Pitkään olen hävennyt roolipelaamisen ja fantasian läheistä suhdetta. Nyt osaan jo hyväksyä sen ja kenties jopa vaatia sitä.

Roolipeli ja fantasia ne yhteen soppii / huomenna pannaan pussauskoppiin

Merja Leppälehti esittää teoksessaan Roolipelaaminen – Eläytymistä ja fantasiaharrastusverkostoja, että harrastajaryhmät roolipelaamisen, miniatyyripelaamisen, keräilykorttipelaamisen, fantasiakirjallisuuden ja japanilaisen kulttuurin fanittamisen ympärillä ovat päällekkäisiä.

Olin itse alkuun eri mieltä. En itse ole koskaan harrastanut miniatyyripelaamista tai keräillyt pelikortteja. Japanifanius on tunnettu tosiseikka, mutta enemmän roolipelifoorumeilla on puhuttu siitä, miten heidätkin voisi saada ohjattua samaan veneeseen meidän kanssamme. Fantasiakirjallisuuttakaan en ole isommin koskaan lukenut. Muistan vielä, miten lukiolaisena jossain R. A. Salvatoren Musta haltia -trilogian kohdalla tajusin, että tämä on oikeasti aika karmean huonoa kirjallisuutta. Niinpä myös genren klassikot ovat jääneet pitkälti lukematta.

Saadakseni kumouksellisille väitteilleni lisää tukea päätin pistää pystyyn foorumiketjut, jossa keräisin tietoja kunkin vastaajan osallisuudesta juuri tähän harrastuskenttään. Foorumeina käytin Majataloa ja Roolipelit.net:ä, jotka ovat profiloituneet nimenomaan pöytäroolipelaajien pesäpaikkoina. Eihän tällä tavalla tietenkään mitään oikeaa tutkimusta voi tehdä jo pelkästään senkin vuoksi, että tavoittaisin vain yhden sektorin laajan harrastuskentän porukoista. Mutta vaikka tämä ei olekaan tieteellisesti pätevää, niin kyllä näistä aina yhden blogikirjoituksen saa aikaiseksi.

Itselleni hieman yllätyksenä vastaajia kertyi jopa 47. Tästä joukosta fantasiakirjallisuutta (toisin kuin nimestä voisi päätellä, luin mukaan myös fantasiaelokuvat) sanoi harrastavansa hieman yli puolet. Jos mukaan lasketaan ne, jotka ovat joskus hamaassa nuoruudessaan harrastaneet fantasiakirjallisuutta, osuus nousee kahteen kolmasosaan. Niitä, jotka vastauksista päätellen keskittyivät tiukasti vain roolipeliharrastukseen, oli vain 12 eli neljännes. Majatalosta sattui kätevästi löytymään myös samankaltainen pelisysteemitutkimus, jonka 29 vastaajasta yli 85 % oli aloittanut roolipelaamisen jollakin fantasiaroolipelillä.

(Kuriositeettina muuten: Japanilaisen kulttuurin erinäiset harrastusmuodot keräsivät 20 kannattajaa, kun mukaan lasketaan myös ne, joilta innokkain harrastusvaihe on mennyt ohi ja ne, joita asia kiinnostaisi enemmänkin. Yhteensä siis jopa 43 %, mikä on kova luku, kun ottaa huomioon, että japanifilian ja roolipelaamisen varsinainen yhteys löytyy foorumiroolipeleistä. Heikäläisiä ei isosti Majatalossa tai Roolipelit.net:ssä liiku.)

Toisin sanoen, fantasiakirjallisuus on paitsi innoittanut lukemattomien roolipelien suunnittelua, niin myös moni roolipelaaja on jossain vaiheessa kuluttanut aikaansa fantasiakirjallisuuden parissa. Se, onko tämän enemmän 1980- ja 1990-luvulla pelaamisen aloittaneiden kuin 2000-luvulla aloittaneiden piirre, jää tässä vaiheessa selvittämättä. Toisin sanoen voi olla, että roolipelaaminen levisi alkuaikoinaan nimenomaan fantasiaharrastajien parissa, mutta nykypäivänä fantasiakirjallisuuden ystävistä harvempi enää siirtyy roolipelien pariin.

Mutta kun se on niin kauhean nörttiä!

Itselleni henkilökohtaisesti tämä fantasia- ja roolipeliharrastuksen yhteys on ollut valitettava tosiasia. Minun näkökulmastani valtaosa fantasiakirjallisuudesta on paperintuhlausta. Roolipelaaminen voisi mediana olla yhteistä tarinankerrontaa, kansanteatteria, kokemuksen taidetta, kevyttä arkiterapiaa, innovatiivista vallankumousta – paljon kaikkea hyvää. Sen interaktiivisuuden kautta on mahdollista muuttua passiivisesta kulttuurin- tai viihteenkuluttajasta aktiiviseksi subjektiksi. Oli vähintään harmillista ajatella, että käytämme näin mahtavaa työkalua kertoaksemme tarinoita parrakkaista velhoista, verentahraisista sotureista ja päästäksemme heittämään kummallisia noppia. Fantasiakirjallisuus ei pääse korkeakulttuuriseen kirjallisuuskaanoniin, joten miten roolipelaaminen voisi ikinä päästä nörttikulttuurin olemuksestaan?

Häpesin roolipelaamisen fantasiakirjallista taustaa niin paljon, etten voinut kuvitellakaan esitteleväni kenellekään ummikolle roolipelaamista fantasiapelin kautta. Mitä tytötkin ajattelisivat? Tämä ei tietenkään sinänsä ollut kovin rajoittavaa, koska perinteiset fantasiapelit ovat joka tapauksessa sääntömekaanisesti niin raskaita, ettei niitä haluakaan näyttää ulkopuolisille. Viime vuosina julkaistut tarinankerrontapelit ovat tässä suhteessa ihanteellisia: niiden aiheet ovat usein jotain muuta kuin haltioita ja miekkoja.

Tietysti jos olisin ollut rehellinen itselleni, olisin voinut jo ajat sitten tunnustaa, että päädyin itse roolipelaamaan nimenomaan fantasiakirjallisuuden luomalta pohjalta. Näinä viimeisimpinä ”valistuneinakin” vuosina pelaamistani kertapeleistä ja kampanjoista noin 40 % on kiistämättä ollut fantasiaa. Tuollaista harrastusvolyymiä ei enää auta paheksua: pitäisi joko tehdä parannus tai hyväksyä se.

Mielikuvitus äitinä

Nykyään voin kuitenkin myöntää, ettei fantasian tai laajemmin sanottuna spekulatiivisen kirjallisuuden ja roolipelaamisen yhteys ole sattumaa. Spekulatiivisen fiktion eräs tunnuspiirre on nimenomaan arkitodellisuuden ylittäminen, jonkinlaisten reaalimaailmalle vieraiden elementtien käyttäminen tarinan aiheena. Arkitodellisuuden taakse jättäminen edes hetkeksi vaatii tietysti mielikuvitusta. Ei siis ole ihme, että media, joka perustuu nimenomaan mielikuvituksen käytölle, ponnistaa juuri kaikkein mielikuvituksellisimmasta kirjallisuudesta (tai tätä nykyä tietysti myös tv-sarjoista ja elokuvista).

En sano tätä minään roolipelikulttuurin puolustuksena tai oikeutuksena. Mielikuvitus mielikuvituksen itsensä takia on omissa kirjoissani edelleenkin hieman epäilyttävässä maineessa; samassa kategoriassa kuin muukin kertakäyttöviihde. Sen sijaan mielikuvituksellisuus on täysin oikeutettua, jos kyse on symboleista. Toisin sanoen, kun minä olen ihan tohkeissani siitä, että haluan pelata rottalaista eli ihmisen kaltaista rottaa, niin en minä odota innolla pääseväni rotan nahkoihin. Tuo hahmo on minulle vertauskuva ihmisen eläimellisestä luonteesta. Kun pelaan rottalaista, en hehkuta sitä, että minulla on siimahäntä ja nököhampaat, vaan sitä, että käsittelen kysymystä ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Laajempi rottalaisyhteiskunta ja -kulttuuri taas ovat symboleita kaikelle vastakulttuurille, tässä nimenomaisessa pelissä ehkäpä sosialisti-anarkistipunkkareille. Onko rottalaisten yhteiskuntamalli valtavirtaa parempi? Pitäisikö meidän oppia jotain rottalaisilta?

Viimeisenä on tietysti kysymys siitä, että jos minua kiinnostaa kysymys ihmisyydestä ja hyvästä yhteiskunnasta, mihin niitä rottalaisia siinä tarvitaan? Kyllähän todellisuudenkin puolella on ollut kyynikkofilosofeja, punkkareita ja erilaista kulttuuria edustavia lahkoja. Vastaus on symbolien voimassa. Jos pelaisin jotain historiallista tilannetta tai henkilöä, kommentoisin pelin kautta vain tätä nimenomaista asiaa. Fantasiaelementit auttavat etäännyttämään aiheen käsittelyn yleisemmälle tasolle. En siis tarinankerronnan kautta pohdi sitä, mitä olisi sanottava vaikkapa kataareista tai Antti Tuiskusta, vaan mitä olisi sanottava vaikkapa erilaisen ajattelun sietämisestä tai tähteydestä. Jälkimmäiset ovat oman elämäni kannalta huomattavasti merkityksellisempiä aiheita.