Kansallisteatterin Viidakkokirja on omituinen sekoitus Rudyard Kiplingin alkuperäisteosta, ajankohtaistamista ja 1990-luvun Disneyn animaatiota.

Mitä Kiplingkin sanoisi?

Rudyard Kipling kirjoitti 1800-luvun viimeisinä vuosina useita novelleja Intian viidakon eläinten ja liepeillä asuvien ihmisten elämästä. Näistä tunnetuimpia lienevät tarinat, joissa esiintyy Mowgli, eläinten kasvattama ihmislapsi. Kansallisteatterin esitys on koottu käytännössä kahdesta tällaisesta novellista, Mowgli’s Brothers ja Kaa’s Hunting (molemmat löytyvät kätevästi Projekti Gutenbergista). Käsikirjoitus on Alexander Mørk-Eidemin käsialaa ja seurailee Kiplingin tekstiä paikoin jopa repliikin tarkkuudella. Mukana ovat siis rajut Shere Khan-tiikerin kansankiihotukset, Baloo-karhun kovat kasvatusmetodit ja Mowglin angstaaminen.

Mørk-Eidem ei kuitenkaan ole tyytynyt toistamaan tarinaa 1800-luvun Intian viidakosta, vaan uutena tapahtumapaikkana on post-apokalyptinen suurkaupunki. Kansallisteatterin vieras näkeekin lavalla ränsistyneen Helsingin rautatieaseman, jossa on raunioiden lisäksi jopa radioaktiivisesta aineesta varoittavalla tarralla merkittyjä tynnyreitä. Apinoiden juhlat muistuttavat uudessa asussaan enemmän rave-bileitä. Hahmotkaan eivät ole pysyneet entisellään. Naispuolinen Mowgli haastaa asioikseen riitaa Baloon ja Bagheera-pantterin kanssa, Bagheera on transvestiitti, Shere Khan taas uusnatsi ja apinat ovat täsmentyneet kaheleiksi pississeiksi, jotka kimittävät lakkaamatta englanninkielisiä fraaseja. Hieman yllättäen myös kieltä on ryyditetty kiroilulla.

Esityksen puitteet ovat kohdallaan. Kansallisteatterin suuren näyttämön potentiaalia hyödynnetään tehokkaasti. Esitys kattaa paitsi koko iso lavan etu- ja takaosan, niin hahmot nousevat myös lavan yläpuolelle ja laskeutuvat yleisön rinnalle. Videoruutu palvelee niin apinoiden bilettämisen paljastamiseen kuin viidakon uutislähetystenkin näyttämiseen. Timo Hietalan suunnittelema äänimaisema tukee hienosti eri alakulttuurien mielenmaisemaa ja Ricardo Padilla teki hyvää jälkeä monitoimisena muusikkona. Pidin myös suuresti Tarja Simosen puvustuksesta, joka tavoitti hyvin eri hahmojen sosio-kulttuuriset ryhmittymät ja sisälsi lukuisia hienovaraisempia vihjailuja.

Sitten vähän hämmennetään

Mørk-Eidemin näkemys ei kuitenkaan saa pelkkiä kehuja. Mukana nimittäin on useita todella kummallisia elementtejä, jotka tuovat mieleen 1990-luvun Disneyn animaatiokerronnan keinot:

  • Koominen kevennys (Tabaqui-shakaali)
  • Hassu puhetapa (apinaparivaljakko)
  • Spontaanit laulu- ja tanssikohtaukset, joissa hahmot kertovat tunteistaan (tätä ei kuitenkaan tapahdu yhtä tiuhaan kuin Disneyn elokuvissa)
  • Draaman pusertaminen yhteen kohtaukseen (Bagheeran tilitys kaapissa elämisestä)
  • Äänitehoste- ja animaatiohupailua (apinaparivaljakon stailatessa Mowglia; animaation absurdius katsojan täytyy tietysti itse kuvitella)
  • Yhteiskunnallinen kommentointi yhdellä kiinnekohdalla (korppikotkat juorutoimittajina)

Kaikkein oudoin veto on Kaa-pytonin varustaminen Kill Bill -elokuvista tutun Beatrix Kiddon keltaisella haalarilla ja samuraimiekalla (ks. kuva, oikea laita). Kiddon koodinimi leffassa oli Musta mamba, mutta on tämä silti todella kaukaa haettua. Tämä on sitäkin surkeampaa, kun teatteriesitykseen on survottu täysin irrallinen miekkataistelukohtaus (ninjoja vastaan!). Oikea paikka miekankäytölle olisi tietysti ollut Kaan nälkätanssi, jolla hän alkuperäisteoksessa hypnotisoi apinat.

Hukattu mahdollisuus

En voi välttyä tunteelta, että Mørk-Eidem on yrittänyt miellyttää vähän liian montaa tahoa. Perustarina ja ajankohtaistaminen ovat erinomaisia, ja siitä olisi ollut helppo jatkaa vakavaan draamaan. Alakulttuurien kohtaamisesta ja keskinäisestä vihanpidosta olisi helposti saanut paljon irti. Teos olisi voinut puhua selkeämmin ja monipuolisemmin vihasta ja rakkaudesta. Toisaalta esityksen olisi voinut myös rakentaa suoraan lapsia varten. Mukana on paljon hassuja hahmoja ja reipasta meininkiä. Syvemmät tasot olisi voinut jättää paljon kevyempien viittauksien varaan, kuten Disneyn ja Pixarin animaatioissa on yleensä tapana.

Nyt lopputulos on kuitenkin kummallista silkkoa. Jos katsoja on riittävän vanha tajutakseen kulttuuriviittaukset, hän luultavasti myös ymmärtää, miten heikosti niitä oikeastaan on käytetty. Jos taas katsoja ei tunnista Beatrix Kiddoa, post-apokalyptista kyberpunkia, ylpeää transvestiittia, pelleä uusnatsia ja Kiplingin raadollisuutta, niin käteen jää lähinnä kokoelma kummallisia kohtauksia vihaisista ihmisistä. Ajatus on varmaan ollut sama kuin animaatioelokuvien tekijöillä yleensä: Lapsiperhettä palvellaan parhaiten antamalla jotain lapselle ja jotain aikuiselle. Tällainen johtaa kuitenkin herkästi kollaasivaikutelmaan ja kerronnan heikkouteen – kuten tälläkin kertaa.

Advertisements