”One couple and only one will waltz out of here over broken bodies and broken dreams carrying the grand prize, 1500 silver dollars! Only one couple will dance to fame and fortune. Those who give up, those who give out, those who give in are out! Tough rules, but these are tough times. In the words of our great leader, Herbert Hoover: ’Prosperity is just around a corner’!”

Sydney Pollockin ohjaama elokuva They Shoot Horses, Don’t They? (suom. Ammutaanhan hevosiakin) vuodelta 1969 on kestänyt aikaa loistavasti. Tai paremmin sanottuna, elämme jälleen taloudellisesti vaikeiden aikojen varjossa, mikä tekee 1930-luvun lama-ajan kuvauksesta uudelleen ajankohtaisen. Kyse on myös elokuvan ja tosi-tv -viihteen ilmeisestä samankaltaisuudesta.

Tanssi henkesi edestä

They Shoot Horses, Don’t They? kertoo tanssikilpailusta. Elokuva alkaa päähenkilöiden ilmoittautumisesta maratontansseihin, joissa kilpaillaan yksinkertaisesti siitä, mikä pari jaksaa tanssia pisimpään: lepoa saa vain kymmenen minuuttia joka toinen tunti. Tietysti siinä vaiheessa, kun kisaajat ovat panneet jalalla koreasti lähes yhtäjaksoisesti tuhat tuntia, on kyse pikemminkin huojumisesta kuin tanssimisesta.

Elokuvan päähenkilöt edustavat erilaisia syitä kisaan osallistumiselle. Eräille se on elanto, toisille mahdollisuus tulla filmimogulien huomaamaksi, kolmansille turvapaikka köyhyyttä vastaan. Elokuvan toinen päähenkilö, Robert, tuntuu lähtevän mukaan lähinnä paremman tekemisen puutteen vuoksi, siis huvin vuoksi. Kukaan heistä ei oikeastaan käänny systeemiä vastaan: joku onnistuu, toiset murtuvat, mutta kukaan ei yritä tuhota järjetöntä tanssikilpailukulttuuria.

Teknistä osaamista

Horace McCoyn samannimiseen kirjaan perustuvan elokuvan ansiot eivät kuitenkaan ole vain puhuttelevan sisällön tasolla. Elokuvaversio tarjoilee näppärää kameratyöskentelyä, jonka kautta katsoja pääsee osalliseksi elokuvan päähenkilöiden ahdistuksesta. Otokset ovat usein pitkiä ja rauhallisia, jotakin aivan muuta kuin mihin hetkinen musiikkivideotyyli on meidät totuttanut. Leikkauksia eri aikatasoilla tapahtuviin kohtauksiin ja feidaamalla luotavaa uupumusvaikutelmaa käytetään säästeliäästi, mikä vahvistaa tehokeinojen vaikuttavuutta.

Ajankuvauksestaan huolimatta kyseessä on tyylipuhdas draamaelokuva, jossa seurataan erityisesti Glorian vähittäistä murtumista. Näin keskiöön ei nouse ajankuvauksen karmaisevilla yksityiskohdilla mässäileminen itsessään, vaan tapahtumat nähdään tarinan päähenkilöiden kautta. Koko shown pyörittäjällekin annetaan muutamia kohtauksia, joiden avulla kokonaistilannetta valotetaan. Kyse ei siis ole jonkinlaisesta keskitysleirin selviytymistarinasta, vaan laajemmin yleisön, järjestäjien ja kisaajien osallisuudesta koko ilmiön luomiseen.

Tapahtuu tänään

Elokuvan taustalla ollut McCoyn kirja perustuu tositapahtumiin. Tällaisia maratontanssikisoja siis todella järjestettiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla laman aikana ja niihin osallistui DVD:n lisämateriaalina tarjotun lyhyen dokumentin mukaan jopa tuhansia ihmisiä. Työttömät ihmiset olivat valmiita mitä erikoisimpiin tempauksiin saadakseen haalittua kasaan edes jonkinlaisen elannon. McCoy itse työskenteli portsarina tällaisessa tanssisalissa, joten hänen tekstillään on vahva todellisuuspohja. Myöskään Pollock ei filmatisointinsa kanssa jää jälkeen. Elokuvaversio on kuvattu aidossa maratontanssisalissa, elokuvassa kuultava musiikki on aidoissa kisoissa käytettyä ja tekijätiimissä on mukana jopa ihmisiä, jotka itse osallistuivat noihin tanssikisoihin!

Elokuvan voima nousee kuitenkin siitä, ettei se kuvaa menneitä, vaan nykypäivää. Maratontanssit nimittäin olivat avoimia yleisötapahtumia. Tanssilattiaa kiertävät katsomopenkit, joilla alkaa näkyä yhä enemmän ihmisiä, mitä pidemmälle kisa etenee (ja mitä uupuneempia kisaajat siis ovat). Katsojat valitsevat omat suosikkinsa, joita he kannustavat kuin ravihevosia. He saattavat heitellä näille pikkukolikoita tai järjestää jopa vaatesponsorin, mikä tukee rähjääntyvää kisaajaa olennaisesti. Kun tavan tanssimista elävöitetään erityisellä kestävyyskokeella, derbyllä, yleisö villiintyy täysin. Tällaisessa kestävyysjuoksukokeessa pudotetaan pois tietty määrä hitaimpia kisaajia. Näin osallistujat tavallaan saavat itse asettaa nopeustason. Väliaikatietoja ei kuitenkaan kerrota, joten kisaajilla itsellään ei ole tietoa omasta sijoituksestaan. Nopeasti he päätyvätkin kilpailemaan toisiaan vastaan ja juoksemaan kymmenen minuutin erikoiskoetta kaikin voimin (pariaan mukanaan raahaten). Lisäksi, kun tanssiminen jatkuu käytännössä koko ajan, ei kisaajilla ole oikeastaan yksityisyyttä lainkaan. He tanssivat, syövät, juttelevat, nukkuvat ja murtuvat katsojien silmien alla. Kuulostaako tutulta televisioviihteeltä?

Epäinhimillisintä meno on kisaajien puhtaan hyväksikäytön vuoksi. Näennäisesti elokuvan tanssikisoissa on säännöt ja jopa terveydenhoitopalveluita, mutta käytännössä ilmenee, ettei kisaajilla ole minkäänlaista oikeusturvaa. Koko show’ta pyöritetään järjestäjän tulojen kasvattamiseksi ja se taas onnistuu tasapainottelemalla sensaatioiden ja kulujen leikkaamisen välillä. Kisaan ei esimerkiksi päästetä nuhaista miestä, koska hän voi tartuttaa muut kilpailijat, mutta vanha mies ja raskaana oleva nainen kyllä kelpaavat. Voittajaparille luvataan 1500 hopeadollaria, mutta todellisuudesta tästä kuitenkin vähennetään vielä kaikki voittajan kisakulut. Kulissien takana kahdelle kisaajista ehdotetaan naimisiinmenoa tanssilattialla ja samaan aikaan järjestäjät valehtelevat kisaajien murtumisten vakavuudesta ja lopullisuudesta. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa, että myös tosi-tv:n kohdalla on kuultu kilpailijoihin kohdistuneista väärinkäytöksistä.

En uskalla olla katsomatta

Elokuva, joka kritisoi tällaista julmuutta, on kuitenkin paradoksaalisesti myös tällaisen julmuuden paljastaja. Katsoja voi tuomita näkemänsä ja kauhistella verenhimoista tanssiyleisöä, mutta samanaikaisesti hän kuitenkin itse istuu ja katsoo tällaista elokuvaa. Siinä missä maratontanssin yleisö näkee vain sen, mitä tapahtuu tanssilattialla, elokuvan katsojalle avautuvat myös näkymät taukopaikoille. Elokuvan katsoja on kisailijan yksityisyyden todellinen riistäjä. Katsoja yhtä aikaa janoaa nähdä enemmän ja toisaalta häntä hirvittää, mitä hän saattaa nähdä. Kyse on epäilemättä samanlaisesta psykologisesta ilmiöstä, joka tapahtuu myös tosi-tv-ohjelmien kohdalla.

Miksi olemme niin sairaalloisen kiinnostuneita toisten kärsimyksestä? Kyse tuskin on pelkästään siitä, että haluamme nähdä, miten tarina päättyy. Jostakin syystä juuri kärsimysnäytelmät saavat kiinnostuksemme heräämään. Pollockin elokuva antaa tähän oman vastauksensa:

Robert: ”No, it’s a contest. Isn’t that what it’s supposed to be? Isn’t that what you advertise – the contest?”
Juontaja: “Not for them. For you maybe, but not for them. Do you think that they pay just to see you poke your head into the sunlight? Or Alice that she just stepped out of a beauty salon? They don’t give a damn whether you win or James, Ruby, Marlo, Jackie or the man in the moon or the little ms. muffet. They just want to see some suffering out there so that they might feel a bit better maybe. They are entitled to that.”

Elokuvan väite on onneksi helppo testata. Kun sinulle kerrotaan tarina, jossa joku menettää terveytensä, yksityisyytensä ja käytännössä koko ihmisarvonsa, mitä tunnet? Oletko iloinen siitä, että kyseessä oli joku muu kuin sinä? Vai herättääkö se sinussa sääliä ja halun toimia, ettei tuollaisia tarinoita syntyisi enempää?