”Kun melkoinen osa nuorisosta tuntee fantasiakulttuurin itselleen läheiseksi, voi edellä sanottua jatkaa väitteellä, että seuraavina vuosikymmeninä Raamattua lukevat tulevat lähestymään sitä nimenomaan fantasiakulttuurin kuvista käsin. Kun Jeesusta takavuosina verrattiin vallankumousmarttyyri Che Guevaraan, häntä verrataan nyt Teräsmieheen.”

Esko Miettisen tuorein kirja Velhon uskontunnustus (2008) jatkaa Velhot, örkit, sankarit (2004) -kirjassa (ks. blogimerkintä, jossa pohdin vanhemman kirjan pohjalta fantasiakirjallisuuden ja -roolipelien eroja) aloitettua fantasiakirjallisuuden ideologian kartoittamista. Jokainen varmaan tietää, että juutalais-kristillinen mytologia on antanut paljon elementtejä ja teemoja kirjallisuudelle. Miettisen lähtökohtana on kuitenkin tehdä eräänlaista kontekstuaalista teologiaa, fantasian teologiaa, jossa hän pohtii kristillistä teologiaa fantasiakulttuurin keskellä.

Miettisen agenda

Fantasiakulttuurin harrastajan ensireaktio on tietysti kielteinen: Taasko joku ulkopuolinen yrittää tulla määrittelemään fanien omaa juttua ja kertomaan, mistä siinä oikeasti on kyse? Fanien kannalta fantasiakulttuuri on itseriittoinen ja arvo sinänsä, eikä minkään muun ideologian välineenä. Jokainen tietysti tietää, että fantasiakirjallisuus on lainannut paljon juutalais-kristillisestä mytologiasta, mutta vain harvoin kyse on ollut kristinuskon promottamisesta. C. S. Lewis lienee ainoa tunnettu kristillis-allegorisen fantasian kirjoittaja. Paljon tyypillisempää on, että fantasiakulttuuri kommentoi juutalais-kristillistä mytologiaa omalla tavallaan – joskus hyvinkin kriittiseen sävyyn.

Velhon uskontunnustus ei kerro suoraan Miettisen ajatusten taustoja, mutta päättelen (ja toivon) että miehellä on verrattain puhtaita jauhoja pussissaan. Kristillisen kirkon ja eritoten äänekkäiden fundamentalistien ja fantasiakulttuurin edustajien välit ovat olleet monesti hankalat. Uskovaiset ovat moittineet fantasiakuvastoa epäkristilliseksi – Harry Potterin noituussyytökset ovat vain muutaman vuoden takaa – tai merkityksettömäksi lastenkulttuuriksi. Miettinen sen sijaan ottaa fantasian vakavasti ainakin sillä tasolla, että hän myöntää sen suuren merkityksen nykyiseen viihde- ja nuorisokulttuuriin. Fantasia on hänen silmissään se kulttuurikonteksti, johon teologian on tänä päivänä otettava kantaa, jonka kieltä sen on puhuttava ja johon sen on jollakin tavoin sopeuduttava.

Jeesus on supersankari!

Velhon uskontunnustuksen fantasiagenreanalyysi on jaettu Apostolisen uskontunnustuksen mukaan, eli ensin puhutaan luomisesta ja Isästä, sitten pelastajasta eli Pojasta ja lopuksi seurakunnasta ja Pyhä Hengestä. Miettinen etsii ensin vastineita fantasiakirjallisuudesta ja esittää sitten klassisen kristinuskon kannanotot samoihin aiheisiin. Hän kuitenkin myötää avoimesti, että aineistoa löytyisi huomattavasti enemmän messiashahmojen ja dualismin käsittelyyn kuin muihin uskontunnustuksen kohtiin.

Toistuva perusasetelma fantasiassa on taistelu hyvän ja pahan välillä sekä tästä nousevat pahan ruumiillistuma sekä hyvän esitaistelija (Gandalf vs. Sauron, Harry Potter vs. Voldemort, Luke Skywalker vs. Darth Vader, Neo vs. Smith). Monesti paha yrittää korruptoida sankarin, saada tämän liittymään pahan puolelle tai luovuttamaan taistelun, jolloin vain puhdassydäminen voi kestää. Taistelua käydään monesti myös yliluonnollisella tasolla. Toisaalta fantasiasankarit ovat useimmiten myös syvän inhimillisiä: Hämähäkkimies on voimistaan huolimatta nuori mies iloineen ja suruineen, Teräsmies taas elää ihmisten keskuudessa myös Clark Kentinä.

Tähän mennessä ei ole sanottu mitään sellaista, mitä evankeliumit ja varhainen kristillinen oppi eivät kertoisi myös Jeesuksesta. Hänkin ottaa yhteen saatanan kanssa, epäröi kutsumuksensa kanssa, tekee ihmeitä ja väsyy oppilaidensa kovapäisyyteen. Mielenkiintoista kuitenkin on, että valokankaalle sankarit piirtyvät erilaisina: Fantasian puolella hahmot ovat väkeviä ja yli-inhimillisiä, mutta leffa-Jeesus on liki poikkeuksetta varsin tavallinen ihminen. Ehkä tämä johtuu siitä, että elokuvientekijöillä on kova tarve kertoa, että Jeesus oli vain tavallinen ihminen, jolla oli humaani sanoma.

Miettisen mukaan tässä kotoisella luterilaisuudella olisi opittavaa fantasiakulttuurista. Punastellessaan Jeesuksen ylimaallisten puolien edessä liberaali luterilaisuus uhkaa unohtaa, että ihmeet, yliluonnollisuus ja Helvetin olemassaolo ovat kristinuskon ydinsisältöä. Jos niistä tingitään, menetetään Miettisen mukaan jotain olennaista kristinuskon erityissanomasta. Muut kirkkokunnat ovatkin paremmin sujut yliluonnollisuuden kanssa (ei ole sattumaa, että Manaaja-elokuvien eksorkistit ovat juuri katolisia pappeja). Hieman nurinkurisesti monet karismaattiset suunnat ovat käsityksissään kaikkein avoimimpia yliluonnollisuudelle, vaikka juuri heidän keskuudestaan on toisaalta kuulunut kritiikkiä fantasiakirjallisuuden maagista maailmankuvaa vastaan.

Velho on papin kaveri

Miettisen loppupäätelmä on se, ettei fantasiakulttuuri ole lainkaan huono ponnistuspohja teologian muodostamiselle. Fantasia puhuu hyvän voitosta, syvemmästä todellisuudesta kuin mitä tavallinen arki paljastaa ja ennen kaikkea luo perustan Kristuksen ymmärtämiselle:

”Nämä fantasian pelastajat kertovat, että ihmisissä elää voimakkaana ajatus ylimaallisesta vapahtajasta, henkilöstä, joka voi tuoda elämään ratkaisevan muutoksen. Mielikuvitus luo kuvan valitusta, joka sisäistää itsessään ne hyvän ja oikeudenmukaisuuden arvot, joista paras filosofia puhuu, pyhimyksestä, joka pystyy näyttämään tien arkimaailman väsyttävän tavallisuuden toiselle puolelle – olkoon, että se tie ei ole helppo kulkea (–) fantasiakulttuurin pelastajahahmot ovat muokkaamassa maaperää Kristuksen ymmärtämiselle nykymaailmassa. Fantasia rakentaa lukijan mielessä kuvia, jotka auttavat oivaltamaan Jeesus Nasaretilaisen asemaa ihmiskunnan historiassa.” (s. 156-157)

Miettisen näkemys tuntuu hieman pinnalliselta. Fantasiakulttuuri on varsin monimuotoista, eikä kaikki siitä suinkaan kerro sankareista. Osa on jopa avoimesti ateistista kritiikkiä kristillisiä käsityksiä vastaan. Jostain syystä Miettinen tuntuu joutuvan aggressiiviselle puolustuskannalle yrittäessään käsitellä Phillip Pullmanin Universumien tomu-trilogiaa tai Neil Gaimanin Murhamysteerit-teosta. Molemmathan kuvaavat kristillisen ajattelun vaarallisena taantumuksen voimana ja Jumalan omien periaatteidensa sitomana tiukkana tyrannina.

Kristinuskon edustajan pitäisi kuitenkin olla innoissaan tällaisista kriittisistä teoksista. Ainoa tapa arvioida ja pohtia kristillistä ideologiaa on haastaa, kyseenalaistaa se. Onko perisynti todella seksuaalisuutta, kuten Pullman asian esittää? Onko paha todella syntynyt vastalauseena Jumalan tyrannialle, kuten se tapahtuu Gaimanin teoksessa? Onko hullu Jumala luonut ihmisen leikkikalukseen, kuten Karl Edward Wagnerin Kane-hahmo julistaa? Voisiko Jeesuksella olla vaimo ja lapsia, kuten Dan Brownin kohuteos väittää? Kaikki nämä teokset johtavat pohtimaan kristinuskoa ja lukijahan voi hylätä näkemykset, jos ne tuntuvat liian uskomattomilta. Teen itse samoin Lewisin kohdalla, jonka Matka Venukseen -teoksessa (Miettisen maininnan mukaan) syntiinlankeemus estetään väkivallalla – tällainen menettelytapa tuskin sopisi kristilliselle Jumalalle, joka nimenomaan luo ihmiselle valinnanvapauden. Kristillisen lukijan ei tule säikähtää kriittisiä äänenpainoja, vaan huolestua siinä vaiheessa, kun taide ei enää ota milläänlailla kantaa kristillisiin teemoihin ja ajatuksiin.

Kertomuksen vetoava teologia

Jos olenkin Miettisen kanssa hieman eri mieltä fantasiakulttuurin ja kristinuskon suhteesta sekä edellisen hyödyntämisestä jälkimmäisen hyväksi, kirjasta löytyy kuitenkin oman narratiivisen teologiani kannalta mielenkiintoista tekstiä. Miettinen nimittäin sanoo samaa kuin monet muut kertomuksista innostuneet: ne ovat itsessään arvokkaita, aina kaikkia selityksiä arvokkaampia. Myytiltä voi kysyä mitä se merkitsee ja näin saada monia vastauksia. Mikään näistä ei kuitenkaan voi paljastaa kuin kertomuksen yhden puolen. Myyttiä ei voi purkaa oppilauseisiin, vaan nämä toimivat vain toissijaisina selittäjinä ja tulkintanäkymien avaajina.

”Usein sinfonian säveltäjältä kysytään, mitä hän haluaa teoksellaan kuulijoille välittää. Hän vastaa kohteliaasti muutamalla sanalla. Mutta jos häntä ahdistetaan kysymyksillä kovin pitkään, hän lopettaa keskustelun tuskastuneena toteamukseen: ’Jos voisin sanoa sen sanoilla, en olisi säveltänyt sinfoniaa. Sen ’sanoman’, joka minulla on, voi ’julistaa’ vain sinfonialla, ja sen voi vastaanottaa vain kuuntelemalla minun sinfoniani.’” (s. 105)

Miettisen hurja loppupäätelmä tästä on se, että niin dogmien muodostajat kuin yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa hakevat saarnaajatkin suhtautuvat kertomuksiin väärin. Oikea tapa on kertojan tai kirjailijan: Ensimmäinen toistaa kertomusta sitä muuttelematta, jälkimmäinen taas jatkaa sitä luomalla lisää tarinoita. Jeesus itse antaa esimerkin jälkimmäisestä kertoessaan vertauksia. Kertomusten vahvuus on siinä, että ne voidaan ottaa vastaan sydämellä, eikä vain järjellä. Tämän vuoksi ne vaikuttavat ihmiseen enemmän kuin filosofien viisaat puheet ja vanhusten arvokkaat neuvot.