Judas on vuonna 2004 Passion of the Christ -leffan vanavedessä julkaistu tv-elokuva (huomasin se itse sattumalta Rikhardinkadun kirjastossa DVD:nä). Judas saatiin valmiiksi jo vuonna 2001, mutta tuottajat pitivät sitä pari vuotta hyllyssä hyvää julkaisupäivää odotellen. Kuten tv-elokuvilta odottaa saattaa, kyse ei ole suuresta budjetista ja näin näyttäviksi tarkoitetut näkymät ovat lähinnä kömpelöitä. Sen sijaan draamassa ei ole mitään vikaa. Käsikirjoitus on Emmy-palkitun Tom Fontanan käsialaa, joka tunnetaan mm. tv-sarjojen Oz – Kylmä rinki, Sairaalan syke ja Homicide – Pelon kadut käsikirjoittajana sekä tuottajana.

Judas-elokuva on saanut kristityiltä paljon moitteita siitä, että Fontana ei ole seurannut evankeliumien antamaa kuvaa Juudaksesta (tai Jeesuksesta, sen puoleen). Nämä ovat kuitenkin turhia syytöksiä: Judas-elokuva on selvästi suunnattu ajattelevalle kristitylle. Tutkin seuraavassa sitä, miten Fontana tekee Juudaksesta tarinansa protagonistin, mutta säilyttää hänet kuitenkin maailmanhistorian kuuluisimpana petturina.

Aina voi olla pahempi

Ensimmäinen temppu saada joku näyttämään vähemmän pahalta on saada muut näyttämään vielä pahemmilta. Juudas muodostaa toki kovan kontrastin Pietariin ja Anderakseen verrattuna, mutta on kuitenkin pikkutekijä juonittelevan ylipappi Kaifaksen rinnalla. Erityisesti käärmekielen paikan varaa tässä tarinassa Eliakim, Kaifaksen kätyri. Juuri hän suostuttelee Juudasta pettämään Jeesuksen (mistä Juudas kieltäytyy) ja toimii muutenkin aktiivisena Jeesuksen vastustajana.

Sorrettujen puolesta

Juudaksesta aletaan tehdä sympaattista heti elokuvan alusta alkaen. Avauskohtauksessa nimittäin näytetään, miten Juudaksen isä ristiinnaulitaan (X-muotoinen puu muuten, erotukseksi Jeesuksen rististä) pojan silmien edessä. Viimeisenä tekonaan isä antaa pojalleen kaulassaan olevan laatan, jossa lukee hepreaksi ADONAI (Herra eli Jumala – kiitokset Martti Nissiselle suomennoksesta). Aikuinen Juudas pitää sitten jatkuvasti tätä uskonnollista tunnusta kaulallaan, aivan samaan tapaan kuin tämän päivän kristityt käyttävät ristiä kaulakoruna. Uskonnollisissa elokuvissa uskonnollisuus (Jumalan kunnioittaminen) on tietysti arvostettava piirre.

Myöhemmin elokuvan mittaan tämä isän menetys nousee uudelleen esille, kun Jeesus sanoo Juudaksen uskon olevan pikemminkin raivoa roomalaisia kohtaan, jolla hän yrittää peittää menetyksensä aiheuttaman kivun. Useassa muussakin kohtauksessa voi huomata, miten Juudas etsii Jeesuksen suosiota hieman samaan tapaan kuin lapsi etsii isänsä suosiota. Hyväksytyksi ja arvostetuksi tuleminen ovat hänelle tavoittelemisen arvoisia asioita – kuten meille kaikille. Opetuslapset eivät oikein missään vaiheessa pidä Juudaksesta, minkä Juudas toki itsekin tietää. Hän ei väitäkään olevansa helppo tyyppi, vaikka Jeesus sanookin pitävänsä hänestä. Tällainen haavoittuvuus ja tunnustettu heikkous herättävät katsojassa luonnollisesti sympatiaa.

Juudas näyttää hyvää luonnettaan myös sillä, että hänen kantava motivaationsa on juutalaisen kansan suojeleminen julmia roomalaisia miehittäjiä vastaan. Heti toisessa kohtauksessa Juudas selittää viinikaupan kollegoilleen, että ylipapit ovat myyneet kansan roomalaisten orjiksi. Juudas on siis kovan linjan vapaustaistelija, joka viittaa kintaalla roomalaisten juutalaisille antamiin erivapauksiin: ”Being a slave by a decree is still being a slave”. Sorrettujen puolelle asettuminen on se, mitä hyvikset perinteisesti tekevät, joten totta kai tällainen asenne on omiaan nostattamaan Juudaksen arvoa katsojan silmissä.

Olennaista on, että tällaiset hahmoa kuvaavat voimakkaat kohtaukset on sijoitettu heti tarinan alkuun. Katsojalle muodostuu siis heti kättelyssä kuva, että Juudas on hyvä mies. Vuosituhantinen tulkintatraditio mustasydämisestä petturista työnnetään määrätietoisesti syrjään heti aluksi ja katsoja koitetaan määrätietoisesti ja tehokkaasti saada Juudaksen puolelle. Tämä on tärkeää siksi, että Juudas toki väistämättä ajautuu lopulta petturin rooliin. Niinpä hänestä on maalattava sympaattinen kuva vielä kun se on mahdollista.

Kovat realiteetit

Toinen keskeinen keino, jolla Juudasta yritetään pitää sympaattisten hahmojen joukossa, on hänen realisminsa. Tämä ei ole yksinkertainen temppu, vaan osoittaa käsikirjoittajan taitoja: Juudaksen täytyy asettua vastahankaan Jeesuksen kanssa, mutta jos hän hylkää Jeesuksen opetukset noin vain, hän putoaa jälleen samaan kastiin Kaifaksen, Pilatuksen ja muiden pahisten kanssa. Niinpä Juudas ei torjukaan Jeesuksen pasifistisia ajatuksia sinänsä, vaan saa ne näyttämään utopistisilta. Hän ei ikään kuin avaudu Jeesuksen kuvaamille mahdollisuuksille, vaan pitäytyy tuntemassaan karussa todellisuudessa ja kysyy vaikeita kysymyksiä – ja kukapa häntä voisi siitä syyttää?

Juudas: ”We can’t overthrow the Romans by turning the other cheek. They’ll cut off our heads.”
Jeesus: ”Then we will all die, happily, and meet again in heaven.”
Juudas: ”So your solution to the problem is to let every Jew to be slaughtered so that we can get what is rightfully ours?”
Jeesus: ”What is rightfully ours is God’s unconditional love, as his sons and daughters, the joy of knowing that, the peace that that love brings.”
//
Juudas: ”We have to hit Romans hard.”
Jeesus: ”You have to believe me, Judas. That’s not the way we are going to win.”
Juudas: ”Remember, while you love our enemies, your cousin John rots away in one of their prisons.”

Katsoja (älykäs katsoja nyt ainakin) toki tietää, että Jeesus on oikeassa. Verinen vallankumous ei auttanut juutalaisia, vaan juutalaissota päättyi Jerusalemin hävitykseen. Tarinan maailmassa Juudas ei kuitenkaan voi tietää tätä, joten hänen argumenttinsa on siellä oikeutettu. Näin hän voi vaikuttaa yhtä aikaa vakuuttavalta ja väärässä olevalta. Katsoja ei ole samaa mieltä hänen kanssaan, mutta ymmärtää hänen näkemystään.

Kohtalokas väärinkäsitys

Juudaksella on useita kivuliaan realistisia repliikkejä. Niitä on itse asiassa niin paljon, että ne muodostavat erään keskeisistä keinoista Juudaksen protagonisoimiselle. Juudas nimittäin ei ymmärrä Jeesuksen tarkoitusperiä. Hän tulkitsee Jeesuksen uskonnollisen puheen näköalattomasti koskemaan vain maallista elämää. Jeesuksen puhe Isästä on Juudakselle viittaus edesmenneeseen Joosefiin ja ikuinen elämä on ikuista elämää maan päällä (henkiin palauttamista tuonpuolisen elämän sijasta). Tämä ymmärtämättömyys on lopulta se seikka, joka ajaa Juudaksen eroon Jeesuksesta ja mahdollistaa petoksen: ”Jesus said I lack faith. He was wrong. I did have faith. But it’s gone. It’s dead. He betrayed me.” Näin katsoja ei päädy vihaamaan ja syyttämään Juudasta, vaan näkee hänet traagisena hahmona, jonka puolesta hän pikemminkin suree.

Juudaksen ymmärtämättömyys on itse asiassa niin perustavanlaatuista, että se tuntuu osin jopa kohtalonomaiselta. Tai kenties toisinpäin: Juudas obsessoi kansannoususta niin paljon ja niin karkeilla tavoilla, että yksi keino puhdistaa hänet tästä on osoittaa, ettei hän oikeastaan itse valitsekaan tietään. Tämä kulminoituu elokuvan puolivälissä, kun Jeesus paljastaa korttinsa ja kertoo omasta tulevasta kohtalostaan ristinkuolemineen. Juudas ja Jeesus ovat pimenevässä illassa kaivolla ja usva on niin paksua, että se miltei peittää miehet näkyvistä.

Juudas: ”Another riddle. Another turn of phrase. With you it’s all parables and bizarre remaks. Can’t you ever just speak clearly, say what the hell you mean?”
Jeesus: ”Alright Judas, I’m afraid. Afraid of what’s to come. Afraid to die.”
//
Juudas: ”And if he doesn’t [jos siis Isä ei herätäkään Jeesusta kuolleista], what good will you have done anyone?”
Jeesus: ”This is your chance. Run.”
Juudas: ”No.”
Jeesus: ”Why not?”
Juudas: ”I don’t know. All I see coming is doom. And yet… I feel drawn to you like a thirsty horse to a river bed.”

Katsoja (kristitty katsoja nyt ainakin) toki tietää, mitä tuleman pitää. Niinpä dialogi toimii molempiin suuntiin. Jeesus ei pakene kohtaloaan, vaikka tietäänkin edessä olevan vain tuhoa. Juudas aistii saman, mutta hänkin kulkee tiensä loppuun saakka. Hänen osanaan on Jeesuksen pettäminen. Tähän toki päädytäänkin, vähitellen ja vaihe vaiheelta. Juudaksen petos nimittäin ei ole vihan tai kostonhalun motivoima, vaan hän pikemminkin ajautuu siihen. Uskonsa menettäneenä (tai koska hänellä ei sitä koskaan ollutkaan) hän kääntyy äitinsä kuoleman jälkeen Kaifaksen puoleen, joka lupaa maksaa hautajaiskulut jos Juudas kertoo tietonsa Jeesuksen aikeista Jerusalemin kohtalokkailla pääsiäisjuhlilla. Kun sadanpäämies sitten kieltäytyy Jeesuksen vangitsemisesta (pettäen näin Pilatuksen!), Juudas joutuukin yllättäen tunnistamaan Jeesuksen vangitsijoille kuuluisalla suudelmalla.

Heti kun Jeesus on päätynyt vangitsijoidensa käsiin, Juudas ikään kuin havahtuu tapahtumien kululle ja tajuaa olevansa uppoavassa laivassa. Juudaksen kamppailu vääjäämättömästi etenevää tuomioprosessia vastaan on rajua katsottavaa. Hän syyttää Kaifasta urheasti (”Jesus was right. You don’t serve the people, you serve yourself. You are a false priest.”), mutta turhaan. Hän yrittää hakea muita opetuslapsia avukseen, mutta nämä eivät uskalla avata hänelle ovea. Hän yrittää pysäyttää Jeesusta vievän sotilaskulkueen, mutta hänet lyödään syrjään. Hän huutaa ja meuhkaa Jeesuksen huutoäänestyksessä Pilatuksen edessä, mutta vapaaksi päästetään silti Barabbas. Kaikki hänen ponnistelunsa valuvat hiekkaan, mutta riittävät kyllä tekemään hänestä jälleen sympaattisen hahmon katsojien silmissä.

Viimeiset kohtaukset vain alleviivaavat Juudaksen kohtalonomaisuutta. Samaan aikaan kun Jeesus naulitaan ristille, Juudas sovittaa hirttosilmukkaa kaulaansa. Jeesus ei valita ristillä hylätyksi tulemistaan, vaan toteaa tämän olevan hänen kohtalonsa – ja heti leikataan Juudakseen hirttoköysineen. Jeesus sanoo kaiken olevan täytetty ja antavansa henkensä Isänsä käsiin ja kuolee – leikkaus Juudakseen, joka hirttäytyy. Jonkinlainen kohtalonyhteys näiden miesten välillä siis epäilemättä vallitsee. Tämä on erittäin tehokas lunastaa Juudas petturin roolistaan: jos voimme hyväksyä sen, että Jeesuksen piti kuolla ristillä, emmekö me silloin voi hyväksyä senkin, että Juudaksen täytyi pettää Hänet? Miten siis voisimme pitää Juudasta pahiksena, jos hän vain toimi ennalta laaditun käsikirjoituksen mukaan?

Toisaalta ristiinnaulitsemiskohtaus voidaan nähdä myös yhteydessä elokuvan alkuun. Silloin Juudas katseli isänsä kuolemaa ja nyt hän katselee Jeesuksen kuolemaa. Sekä Juudaksen isä että Jeesus taistelivat juutalaisen kansan ja rauhan puolesta, joskin ilmeisen päinvastaisilla keinoilla. Olennaista kuitenkin on, että he molemmat olivat valmiita antamaan henkensä kansan puolesta. Sen sijaan Juudas itse tajuaa väistäneensä ratkaisevan hetken – Jeesuksen rinnalla seisomisen sijasta hän antoikin tämän ilmi roomalaisille! Juudas ei siis pettänyt vain Jeesusta, vaan hän petti kaiken sen, mihin hän itse uskoi ja mitä hän piti arvossa. Tämän merkkinä hän repäiseekin kaulaltaan ADONAI-laattansa. Kaiken menettäneenä hän ei enää jaksa muuta kuin antaa pois henkensäkin.