinat alkavat usein jopa tylsistä tapahtumista – harmittomia löytöjä kuvataan pitkällisesti – joista sitten edetään yhä syvemmälle kauhistuttaviin asioihin. Tarina myös tavallisesti sijoittuu pitkälle aikavälille, joka sekin kiihtyy loppua kohden: alustavia tutkimuksia tehdään fiktion maailmassa kauan, kun taas varsinaiset paljastukset vyöryvät lopussa hengästyttävällä vauhdilla.

Jos kyseessä on tutkimusmatkailu, Lovecraft usein tarjoilee vieraan kulttuurin historian, joka kertoo ”oikean” maailmanhistorian: Ennen ihmistä planeettaa ovat asuttaneet kosmiset hirviöt, joiden kulttuuri on aikoinaan kukoistanut ja tuhoutunut. Nyt muinaisten rotujen rippeet uinuvat raunioiden keskellä, vaanien niitä ihmisparkoja, jotka paljastavat ne nykyajalle.

Totta todempaa

Lovecraftin novellien tunnelma saavutetaan hänen käyttämiensä yksityiskohtien kautta. Tärkeimpänä näistä on hänen keskittymisensä realistisiin tai sellaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin. Kirjailija kuvailee paikkoja tai tutkimustyötä niin hyvin, että asiaa tuntemattomalle lukijalle dokumentaarinen tyyli menee täydestä. Lovecraft tekee myös parhaansa kuvatakseen havainnollisesti tutkimusmatkailijoiden löytämien vieraiden kulttuurien arkkitehtuuria.

Nuori Blake palasi Providenceen talvella 1934-1935 asettuen College Streetin varrelle nurmettuneela tontilla sijaitsevan arvokkaan vanhan asuintalon yläkertaan; talo seisoi korkean itäänpäin viettävän kukkulan harjalla lähellä Brownin yliopistoaluetta ja marmorista rakennetun John Hayn kirjaston takana.
(Vainooja pimeydestä, s. 195)

Odotimme luukut suljettuina tilanteen kehittymistä, kunnes ymmärsimme, että meidän oli joko sukellettava tai joutuisimme vuorenkorkuisten aaltojen upottamiksi. Meidän paineilmamme ja sähkövoimamme olivat vähenemässä, ja yritimme välttää vähäisen mekaanisen voimanlähteemme kaikkea tarpeetonta käyttöä
(Temppeli, s. 61)

Jos Lovecraftin hahmot ylipäänsä selviävät tapahtumista elossa, heille monesti jää pahoja pelkotiloja, jotka liittyvät johonkin tiettyyn asiaan. Tähän yhteen kiinnekohtaan sidotaan sitten osa teoksen kauhusta, epäilemättä sillä tarkoituksella, että kun lukija itse seuraavan kerran törmää samaan arkipäiväiseen asiaan, hänenkin ihonsa menee kananlihalle. Samalla tekniikka tietysti toimii myös ennalta kertomisena, vihjeenä tulevista tapahtumista.

Sinä pyydät minua selittämään miksi minä pelkään viileän ilman tuulahdusta, miksi värähdän voimakkaammin kuin toiset astuessani kylmään huoneeseen ja näytän pahoinvoivalta ja varautuneelta kun illan koleus hiipii läpi leudon syyspäivän kuumuuden.
(Viileää ilmaa, s. 98)

Kammottavimpia kaikista näyistä ovat pienet, maalaamattomat puutalot, jotka sijaitsevat kaukana pääteistä, kyhjöttäen tavallisesti jollakin kostealla ruohikkoisella rinteellä tai nojaten vasten jättiläismäistä kallionlohkaretta.
(Kuvasta tekoihin, s. 138)

Lovecraft käyttää myös mielenkiintoista intertekstuaalisuutta, jossa osa viitatuista taideteoksista on oikeasti olemassa ja osa fiktiivisiä. Hän poimii esimerkiksi yksittäisiä lausumia tai kielikuvia lordi Dunsanylta ja Poelta, vertaa näkymiä Roerichin maalauksiin ja maalaustyyliä Francisco Goyaan. Toisaalta hän yhtälailla käyttää myös Necronomiconia ja Pnakoottisia käsikirjoituksia. Osa näistä viittauksista on tietoisesti suunnattu hänen ystäväpiirilleen, kuten Robert Blochille omistettu novelli tai maininta Clark Ashton Smithin maalauksista.

Juuri tällaisia, osin fiktiivisiä viittauksia, ovat Lovecraftin kollegat kehittäneet eteenpäin. Necronomicon esimerkiksi on tunnettu populaarikulttuurin kielletty kirja. Viittaukset toimivat siis silmäniskuina tuttaville, mutta kenties myös eräänlaisina tunnelmantasaajina: ne rikkovat tiiviin kauhutunnelman. Hollywoodin elokuvissahan käytettiin samanlaista ”todellisuudesta muistuttamisen” tekniikkaa 555-alkuisina puhelinnumeroina, jotka oikeasti ovat hyvin harvinaisia.

Danforth on vihjaillut oudoista ja kielletyistä lähteistä joista Poe on ehkä ammentanut aineksia kirjoittaessaan Arthur Gordon Pymin kertomuksen vuosisata sitten. Lukijat muistanevat että tuossa fantastisessa tarinassa on erittäin tärkeässä asemassa eräs tuntematon, hyytävä sana, jota Antarktiksen sisäosien jättiläismäiset lumivalkeat kummituslinnut yhtenään kirkuvat.
(Hulluuden vuorilla, s. 302-303)

näin että kirjat olivat kuluneita ja pölyisiä ja että niihin lukeutui vanhan Morrysterin hurja Tieteen ihmeet, Joseph Glanvilin kammoksuttava 1681 julkaistu Saducismus Triumphatus, vuonna 1595 Lyonsissa painettu Remigiuksen järkyttävä Daemonolatreia ja pahimpana kaikista hullun arabin Abdul Alhazredin pahamaineinen Necronomicon Olaus Wormiuksen kiellettynä latinankielisenä laitoksena
(Juhlapäivä, s. 176)

Erehtymättömän Wikipedian mukaan Lovecraftin tekstin tunnuspiirteenä on myös vanhahtavan kielen ja ilmaisujen käyttö, mutta tämä ei ainakaan lukemastani suomennoksesta välity mitenkään. Kenties Jalavan uuden suomennokset korjaavat asian jotenkin.

Ihminen, mitätön erehdys

Kuten edellä on jo tullut ilmi, perustavanlaatuinen teema Lovecraftin tuotannossa on ihmisen pienuus. Tämä näkyy toisaalta siinä, että vääjäämätöntä ei voi väistää ja toisaalta siinä, että kosmiset kauhut ovat ylivertaisia ihmiseen nähden. Varsinkin varhaispuolen tuotannossa päähenkilöt pyrkivät ylittämään kuolevaisuuden ja nykytiedon rajoja. Mitä pitemmälle ponnistelut viedään, sitä väistämättömäksi käy epäonnistuminen: tieto kääntyy etsijää vastaan (erityisesti salainen okkultistinen tietous) ja kuolemattomuuden tavoittelu päättyy kuolemaan. Samalla tavalla kosmiset kauhut asettavat rajat ihmisen suuruudelle. Tuotannosta löytyy myös tarinoita, joissa ihmisen taustahistoria, joskus jopa sukupolvien taakse ulottuvat tapahtumat, määrää hänen kohtalonsa.

Lovecraftin novellien ihminen on siis avuton suurempien voimien edessä. Mitä tarmokkaammin hän asettuu vastustamaan näitä tuhoisia voimia, sitä varmemmin hän itse tuhoutuu. Ainoa keino säästyä hengissä on paeta tietämättömyyteen ja alistua pelkoon. Totuus on kauhistuttava.

Mainokset