Avatar on kuulemma historian kallein elokuva. Se ainakin on varmaa, että studioväki on halunnut katetta rahoilleen. Niinpä tämä fantasiaseikkailuelokuva on huolellisesti laskelmoitu alusta loppuun.

Vastuuvapauslauseke

En kirjoita elokuva-arvostelua (Ilja Rautsi hoiti sen jo). Koitan myös välttää lausumasta sitä, pidinkö Avatarista vai en. Vaikka siis tituleeraan tätä käsittämättömän laskelmoiduksi elokuvaksi, sanon sen kuvauksena elokuvasta enkä arvottavana kommenttina. Tavoitteeni on sanoa jotain siitä, miten Avatarin kerronta toimii, millaisista elementeistä se on pistetty kasaan.

Fantastinen visuaalisuus

Avatarin luontokuvasto ja CGI-olennot ovat saaneet kehuja liki kaikilta arvostelijoilta. Monet ovat myös kehuneet harkiten käytettyjä 3D-elementtejä, joista syntyy tilan tuntua, pehmeyttä ja mitä ikinä. Samaan listaan voisi lisätä myös lopputaistelun loputtomat räjähdykset ja muun rymistelyn. Lyhyesti sanottuna valtavirtasuosioon (muistamme, että valtaosa elokuvien katsojista ovat 20-30-vuotiaita miehiä) tähdätyn elokuvan pitää siis olla spektaakkeli. Mitä tahansa ruudulla tapahtuukin, sen pitää olla isoa ja näyttävää. Räjähdykset ovat erityisen hyviä, koska punakeltaiset tuhon kuvat ovat syystä tai toisesta ihmismielelle hypnoottisia. Rytinä ja räiske antaa myös tilaisuuden ottaa äänimaailmasta kaiken irti.

Lienee sanomattakin selvää, että elokuvakokemus on audiovisuaalinen kokemus. Spektaakkelielokuvien musiikissa on itse asiassa ihan samanlainen peruskuvasto kuin visuaalisellakin puolella: on kiihkeärytmistä jännitysmusiikkia, oopperamainen voitonriemu, hyvisten (Avatarin kohdalla sinisten intiaanien) akustinen jousi- ja puhallinmusiikki, surun hetkien vähäeleinen musiikki ja yksi popartistin vetämä tunnusmelodia.

Vaikka Avatar on fantasiaelokuva, sen fantasiaelementit ovat hyvin tarkkaan laskelmoituja. Kaikki on oikeastaan tuttua, niihin on vain lisätty pieni toismaailmainen sävy: avaruusolennot ja -eläimet voivat olla erivärisiä, mutta muutoin ne toimivat täkäläisten esikuviensa mukaisesti, vuoret ovat vuoria vaikka ne leijuvatkin ilmassa ja rakastumista osoitetaan toisen silmiin katsomalla ja suutelemalla. Katsoja tajuaa siis heti mitä näkee ja pysyy näin tarinan tasalla.

Henkilöhahmot tyyppivalikoimasta

Valtavirtasuosiota hakiessa henkilöhahmoista kannattaa tehdä mahdollisimman suoraviivaisia. Avatarissa päähenkilö Jake Sully on se, johon yleisön on tarkoitus kiinnittyä. Tarina on siinä, miten Jake muuttaa mieltään ja siirtyy kolonialistien puolelta intiaanien kaveriksi. Kaikki muut hahmot toimivat vain peilipintana tälle hahmonkehitykselle. Pahis eversti Quaritch käy tunteettomammaksi sitä mukaa, kun kerronta paljastaa intiaanien sympaattisuuden. Neytiri on päähenkilön rakastettu ja Tsu’tey on toiseksi kovin jätkä, jonka osa on jäädä kakkoseksi. Botanisti Grace on päähenkilön opettaja ja tiedemies Spellman puolestaan koominen kiintiönörtti.

Päähenkilön romanssi on tietysti oltava mukana. Se on paras keino osoittaa, että hänellä on samanlaisia inhimillisiä tunteita kuin kenellä tahansa meistä. Se myös antaa hänelle suuntaa tarinassa, kun tietysti sitä rakastettua pitää suojella. Tietenkin mukaan mahtuu myös valhe, jota tälläkin kertaa edustaa päähenkilön kaksijakoinen lojaliteetti. Rakkaus voittaa, kun päähenkilö Sully valitsee intiaanin sotilastovereidensa sijasta.

Seikkailuelokuvissa juonenkäänteet ovat sotaisia. Keskeiset konfliktit ratkotaan väkivallalla. Niinpä sekä päähenkilön että pääpahiksen täytyy molempien olla kyvykkäitä sotureita. Samaa vaaditaan muiltakin henkilöhahmoilta: jos hahmo ei pärjää sodassa, jää hän väistämättä seinäruusuksi. Siten esimerkiksi helikopteripilotti Trudy ottaa keskeisemmän aseman kuin Grace, vaikka jälkimmäinen sinänsä vaikuttaakin hieman moniulotteisemmalta hahmolta.

Juoni kulkee vuoristoradassa

En osaa sanoa mistä se tarkalleen johtui, mutta omiin silmiini Avatar näytti kahdelta elokuvalta, jotka näytettiin peräperää. Ensimmäisessä kerrottiin kolonialistien sotilastukikohdasta ja siitä, miten armeija veti sinisiä hippejä turpaan sata-nolla. Jälkimmäisessä kerrottiin, miten nämä intiaanit kokosivat rivinsä ja tiputtelivat taisteluhelikoptereita nuolilla. Kyseessä oli siis hämmentävän selkeästi eroteltu tilanteen asetteluosa ja pitkällinen lopputaistelu. Olen nähnyt useita toiminta-seikkailuelokuvia ja yleensä sauma on paremmin piilossa. Ehkä paras vertailukohta olisikin katastrofielokuva, jossa ensin tehdään kunnolla tuhoa ja sitten näytetään, että mitä ne ihmiset keksivät (esim. Independence Day).

Toinen, lyhyemmän syklin juonikulku, oli eteneminen vaikeuksien kautta voittoon. Avatarissa ei ole yhden ainoaa toimintakohtausta, jossa päähenkilö ei lähtisi tilanteeseen altavastaajana, menestyisi aluksi mutta kokisi sitten takaiskun, ja voittaisi lopulta. Toimintakohtauksen pituus määräytyy ihan siitä, miten monta kertaa tuota kaavaa toistettiin. Lentoliskon kesyttämisessä päähenkilö ehti tipahtaa rotkoon vain kerran, kun taas lopputaistelun huipentumassa Sully epäonnistui Quaritchin tappamisessa kolmesti. Vaihtoehto tälle taitaa muuten olla se, että päähenkilö ottaa vain jatkuvasti turpaansa, kunnes sitten ”viimeisillä voimillaan” lataa pahiksen kanveesiin (muistelen Neon ja agentti Smithin yhteenottoa The Matrixissa).

(Kuvittelenko muuten vain vai muistuttaako tämä pitkälti räiskintävideopelin tyypillistä juonenkulkua? Pelaajan tehtävä on fiksata asiat ainakin kerran, luultavasti useamminkin, kun alkuperäinen tavoite osoittautuu pelkäksi välitavoitteeksi. Viimeistä ”pääkkäriä” pitää sitten nirhata monta kertaa, kun se joka vaiheen jälkeen vaihtaa hyökkäystyyliään ja samalla myös vahingoittuu eri paikasta.)

Valkoisen miehen taakka

Kuten aikaisemminkin totesin, valtavirtaelokuvassa ei saa mitään vaikeaselkoista. Niinpä Avatarissakin joka välissä selitetään katsojalle mistä kysymys. Myöskään nykyisille hollywood-elokuville ilmeisen pakollinen sotakommentointi ei saa jäädä vihjailevaksi. Sully toteaa kertojanäänellä, että rampautuneen sotilaan eläke ei riitä mihinkään ja myöhemmin sanoo ohimennen, että jos kolonialistien pitää päästä käsiksi joihinkin luonnonvaroihin, joiden päällä intiaanit istuvat, niin intiaanit pitää vain leimata pahoiksi. Yhteiskunnallinen kommentointi on siis suoraviivaista ja pinnallista, koska sellaiset viestit ovat selkeimpiä.

Avatarin sanomakin on täysin valtavirta-ajatusten mukainen. Valkoinen mies on parasta, mitä maailmalla on tarjota, eikä ole mitään, mihin hän ei pystyisi, jos oikein yrittää. Tässä tapauksessa Sully joutuu intiaanien pariin, mutta kouliutuu hetkessä ei ainoastaan nykyisen intiaanisukupolven kovimmaksi jätkäksi, vaan suoraan koko kulttuurihistorian viiden parhaan joukkoon. Päällikön tytär rakastuu häneen ensisilmäyksellä ja maineikkain soturikin (joka muuten oli mainitun naisen kihlattu) tunnustaa valkoisen miehen ylivertaiseksi. Tällaisten urotekojen jälkeen miehelle on pikkujuttu kääntää täysin hajalle lyötyjen intiaanien sotaonni niin, että he pystyvät lyömään modernin armeijan. Lopputaistelu näyttääkin, miten kaikki muut kaatuvat, mutta messias sen kun porskuttaa pudotellen niin pommittajia kuin mechojakin.

Avatarin tapa ihannoida voimaa ja sisukkuutta yli muiden hyveiden on jopa yllättävän voimakasta. Se, että pahimmankin takaiskun jälkeen noustaan vielä (vaikka sitten ihan vain kostamaan kotipuun kaatajille), on tuttua muualtakin. Tämän elokuvan erikoisuus on se, että Sully on rampa, eikä elokuva unohda näyttää kerta toisensa jälkeen, miten hyödytön lihanpala hän on ilman avatar-kehoaan. Onneksi lopussa on kuitenkin kaikki hyvin, kun Sully pääsee siirtämään tietoisuutensa pysyvästi terveeseen ja vahvaan intiaanikehoon.