”Vanhempien tulisi ymmärtää roolipelien kiistanalainen luonne ja tehdä ostopäätöksensä vasta ymmärrettyään selkeästi, mistä pelissä on kysymys. Useimmat tapaamani roolipelejä kannattavat vanhemmat eivät ole ymmärtäneet pelin dynamiikkaa ja hahmoja lainkaan, eivätkä he edes kunnolla tiedä, mitä roolipelit ovat”, kirjoittaa Pat Pulling.

Olen ollut tunnustava kristitty käytännössä koko ikäni. Miltei puolet elämästäni olen myös harrastanut roolipelaamista. Niinpä ei liene yllättävää, että näiden kahden yhteydet kiinnostavat minua suuresti. Tässä blogikirjoitusten sarjan ensimmäisessä osassa olen Patricia ”BADD” Pullingin Noidankehässä (1993) -kirjan äärellä.

Historiaa ja ennakkoluuloja

Kuten jokainen roolipelihistoriaa tunteva tietää, Pat Pullingista tuli roolipeliskenen merkittävä henkilö vuonna 1983. Legenda kertoo (jonka Wikipedia uskollisesti toistaa), että Pullingin poika oli edellisenä vuonna tehnyt itsemurhan. Äiti syytti tapauksesta roolipelejä ja alkoi kerätä ajatuksensa taakse kokonaista yhdistystä: B.A.D.D. – Bothered About Dungeons & Dragons. Pulling tyypillisesti niputetaan yhteen muiden äärikonservatiiviprotestanttien kanssa, jotka puolestaan näkivät saatananpalvonnan, hevimusiikin, murhat, seksuaaliset perversiot & väkivallan, huumeet ja väkivaltaviihteen suunnilleen synonyymeina.

Pullingista tuli aikansa mediajulkkis, jonka vaikutusvalta kuitenkin väheni vuosien myötä. 1990-luvun alussa tietoisuus roolipeleistä oli kasvanut jo niin paljon, etteivät hänen väitteensä enää kiinnostaneet journalisteja. William Stackpole kirjoitti vuonna 1990 roolipelaajilta suurta suosiota saaneen The Pulling Reportin, jossa hän kritisoi hyvin voimakkaasti BADD:n tiedonkeruumenetelmiä ja raportointia.

Roolipelaajien sanastossa Pulling on siis synonyymi ahdasmieliselle ja ennakkoluulojen värittämälle väärälle noidanmetsästäjälle. Hän on esimerkki siitä, miten asioita pitäisi tutkia ennen kuin alkaa satunnaisesti hutkia. Hänen kirjansa luettuani minun on nimittäin todettava, että me roolipelaajat olemme olleet väärässä.

Konteksti ohjaa tulkintaa

Pullingin kirjan alkuperäisnimeä suomennos ei mainitse. Mitä luultavimmin se on The Devil’s Web: Who Is Stalking Your Children For Satan?, koska alkuperäisvuosi täsmää (1989). Noidankehässä (1993) ei kuitenkaan ole tästä suora käännös. Kirja on kristillisen Kuva ja Sana -kustantamon työtä ja kehyksiksi on ympätty osio, jossa käsitellään saatananpalvontaa Suomessa. Suomi-osio on kaikkea muuta kuin maltillinen ja uskontotieteellinen: Marja Rantanen (joka on Patmos Lähetyssäätiön lääkintälähetysjohtaja) käy ensin läpi eurooppalaisia ja suomalaisia lööppejä saatananpalvojista ja sitten antaa ohjeet eksorsistisesta rituaalista, eli rukouksesta jolla voidaan karkottaa pahoja henkiä. [Vähemmän teologista koulutusta saaneille lukijoille siis tiedoksi, että eksorsismi on tuttu kuvio kirkon historiasta ja tiettyjen karismaattisten kirkkojen toiminnasta, mutta Suomen ev.-lut. kirkon pappien käsikirjoista sitä ei todellakaan löydy.]

Pulling ei itse vedä yhtäläisyysviivoja roolipelaamisen ja saatananpalvonnan välille. Valitettavasti hänen kirjansa on julkaistu tällaisessa kontekstissa, mikä ohjaa lukijan tulkintaa. Kun kirjan lukijakunta on mitä luultavammin ollut siis paitsi ideologisesti virittynyttä myös roolipelaamisesta tietämättömiä, virhekäsityksiä syntyi herkästi.

”Pelinjohtaja on yleensä kaikkein kokenein pelaaja ja hänellä on eniten valtaa pelissä. Hän määrää kaikesta, mitä tapahtuu, paitsi pelaajien toimista. Tosin hän saattaa myös rajoittaa pelaajien toimia. Hän hallitsee myös henkilöiden elämää, sillä hän pystyy halutessaan tuhoamaan ne. Sitä hän ei kuitenkaan saa tehdä, ellei henkilö ole menettänyt otettaan ja muuttanut peliä.” (s. 77)

Kun tämän lukee sellaisessa viitekehyksessä, että roolipelit ovat Saatanan työkalu eikä itse tiedä mitään roolipeleistä, on helppo erehtyä luulemaan, että pelinjohtaja hallitsee pelaajia ja pystyy halutessaan tuhoamaan nämä. ”Henkilö” on kuitenkin mitä ilmeisimmin ”character”, kontekstista päätellen vieläpä ”pelaajahahmo”. Pulling siis suopeasti tulkittuna yrittää viestiä, että vaikka pelinjohtaja pystyykin pelimaailman hallinnallaan tappamaan pelaajahahmon, ei hän kuitenkaan saa tehdä sitä, ellei pelaaja asioikseen perseile eli pelaa väärin. Tämähän on edelleen käytössä oleva perinne, jos kohta pelikulttuurimme on tainnut kehittyä sen verran, että pidämme pelaajalle puhumista fiksumpana kuin pelaajahahmojen tapattamista.

”Jumalolennoilla (jumalilla) on tärkeä rooli pelissä. Jumalan palveleminen on tärkeä osa peliä, ja jokaisella roolihenkilöllä odotetaan olevan oma isäntäjumalansa. Roolihenkilön elämänasenne saavuttaa todellisen merkityksensä vasta ollessaan sidoksissa jumalolennon palvontaan. Kaikki pelin jumalolennot ovat mytologioiden tai okkultististen ’uskontojen’ jumalia.” (s. 80)

Kun edellä on juuri puhuttu siitä, miten roolihahmoon samaistuminen on pelaajan ”yhdeksi tulemista” hahmonsa kanssa, on helppo tehdä virhetulkinta, että nyt se pelaajakin palvoo sitä jumalaa. Tämä on tietysti sikäli mielenkiintoinen väite, että ainakin kotimaan kentillä D&D-peliä on moitittu nimenomaan olemattomasta uskonnollisesta ulottuvuudesta. Tulee luullakseni aika monelle muullekin yllätyksenä, että hahmon maailmankatsomus (alignment) pitäisikin nähdä yleisen moraalikoodin sijasta kiinteästi yhteydessä hahmon ”isäntäjumalan” (tod. näk. patron deity) kanssa.

”Loitsun lukijan on seisottava suojaavan ympyrän sisällä (tai pahalta suojaavan maagisen kolmion) sisällä, mikäli lukija haluaa välttyä kuolemalta tai Cacodemonin valtaan joutumiselta.” (s. 82)

Tässä pitkällisessä rituaalin esittelyssä viitataan tietysti loitsijaan siellä pelin sisällä eikä pelaajaan pelin ulkopuolella. Tätä ei kuitenkaan sanota tekstissä selkeästi, joten varmaan joku luuli, että pelaajat piirtelevät olohuoneiden lattioihin suojaavia ympyröitä välttyäkseen kuolemalta.

”Roolihahmosta on tullut hänen toinen minänsä. Kuvitelkaapa, miten sellainen pelaaja suhtautuu seuraaviin otteisiin: (–) Klooniloitsu: ’Ellei yksi klooni pysty tuhoamaan toista, jompikumpi niistä tulee hulluksi (75% todennäköisyys) ja tuhoaa itsensä tai mahdollisesti (50% todennäköisyys) molemmat tulevat hulluiksi ja tekevät itsemurhan’ (Advanced Dungeons & Dragons Player’s Handbook, s. 90)” (s. 84)

Tässä taas… no, tätä on vaikea ymmärtää edes suopean tulkinnan kannalta. Ideologisesti virittäytynyt lukija tietysti kauhistuu jo pelkästään sanojen ”hulluus” ja ”itsemurha” esiintymistä, mutta mitä Pulling mahtaa tarkoittaa? Selkeästihän tässä puhutaan siitä, mitä tapahtuu jos kaksi loitsulla luotua kloonia kohtaa toisensa. Vaikka pelaaja olisi kuinka syvällisesti eläytynyt hahmoonsa, niin tuskin hän tulee hulluksi tai tappaa itsensä, jos hänen hahmonsa kloonit eli sivuhahmot (mahd. viholliset) häröilevät? Pullingin argumentointikin siis ajoittain hieman ontuu.

”Pelaajista tulee häikäilemättömiä jengipomoja, jotka voivat komentaa jengiläiset pahoinpitelyihin, myymään ja käyttämään huumeita, rakentamaan pommeja ja murhaamaan vihollisia.”
(s. 91)

Selkeästi ilmaistuna siis pelaajat pelaavat näitä jengipomoja, jotka käskyttävät toisten pelaajien hahmoja toimimaan tietyllä tavalla. Pulling toki selittää edellä, että kyseessä on postipeli It’s A Crime, mutta tietämätön lukija pääsee taas karkaamaan synkempään näkökulmaansa. Tätä virhetulkintaa tietysti vielä helpottaa se, että Pulling esittelee pari tapausta, jossa pelaaja tosiaan on vinksahtanut ja ruvennut oikeasti rikolliseksi.

Noidankehistä murhenäytelmiin

Onko Pullingin teosta siis tulkittu (puolin ja toisin) ihan päin seiniä? Kyllä vain. Noidankehässä käsittelee ensisijaisesti saatananpalvontaa. Pulling kuvaa monia siihen liittyviä veritekoja ja seksuaalirikoksia. Haettaessa syitä moisille hirveyksille hän kirjoittaa:

”Okkultismi on kieltämättä kiinnostava aihe, joka houkuttelee monet älykkäät, luovat lapset tutkimaan sitä ja perehtymään siihen. Mutta, kuten jo aiemmin huomautettiin, useimmat vain ottavat asiasta selvää ja jättävät sen sikseen. Heidän kiinnostuksensa kääntyy muihin, terveempiin ilmiöihin. Ne nuoret, jotka luopumisen sijasta vaipuvat syvemmälle okkultismin suohon, kapinoivat usein auktoriteetteja vastaan tai kärsivät hyväksikäytöstä johtuvista vakavista henkisistä ja psyykkisistä ongelmista.” (s. 58)

Pullingille kyseessä siis ei ole uskonnollinen asia, Saatanan juoni ihmisten viekoitteluun heidän iankaikkiseksi kadotuksekseen. Parissakin kohtaa hän kertoo, miten nuoren saatananpalvontaa tutkittaessa taustalta paljastuikin insestiä, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tai muuta julmaa lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Saatananpalvonta on näin pikemminkin reaktio ihmisen perinpohjaiseen runtelemiseen: ”vanhempien käytös on satuttanut häntä niin syvältä, ettei hän halua samaistua mihinkään, mitä nämä edustavat” (s. 50).

Kaikki saatananpalvojat eivät kuitenkaan ole itseoppineita. Pullingin mukaan he aktiivisesti etsivät uusia ”jäseniä” tai oikeammin sanottuna (seksuaalisesti) hyväksikäytettäviä nuoria. Kun nuori oli saatu liriin vaikkapa arveluttavien valokuvien tai verellä allekirjoitettujen ritualististen asiakirjojen avulla, heitä kiristettiin tekemään yhä iljettävämpiä asioita. Vaikka Pulling mainitsee, että roolipelit toimivat tässä apuvälineenä, en epäile hetkeäkään, etteivätkö nämä pelin ulkopuoliset uhkailut olisi olleet se todellinen loukku. Pulling antaakin roolipelaamiselle muotona synninpäästön:

”En yritäkään vihjailla, että lapsi, joka katsoo pari okkultistista elokuvaa, lukee okkultismia käsittelevän kirjan, kuuntelee heavyrock-musiikkia tai pelaa roolipelejä, olisi vaarassa tulla saatananpalvojaksi. Tässä yhteydessä haluan painottaa sanaa pakkomielle. (–) Pakkomielteinen lapsi on sellainen, joka nauttii ainoastaan sellaisista elokuvista, televisio-ohjelmista, musiikista ja viihteestä, joka sisältää okkultistisia teemoja.” (s. 54)

Myöhemmin hän listaa tällaisen pakkomielteisen kiinnostuksen näkyviä merkkejä:

1. Menettää kiinnostuksensa muihin harrastuksiin.
2. Viettää ylettömästi aikaa roolipelien parissa.
3. Piirtelee sarjakuvia muistuttavia kuvia, jotka esittävät julmia silpomisia, hirviöitä ja väkivaltaisia kohtauksia.
5. Näkee toistuvia painajaisunia.
13. Kouluarvosanat laskevat
14. Keräilee onnenkaluja, eläinten luita, aseita
16. Uhkaa surmata muita ihmisiä, erityisesti vanhempansa.
17. Puhuu itsemurhasta tai kuolemasta. On poikkeuksellisen kiinnostunut kaikesta kuolemaan liittyvästä.
(s. 95-96)

Nykyään ainakin suomalaisia valistetaan jatkuvasti siihen, että pienimpäänkin nuoren ilmaisemaan itsemurhaviestiin pitää tarttua. Ei Pullingilla ole tässä muuta menossa. Hän olennaisesti vain kehottaa vanhempia pitämään huolta lapsistaan. Jokainen on varmaan valmis myöntämään, että huoli lapsesta heräisi, jos mikä tahansa noista yllämainituista pätisi omaan jälkikasvuun.

Roolipelaajien vastuu

Pulling kuvaa roolipelaamista niin tarkasti, että on turha väittää hänen olevan tietämätön mutta äänekäs typerys. Esipuheessaan hän kertoo kokeilleensa roolipelaamista, joten hänen kritiikkinsä ei nouse vain sääntökirjojen tekstien tasolta. Kirjassaan hän huolehtii eritoten pakkomielteisestä suhtautumisesta roolipelaamiseen, jossa pelaaminen on niin intensiivistä ja runsasta (rikollisilla oli kuulemma pelitahtina 15-30 h / vko), että roolipelaaminen siirtyy oikean elämän puolelle. Voi kuitenkin äkkiseltään laskea, että moniko vaikkapa nykyään ehtii pelata 20 tuntia viikossa, eli semmoiset neljä tuntia joka arki-ilta. Itse pääsen hyvänä viikkona 6-7 tuntiin (kaksi 3-4 tunnin pelikertaa) ja oletan pelaavani enemmän kuin keskivertoroolipelaaja.

On myös luultavaa, että roolipelikulttuurissa oli jotain pahasti pielessä noina varhaisina vuosikymmeninä. Usein viitataan Gary Alan Finen tutkimukseen (Shared Fantasy: Role Playing Games As Social Worlds, 1983), joka piirtää roolipelien sisällöstä äärimmäisen misogyynisen kuvan, jossa mässäillään etenkin naisiin kohdistuvalla silmittömän julmalla väkivallalla. Pulling laulaa samaa laulua: ”Useimpien pelien aikana roolihahmot joutuvat ryöstämään ja murhaamaan, he saattavat raiskata ja pahoinpidellä ja tehdä muita hirmutekoja. Kaikkia näitä tekoja odotetaan, ja ne ovat hyväksyttyjä” (s. 79). En usko, että 2000-luvun Suomessa olisi ainoatakaan tällaista sosiopaattista peliryhmää. Teinit voivat kenties tällaista kokeilla, mutta aika lyhytikäiseksi se uskoakseni heilläkin jää. Myönnän toki, että olen viime vuosina pelannut pelejä, joissa roolihahmot tekevät kauheita asioita, mutta pelaajina olemme aina ja poikkeuksetta tuominneet avuttomiin ja viattomiin kohdistuvat julmuudet.

Kaikkea parin vuosikymmenen takaista kritiikkiä emme roolipelaajayhteisönä voi kuitenkaan ohittaa toteamalla, että se oli silloin se. Thomas Radecki (tai mahdollisesti Arnold Goldsten, lainauksen viittaussuhde on tässä kohtaa hieman epäselvä) kirjoittaa:

”Kaikki kymmenen väkivaltaviihdettä tutkinutta asiantuntijaa sanoivat tutkimuksiensa johtaneen heidät siihen käsitykseen, että väkivaltaisten pelien pelaaminen saattaa altistaa monet pelaajat väkivaltaiselle käytökselle [asenteista puhumattakaan]. Dungeons & Dragons on yhteistyöpeli, jossa pelaajat pelaavat yhteen, mutta yhteistyöhön liittyvät väkivalta, ennalta suunnitellut murhat ja sodankäynti. Peli kannustaa pelaajia luovuuteen ja mielikuvituksen leikkiin, mutta mielikuvitus suunnataan kauhukuviin ja hirmutekoihin.” (s. 80)

Pullingin pohjimmainen sanoma

Kun Pullingin kirjaa lähestytään maltillisesti yrittämättä etukäteen leimata häntä sen paremmin Saatanan kanssa painivaksi karismaatikoksi kuin tietämättömäksi mutta äänekkääksi kukkahattutädiksi, paljastuu sen varsinainen sanoma. Tekstin perimmäinen tähtäyspiste on aito huoli nuorista ja rohkaiseva kehotus kasvattajille. Pullingin sanat esipuheessa hänen poikansa itsemurhan käsittelemisestä kertovat kaiken:

”Olin suunnattoman onneton ja melkein vihainen. Niin, vihainen. Olin vihainen, koska en ollut tiennyt, mitä poikani mielessä liikkui. Olin vihainen ja tunsin syyllisyyttä siitä, että poikani hätä oli jäänyt minulta huomaamatta. En syyttänyt itseäni ja Leetä tapahtuneesta, mutta ihmettelin, miksi emme olleet huomanneet, että jokin oli pahasti vinossa. Mikä oli saanut poikamme häiriintymään niin pahasti? Ja miten se oli voinut tapahtua niin huomaamatta? Enkö ollut kiinnittänyt häneen tarpeeksi huomiota?” (s. 25-26)