Joululomalla veljeni työnsi käteeni Mark Millarin American Jesus: Chosen (Vol. 1) -sarjakuvan. Kansien välistä löytyi mielenkiintoinen tarina uskosta Kristukseen.

Taustaksi

Käsikirjoittaja Mark Millar tuli tunnetuksi The Authoritystä, kriitikoiden arvostamaksi Ultimates-tarinoistaan ja menestyväksi Civil War -saagalla. Sarjakuvaskenen ulkopuolisen yleisön tietoisuuteen hän on päätynyt hiljattain filmatisoidun Wanted-sarjakuvan luojana. Julkisuudessa hän on profiloitunut supersankarisarjakuvaskenen tirehtööriksi. Hänen tarinansa ovat usein turboahdettuja spektaakkeleita ja haastatteluissa mies hehkuttaa töidensä erinomaisuutta estoitta. Hän esimerkiksi totesi harkinneensa American Jesus -tarinan nimeksi ”Bible 2”, koska halusi kuvata tekevänsä jatko-osan Raamattuun. Hän kuitenkin luopui nimi-ideasta, koska epäili sen kuulostavan hieman liian ”leikkisältä”. Joku voisi kokea tällaisen ärsyttäväksikin, mutta minusta hän tekee tämän niin läpinäkyvästi, ettei hänen uhoamiseensa voi suhtautua muuten kuin samanlaisella huvittuneisuudella kuin markkinamiesten ylisanoihin ylipäänsä.

CBR News kertoo, että American Jesus, kertomus raamatullisiin ihmeisiin kykenevästä 12-vuotiaasta Jodiesta, julkaistiin Chosen-minisarjana jo vuonna 2004. Tuolloin kustantajana oli Dark Horse. Muutamaa vuotta myöhemmin Millar kuitenkin siirsi tarinansa tekijänsä omistaman Millarworldin julkaisuksi ja iski lehdet yhdeksi albumiksi, joka siis kantaa nimeä American Jesus: Chosen (Vol. 1). Millarin suunnitelmissa on tehdä tarinasta lopulta trilogia, mutta aikatauluongelmat tuntuvat haittaavan projektia edelleen. The Second Coming -nimeä kantavaa kakkososa ei väitteistä poiketen valmistunut vuoden 2009 aikana.

Millar itse selittää Silver Bulletin uutisessa tarinansa luovaa ideaa näin: “My basic spin on this is that Marvel asked me to Ultimize or modernize their most famous characters like X-Men, Captain America, and The Hulk and now I’m just applying that same Ultimate philosophy to an even more recognizable character. The story of Jesus Christ in the New Testament is over 2000 years old and so I just want to bring it to a whole new generation of readers.” Monet tarinaa kommentoineet ovatkin kiinnittäneet huomionsa päähenkilö Jodieen, mutta itse koen pappi Thomas O’Higginsin paljon kiinnostavammaksi. Siinä missä Jodien kertomuksessa on olennaisesti kyse verenperinnöstä ja valinnanvapaudesta, Thomas heijastaa kysymystä uskosta Kristukseen.

Horjuva usko

Thomas O’Higgins on katolinen pappi, joka on menettänyt uskonsa puolitoista vuotta sitten äitinsä ja veljensä kuoltua. Hän joutuu sitten todistamaan 12-vuotiaan Jodien ihmeenomaista pelastumista ja seuraamaan vierestä, miten monet – Jodie mukaan lukien – alkavat uskoa tenavan olevan jälleensyntynyt Kristus. Thomas kuitenkin haraa vastaan ja koittaa kahdesti saada Jodien luopumaan suurista luuloistaan hakien kaikelle tieteellis-ateistista selitystä.

Thomaksen (epä)usko Jodieen joutuu kovalle koetukselle. Aluksi hän koittaa selittää Jodielle liberaalia ei-kirjaimellista raamatuntulkintaansa, mutta parannusihmeiden kasautuessa hänen vastalauseensa käyvät hapuilevimmiksi. Toisessa kohtaamisessa Jodie jopa päätyy haastamaan häntä ja syyttämään häntä uskon menettämisestä. Thomaksen puolustus alkaa murtua, kun hän tilittää tuntojaan ystävälleen baarissa:

”Well, suppose I’d been there two thousand years ago when the original Jesus Christ was doing his thing? Would I have bought all that hocus-pocus about God made man or just stood there and watched while they hammered in the nails? You know what I’m saying here? Maybe the reason I can’t see what everyone else can see in this kid is because my faith is gone.”

Viimein pato murtuu, kun Thomas rukoiltuaan merkkiä Jumalalta pyytää Jodieta parantamaan onnettomuudessa kuolleen koiransa. Jodie tietysti onnistuu pyynnön täyttämisessä ja epäilevä Tuomas lausuu uskontunnustuksensa. Kaikki on hyvin sivun kääntämisen ajan. Sitten Millar paljastaa, että Jodie onkin Antikristus.

Nurin käännetyt esikuvat

Millar pelaa taidokkaasti Raamatun kertomuksilla ja henkilöhahmoilla. Katolisen pappi Thomasin ilmeisiä esikuvia ovat Jeesuksen jumaluutta epäilleet ihmiset (Matt. 13:54-56) sekä opetuslapsi Tuomas, joka uskoi vasta, kun sai koskettaa ylösnoussutta Jeesusta Kristusta (Joh. 20:25-28). Thomasillakin ottaa koville, kun Jodie on ihmeistään huolimatta niin kovin inhimillinen, kuten hän kertojanäänellä itse itseään kuvaa: ”Was it the fact I was twelve years old? Wore Adidas? Still picked my nose and wiped it under furniture?” Tuomaan tavoin pappi kamppailee epäilystensä kanssa ja alkaa uskoa vasta, kun näkee ihmeen omakohtaisesti.

Millar tietysti tarkoituksella jallittaa lukijaansa näiden esikuvien avulla. Ja vaikka lukija ei tuntisikaan Raamatun kertomuksia, Jodien kertojanäänen vahvistamana on ilmeistä, että Thomas-parka koittaa sitkeästi epäillä vastoin kaikkia ilmeisiä merkkejä. Ainakin itse koin hetkellistä helpotusta, kun Thomas-pappi vihdoin teki positiivisen uskontunnustuksen raamatullisen esikuvansa tavoin. Kaikki tämä valmistelee sijaa Millarin yllätyskäänteelle.

Uskon näköalojen kannalta tarkasteltuna kaikki menevät siis vipuun. Monet ihmiset uskovat Jodien olevan jälleensyntynyt Kristus, epäilysten kautta Thomaskin päätyy uskomaan niin ja Jodie itse uskoo niin miltei alusta saakka. Lukijan on helppo mennä henkilöhahmojen valmistaman tien mukana. Tarkasti katsottuna on kuitenkin muutamia, jotka eivät sorru väärään uskoon:

”Ironically, it was only the non-believers who still huddled in their pews and prayed to God via their balding, cheese-breathed middle man.”

Tylsän kirkkokansan ylistys

Koko 77 sivun mittaisessa tarinassa viitataan vain ohimennen tavallisiin kirkossakävijöihin, maan hiljaisiin, jotka eivät uskoneet Jodieen. Tai tarkasti ottaen tämä on tulkinnallista: tekstistä ei käy selkeästi ilmi keneen nämä ”ei-uskovat” eivät uskoneet. Olisi periaatteessa mahdollista, että sillä viitattaisiin niihin, jotka eivät uskoneet Jumalaan. Millarin kritiikki osuu kuitenkin paremmin kohdalleen, kun oletetaan sen tarkoittavan Jodie-uskovaisia.

Millarin teokselle on annettava kunniaa siitä, että hän kuvaa tapahtumat hyvin uskollisesti lähteelleen:

”Jos joku silloin sanoo teille: ’Täällä on Messias’, tai: ’Messias on tuolla’, älkää uskoko. Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan. Tämän minä olen teille nyt ennalta ilmoittanut. (–) Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan.” (Matt. 24:23-25)

Jeesuksen paluu tuomiopäivän aattona ei siis Raamatun mukaan ole samanlainen kuin Jeesuksen inkarnaatio eli ihmiseksi tuleminen reilut 2000 vuotta sitten. Millerin tarinassa kaikki tuntuvat kuitenkin unohtaneen tämän. Vain Raamattunsa tunteva lukija pystyy alusta asti olemaan immuuni tarinan houkutuksille (ainakin jos pitää tiukasti käsityksistään kiinni vastoin tarinan antamia vihjeitä ja suostutteluita).

Jodie-uskovaisten virhe oli siis siinä, että he uskoivat enemmän omiin havaintoihinsa kuin Raamatun Sanaan. Jenkkikontekstin huomioiden on helppo nähdä tässä Millerin läimäytys fundamentalisteja vastaan, jotka korostavan uskon konkreettisuutta, ihmeitä ja kokemuksellisuutta. Miller ei säästä edes rukoukseen turvautumista. Jumala näytti täyttävän pappi-Thomaksen rukouksen merkistä koiran henkiinheräämisen kautta, mutta (subjektiivinen ja toiveikas) usko merkkeihin ei kuitenkaan saisi mennä Raamatun ilmoituksen yli. Jos haluaisi halkoa hiuksia, niin voisi sanoa Jumalan vastanneen Thomaksen rukoukseen täsmällisesti: ”Please God, just let me a sign that this child is more than just the little bag of snot and zits he very much appears to be”. Enemmän kuin ihminen Jodie toki olikin, muttei kuitenkaan jälleensyntynyt Kristus. Nurinkurisesti juuri Thomaksen Jodien-vastaiset epäilyt olivatkin oikeaa uskoa.

Puhuu kuin lohikäärme?

Jodien paljastuminen antikristukseksi johtaa hänen sanojensa uudelleenarviointiin. Jodiehan siis itse uskoo olevansa hyvis, mutta onkin oikeasti pahis. Ovatko hänen sanansa siis hyviä vai pahoja? Teos ei yritäkään vastata tähän kysymykseen. Se esittää vain mielenkiintoisia teologia väittämiä, joiden totuudellisuutta (kristinuskon näkökulmasta) katsoja joutuu itse pohtimaan.

Jodie selittää Thomaksen menettäneen uskonsa, koska hän ei enää nähnyt koko suurta suunnitelmaa. Missään vaiheessa tämän suuren suunnitelman sisältöä ei selitetä, mutta tässä yhteydessä on helppo ajatella, että sillä viitataan Jumalan jatkuvaan, joskin ilmeisen salattuun hallintavaltaan koko maailmassa. Kaikki tulee siis Jumalan kädestä – mukaan lukien Thomasin veljen murha. Puhuuko Jodie totta? Tapahtuvatko kaikki ikävyydetkin Jumalan suunnitelman mukaisesti? Vai yrittääkö Jodie murtaa Thomasin hiipuvaa uskoa humaaniin Jumalaan, joka ei voisi tappaa viattomia ihmisiä suuren suunnitelmansa edistämiseksi?

Entä mitä pitäisi ajatella tästä Jodien popkulttuurisesta pelastushistorian selityksestä Star Wars -elokuvien avulla:

”Okay, you got to think of the Old Testament as Star Wars… Everybody likes it, the characters were great, and its huge success was always gonna change the world forever. The New Testament is essentially The Empire Strikes Back. Unlike most sequels, the hard-core fans like it better than the original. There’s a lot of cool twists, like the lead guy turning out to be the son of the big banana and the guy we actually like the best looking like he bites it in the end. The good news, of course, is that he doesn’t die and he’s back in form in the final part of the trilogy. We get a trailer for this called the Book of Revelation, and that’s what we’re living in now guys — Return of the friggin’ Jedi. That’s what James over there is writing down.”

Raamattunsa tuntevat tietysti pistävät merkille, että siinä missä Luke Skywalker paljastuu pahiksen pojaksi, Jeesus paljastuu Hyviksen Pojaksi. Toisaalta on vaikea kiistää tämän tuoreen vertauksen oivaltavuutta.