Helsingin tiedekunnan eksegetiikan laitos on kehittelemässä Eksegetiikan menetelmien oppimisympäristöä (EMO). Materiaalia lisätään ja korjaillaan vähiinsä. Tässä vaiheessa sieltä löytyy jo lukuisia artikkeleita, näiden joukossa Raimo Hakolan kirjoittama Evankeliumit kertomuksina: Kirjallisuustieteellinen lähestymistapa Raamattuun sekä Kari Syreenin Mitä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen jälkeen?. Hakolan teksti tarjoaa ansiokkaasti lyhyen määritelmän narraatiokritiikistä, Syreeni taas pohtii narraatiokritiikin ja muiden uusien metodien asemaa eksegeettisen tutkimuksen tulevaisuudessa.

Hakolan artikkelissa on omalta näkökannaltani muutamia puutteita. Siinä ei selitetä tarkemmin lukijasuuntautuneen raamatuntutkimuksen piirteitä, jotka kuitenkin elimellisesti liittyvät aiheeseen. Lisäksi Hakola pitää narraatiokritiikin vahvuuksia heikkouksina. Onkin helpottavaa huomata, etten ole ajatuksinani yksinäni, sillä löydän Syreeniltä ainakin periaatteellista sivustatukea.

Tyhjästä on paha nyhjästä

Hakola kuvaa narraatiokritiikin kehittymistä redaktiokritiikistä ja kirjallisuustieteellisistä vaikutteista alkaen epäilemättä aivan oikein. Epäilen kuitenkin, ettei raamatuntutkijoita ole vakuuttanut tekstien tekijöiden intentioiden tuntemisen vaikeudesta vain uuskritiikin lanseeraama ”intentioharha”. Ainakin itselleni merkittävämmässä asemassa on ollut aikaisemmin pohtimani historiallisen tutkimuksen kriisi eli se, että historiantutkimus ei tunnu saavan vakuuttavia tuloksia aikaiseksi. Yritykset tunkeutua tekstin taakse, siihen alkuperäiseen kirjoitustilanteeseen, eivät onnistu. Kyse ei siis omasta puolestani ole siitä, etteikö tekstin historiallinen tausta olisi kiinnostava, vaan siitä, että sitä on mahdotonta tutkia. Evankeliumien kirjoittamista ei ole dokumentoitu, joten ei ole tietoa siitä, ovatko evankelistat vain koonneet yhteen irrallisia traditioita vai ovatko he olleet luovia teologeja, kuten Hakola nämä ääripäät esittää. Emme voi kysyä evankelistoilta, mitä he yrittivät teoksillaan viestiä, joten intentioharhaan haksahtaminen on hyvin helppoa.

Näin ollen on täysin luontevaa, että tutkimuksessa on voitu irtaantua uuskritiikin näkemyksistä luovuttamatta silti siitä, että kirjoittajan intentio jää hämärän peittoon. Postmodernit teoriat korostavat enemmän tekstin lukijan asemaa. Hän voi nähdä intertekstuaalisia yhteyksiä vaikka alkuperäinen kirjoittaja ei olisi sellaisia ajatellutkaan. Ei ainoastaan Raamattu itsessään ole moniääninen, vaan sama pätee myös sen lukijakuntaan. Samalla tavalla feministinen tutkimus korostaa usein lukijan roolia. Feministinen lukija tulkitsee tekstiä niin, että siinä on voimakas patriarkalistinen sävy ja siksi – aivan oikeutetusti – hylkää sen itselleen sopimattomana sanomana. Tällaisessa tilanteessa ei siis ole väliä sillä, osuiko feministinen lukija alkuperäiseen merkitykseen vai ei. Joka tapauksessa hän ei koe tekstiä mielekkääksi. Feministinen tutkimus voi myös kiinnittää huomiota reseptiohistoriaan, eli siihen, miten Raamatun tekstejä on myöhemmin historian saatossa käytetty naisten marginalisoimiseen. Tällöin aineistoa on saatavilla (ainakin teoriassa) runsaasti ja päättelyt ovat oikeutettuja: kenties kirjoittajan intentio ei ollut poliittinen, mutta aivan taatusti tekstin myöhempi tulkinta oli poliittisesti ladattua.

Voiko haukea kritisoida siitä, että se on kala eikä lintu?

Hakola kritisoi artikkelissaan sitä, että narraatiokritiikki sivuuttaa historiallisen raamatuntutkimuksen ongelmat. Tämä ei kuitenkaan edellä esitetyn valossa ole mikään ongelma, vaan välttämättömyys, tosiasian tunnustamista. Historiallisen raamatuntutkimuksen tulokset muuttuvat vuosikymmenten myötä yleisen kulttuuri-ilmapiirin muutosten mukaan. Tutkijat eivät ole saavuttaneet yksimielisyyttä juuri mistään. Ei ole odotettavissa, että historiallisessa tutkimuksessa edes lähestyttäisiin lopullista totuutta historian tapahtumista (sikäli kun yksiselitteistä totuutta historiallisille tapahtumille voidaan kuvitella olevankaan). Niinpä narraatiokritiikki ei väistä yhtään mitään, vaan yrittää tehdä tutkimusta kokonaan uudelta ja kestävämmältä pohjalta.

Samalla tavalla Hakola moittii yleisesti evankeliumitutkimuksessa sovellettua Seymour Chatmanin teoriaa siitä, että se etäännyttää kirjoittajan tekstistä. Hakolan mukaan tämä ei olisi tarpeellista, koska evankeliumeissa kyse ei ole fiktiivisestä teoksesta ja kirjoittaja epäilemättä seisoo tekstinsä takana. Tässä hän kuitenkin horjuu taas intentioharhan sudenkuopan äärellä. Ei nimittäin ole selvää, missä määrin evankeliumit ovat faktaa ja missä määrin fiktiota. Meillä ei juuri ole evankeliumien ulkopuolista historiallista aineistoa Jeesuksesta, josta voisimme vertailla sitä, missä määrin evankelistat pistävät teoksiinsa omiaan. Ja kuten edellä jo totesinkin, sitäkin vähemmän meillä on tietoa kirjoittajasta itsestään ja hänen intentioistaan. On toki itsestään selvää, että evankelista propagoi Jeesus-uskon puolesta. Sen sijaan intention tarkempien nyanssien tavoittaminen pelkän teoksen pohjalta päättelemällä on jo spekulatiivisempaa. En esimerkiksi itse pysty pitämään vakuttavina Hakolankin esittämiä väitteitä siitä, että Mt. 23:n Jeesuksen syytökset fariseuksia kohtaan olisivatkin Matteuksen itsensä kehittämiä fariseusten mustamaalausta oman kristillisen identiteetin vahvistamiseksi.

Mihin tästä?

”Historiallis-kriittisen paradigman ongelmana ei siis ole liika historiallisuus. Pikemminkin on päinvastoin. Uudet lähestymistavat muistuttavat siitä, että historia – tekstien vaikutus- ja reseptiohistoria – jatkuu Raamatun jälkeenkin.” [lähde]

Kari Syreeni kyselee artikkelissaan voisiko hermeuttinen paradigma toimia perinteisen historiallis-kriittisen paradigman vaihtoehtona. Omasta puolestani kyse ei ole edes siitä, voiko se, vaan siitä, että sen täytyy olla. Historiallis-kriittinen metodiikka ansioistaan huolimatta on jämähtänyt parin tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin. Sillä on kovin vähän annettavaa nykylukijalle, joka lähestyy tekstiä oman aikansa kysymysten kanssa.

Syreeni esittää teoreettisesti, että hermeneuttisen paradigman tunnuspiirteenä olisi tietoisuus lukijan merkityksestä osana tulkintaprosessia. Sanoisin itse maanläheisemmin, että kyse on tekstin ja lukijan kohtaamisen tutkimisesta, yrityksestä ymmärtää tekstiä niin kuin lukija sitä tulkitsee. Toisin sanoen, miten ymmärrämme Raamattua? Muutamia esimerkkejä tähän kuuluvista tutkimuskysymyksistä:

  • Raamatun ”tähtikartta”: Wolfgang Iser on esittänyt, että lukija täydentää tekstissä olevia aukkoja ja näin rakentaa oman tulkintansa siitä. Hän vertaa tätä tähtitaivaaseen, jossa kukin voi vetää tähtien välille omanlaisensa viivat ja näin muodostaa erilaisia tähtikuvioita. Eli missä kohdin raamatunteksteissä on aukkoja? Onko niitä mahdollista tunnistaa, vai ovatko nekin lukijasta riippuvaisia? Jos tulkinta on tekstin ja lukijan kohtaamista, niin tuoko tietty teksti aina samat asiat tähän kohtaamiseen?
  • Ihmisen huolet: Esimerkiksi ns. ekoteologia koittaa kovasti löytää Raamatusta tukea ilmastonsuojelulle. Voiko Raamattua lähestyä näin tavoitehakuisesti? Miten etukäteistavoite muokkaa tekstin tulkintaa? Minkälaiset tekstit toimivat parhaiten ihmisten valmiiden kysymysten vastauksina? Voiko Raamatusta ylipäätään löytää mitään materiaalia, joka vastaisi nykyihmisen eksistentialistisesta ahdistuksesta, työttömyydestä, maahanmuutosta tai menetyksistä nouseviin kysymyksiin?
  • Oikean tulkinnan ongelma: Raamattu on perinteisesti ollut kirkon kirja ja oikeastaan koko historiansa ajan yhteisön teos. Nykyään länsimaissa individualismi on kuitenkin huomattavan kovassa kurssissa (ja jo kauan sitten pietismi teki Raamatusta yksilön kirjan). Eroavatko yksilön ja yhteisön tulkintatavat toisistaan? Mitkä ovat oikean tulkinnan rajat? Voiko Raamattua tulkita väärin? Onko olemassa vastuullista tulkintaa? Kuka määrittelee, milloin tulkinta on oikein?

En siis missään tapauksessa väitä, että kaikkien eksegeettien pitäisi nyt kiinnostua näistä kysymyksistä. Kukin askaroikoon sen parissa, mitä pitää itse tärkeänä. Mutta juuri siksi pidänkin niin hämmentävänä, että näitä listaamiani kysymyksiä ei käsitellä missään muualla kuin tässä blogissa. Ainakin toistaiseksi esimerkiksi Helsingin teologisen tiedekunnan eksegetiikan opintotarjotin vaikenee kokonaan tällaisesta kysymyksenasettelusta. Se vähä hermeneutiikka, mitä teologisesta tiedekunnasta löytyy, on sijoitettu systemaattisen teologian laitoksen alaisuuteen.