Etsiskelin kirjastosta romaaneja, joissa roolipelaaminen esiintyisi keskeisenä harrastuksena. Halusin nähdä, miten roolipelaamista on (nuorten)kirjallisuudessa käsitelty. Käsiini sattui sitten Tiina Martikaisen Virtuaaliansa (Myllylahti, 2006), jossa ei takakannen väitteistä poiketen käsittele lainkaan roolipelejä. Sen sijaan siinä kuvataan naiset ja miehet sosiaalisuuden ääripäinä.

Sinun ongelmasi on minun ongelmani

On kulunut pidempi tovi siitä, kun viimeksi luin nykyajan arkeen sijoittuvaa proosaa, joten Virtuaaliansa oli sikäli mukava lukukokemus. Itse asiassa luin sen läpi miltei yhtä kyytiä, mutta tämä ei nuortenkirjan kohdalla taida olla mikään kummoinen saavutus.

Teos on Martikaisen toinen romaani ja on sittemmin saanut itsenäisen jatko-osankin. Virtuaaliansa kertoo Miron ja Petran vaikeasta seurustelusuhteesta, Miro kun on jykevästi koukussa nettipelaamiseen (Wolfenstein: Enemy Territory -pelin pelaamista taidetaan kuvata eniten). Lehtijuttujen perusteella monet ovat pitäneet teoksen kuvausta realistisena ja havainnollisena. Nuoruus ja nettiriippuvuus onkin kuvattu ilahduttavan ja kauhistuttavan viihdyttävästi, joskin ehkä hieman stereotyyppisesti. Miron nettipelislangi tuntuu asiantuntevalta ja olisin itse hukassa ilman muutamia sananselityksiä ja käännöksiä (esimerkki tyylistä löytyy tämän merkinnän loppupuolelta).

Teoksella on ilmeinen valistustarkoitus viihdearvonsa ohella, mutta Martikainen väistää pelaamista vastaan saarnaamisen sudenkuopan. Teos on kirjoitettu lyhyinä kappaleina, vuoroin Miron ja Petran näkökulmista. Näin esimerkiksi Miron pelaaminen vaikuttaa enemmän hauskalta ja jopa antoisalta harrastukselta kuin tuomittavalta ongelmalta. Loppua kohti valistusasenne nousee pintaan (tekstissä mm. pudotetaan suoraan Pähdelinkin nettiosoite), mutta kerronta ei silti muutu imeläksi, koska Miron tilanne ei parane ihmeenomaisesti vaan kivuliaasti ja hitaasti terapeutin vastaanotolla ja masennuslääkkeitä nappailemalla.

Vain naiset ovat ihmisiä

Teoksen oudoin puoli on sen tavassa kuvata eri sukupuolien käyttäytymistä. Miltei kaikki miespuoliset hahmot nimittäin ovat ilmeisen kykenemättömiä sosiaalisiin suhteisiin. Sen sijaan miltei kaikki naiset ovat lämpimiä, sosiaalisia ja tunteita omaavia – sanalla sanoen, ihmisiä.

Tämä näkyy tietysti henkilöhahmojen kohdalla. Miron isä osaa tavoittaa poikaansa vain komentamalla häntä avukseen töihin, kun taas Petran isällä on hädin tuskin ainoatakaan repliikkiä koko teoksessa. Miron kaverit pakkomielteisiä, toiset peleihin ja toiset mopoihin, eivätkä kuuntele toisen huolia. Ainoan poikkeuksen tähän epäihmisten sarjaan tekee Jouko, mutta hänenkin kiinnostuksensa ja huolensa Mirosta voi selittää sillä, että se kuuluu hänen toimenkuvaansa A-klinikan sosiaaliterapeuttina. Miro ei itsekään juuri herätä sympatiaa ailahtelevine mielialoineen ja vehtaamalla muiden tyttöjen kanssa pikkujoulubileissä.

Vastaavasti Miron äiti on ainoa, joka edes yrittää huolehtia lapsesta ja patistaa hänet lopulta terapeutille. Petran äiti taas tarjoaa tyttärelleen mahdollisuuden purkaa seurustelumurheita. Petran keskustelut ystäviensä kanssa eivät ole mahdottoman syvällisiä, mutta niissä kuitenkin käsitellään tunteita ja ihmissuhteita. On selvää, että Petran ystävät Jenni ja Karoliina oikeasti välittävät Petrasta ja yrittävät lohduttaa tätä murheellisina hetkinä. Siru, joka oli aikaisemmin Miron ystävä ja joka sokeutui kotibileissä, antaa avosydämisesti kaiken Mirolle anteeksi. Petra itse on tämän enkelijoukon ylin hyväntekijä, joka pitää huolta pikkuveljestään Jerestä ja ennen kaikkea kestää kohtauksesta toiseen Miron on/off-asennetta seurusteluun.

Tämä outo jako ei välity vain henkilöhahmoista objektiivisesti, vaan myös Miron ja Petran kertojanäänistä. Miron kappaleet ovat oikeastaan pelkkää nettipelislangia, siinä missä Petra omissa luvuissaan pohtii heidän suhdettaan ja kulkee tunnehaitarin laidasta toiseen normaalin ihmisen tavoin. Näin kirjan varsinainen kertoja onkin Petra: tarina oikeastaan edistyy vain hänen luvuissaan. Kaiken kaikkiaan Virtuaaliansassa kuvataan siis kahdenlaista maailmaa: Petran eli naisen ja Miron eli miehen maailmaa. Edellämainittuun kuuluvat eritoten tunteet ja ihmissuhteet, jälkimmäiseen yksin jääminen ja syvä vieraantuneisuus.

Katkelma eräästä Petran luvusta (oma suosikkini koko kirjassa):

Kun Miro silloin eka koulupäivänä tuli mun luo kaupan pihassa, seistiin siinä vähän aikaa pallo hukassa.
– Otksä jätskin, mä tarjoon?
– Ok, voin mä ottaakin.
Kaupan pakastealtaalla mä en osannu päättää minkä mä haluisin.
Mieluiten mä olisin ottanut Miron.
– Kingistä? Kingiä kuningattarelle.
Mä haluun sut.
– Äh, ei, se on ällöttävää se suklaa siellä sisällä.
Mitä nyt tapahtuu seuraavaksi, meneeks se sen himaan ja mä omaani.
– Mehujäätä?
– No ei sitä ainakaan, sehän ei oo edes jäätelöä.
– No tää, mikäs tässä nyt lukee, Jättis.
– En mä jaksa syödä sitä.
Sut mä jaksaisin.
– No mut täähän olis, Kuningatarta kuningattarelle.
– Ok, sen mä voin ottaa.
Miten mä saisin sen kutsuttua meille.
Miro maksoi ne kuningattaret ja päästiin vihdoin kaupasta ulos.
– Mä voisin tulla teillä käymään… käviskö sellane? Miro kysyi kuin maailman luonnollisinta asiaa.
– Joo, tuu vaan.

Katkelma Miron luvusta (tämä saa minut aina virnuilemaan, mutta jos katsomme sitä kuvana Miron maailmasta, alkaa hymy hyytyä):

Muut respaa nyt uudesta spawnista, mutta me pidetään vanha spawni yhen toisen kaa, että saadaan ammot haettua kätevästi matkalla pankkiin.
– No elä vaan nosta, elä missään nimessä.
– VITUN MEDIC.
– TUU NY TÄNNE SIELTÄ PRONEEMASTA JA AUTA MUA!

Pippeli vie kylmään helvettiin

En oikein tiedä, mitä teoksen sanomasta pitäisi päätellä. Minun on omien kokemusteni nojalla vähän vaikea kuvitella, että Virtuaaliansan nais- ja mieskuvalla olisi isosti tekemistä todellisuuden kanssa. En liioin oikein ymmärrä, miksi Martikainen haluaisi leimata miehisyyden helvetiksi ja naiseuden autuudeksi.

Virtuaaliansa on kyllä hyvä muistutus siitä, että harrastustemme keskellä meidän pitää muistaa olevamme tekemisissä toisten ihmisten kanssa ja kohdattava heidät. Se puhuu myös aitojen ihmissuhteiden puolesta, sellaisten joihin liittyy toisesta välittäminen. Kirja ei kuitenkaan esitä, että tällaisista suhteista voisi päästä osalliseksi tai että niitä voisi luoda, vaan että niihin synnytään. Jos sinulla sattuu olemaan pippeli, olet tuomittu sosiaaliseen eristäytymiseen ja tunteettomuuteen. Tätä voi lievittää vain hakeutumalla sellaiseen ammattiin, jossa saa työn puolesta välittää toisista ihmisistä.

Mainokset