Mitä pidemmälle eksegetiikan opintoni ehtivät, sitä hämmästyneempi olen eksegetiikan luonteesta. Historiatiede on lyönyt siihen leimansa niin vahvasti, etteivät edes graduseminaarissa olevat opiskelijatoverini tunnu näkevän asiassa mitään ongelmaa. Yritän seuraavassa paitsi kuvata akateemisen teologian syvällistä ongelmaa, niin myös avata uutta mahdollisuutta tehdä teologista merkityksellistä nykyihmisen kannalta.

(Joku onkin jo etsinyt blogiani hakusanalla ”Martti Nissinen Historiallinen raamatuntutkimus ja kriittinen historiantutkimus”. Viittaan tekstissäni myös tähän artikkeliin.)

Saavuttamaton aktualisointi

Sikäli kun historiallis-kriittinen tutkimus ymmärretään ”ensisijaisesti historiatieteeksi, jonka tarkoituksena on kuvailla raamatullisten tekstien sanomaa po. kirjoitusten syntyaikoina” (Wille Riekkinen 1992, 231), on se iskenyt itsensä todella hyvin läpi. Niin STI:n konservatiivit kuin kansankirkon liberaalitkin ovat yhtä mieltä siitä, että Raamatun sanoman selvittämisen täytyy alkaa historiallisesta tutkimuksesta. Vasta kun Raamatun sanoma on selvitetty alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan voidaan sen sanomaa yrittää aktualisoida eli löytää Raamatun sanoman merkitys nykyaikana.

Mielenkiintoista tässä aktualisoinnissa on, että mistään ei tunnu löytyvän sen pelisääntöjä. Eksegeetit väistelevät siihen tarttumista väittäen sitä muiden teologisten disipliinien tehtäväksi (Riekkinen 1992, 243). Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kurssitarjottimessa ei ole ainoatakaan asialle tarkoitettua kurssia: eksegetiikan kurssit ovat historiatutkimusta, systematiikassa lähimmäksi päästään semiotiikan kohdalla ja käytännöllisessä teologiassa uskonnollisen viestinnän kurssinpuolikkaassa. Siinä määrin kun asiaa käsitellään, näkyy painopiste olevan aina saarnassa (Heikki Leppä ilmeisen vakavissaan ehdottaa yhdeksi vaihtoehdoksi tekstin redaktiohistorian läpikäymistä saarnassa!). Nähdäkseni kristillinen julistus on kuitenkin huomattavasti laajempi asia kuin pelkkä saarna.

Kalevi Toiviaisen kirjoitus 1990-luvun alusta eli melkein kahden vuosikymmenen takaa ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan:

”Tavallisen papin ja piispan, tavallisen opiskelijan kannalta kuitenkin on niin, että eksegetiikalla on mahdollisuuksia Raamatun avaamiseen meille omassa työssämme vain silloin, kun sen onnistuu tehdä tavoitteensa ymmärrettäväksi, merkittäväksi ja mielekkääksi. Odotamme eksegetiikalta, että se kykenee meille selvittämään, mitä Raamattu sanoo, eikä vain, mitä se ei sano tai miten sen sanoma on eksegeetin mielestä ymmärretty väärin. (–) yliopistollinen raamattutieteen opetus ei ole kyennyt tai tahtonut vastata sen apua tarvitsevien kysymyksiin. Teologian opiskelijat, papit ja uskovat ihmiset eivät tyydy yliopiston portilla ehdoksi pantuun kysymyksenasetteluun.”
(Toiviainen 1992, 284-285)

Aktualisointi näyttää siis olevan ongelma jo ennen kuin ehdin edes sanoa mitään sitä edeltävän historiallisen tutkimuksen ongelmista. Tästä huolimatta eksegeetit edelleen innokkaasti hirttäytyvät historialliseen kysymyksenasetteluun, mikä näkyy hyvin Martti Nissisen selvityksestä historiallis-kriittisen tutkimuksen tarpeellisuudesta:

  • se auttaa ymmärtämään nykyaikaa
  • se vastaa historiallisiin kysymyksiin
  • Rttu on osa historiaa
  • se toimii väärien väitteiden kumoajana
  • se on poliittisesti relevanttia
  • se puhuu tiedemaailman kielellä
  • se on hauskaa

(Nissinen 2009, 561-562; olennaisesti sama Nissisen teksti löytyy EMO:sta)

Etääntyminen tavallisen ihmisen arkitodellisuudesta on ilmeinen. Nykyajan kysymykset tai tavallisten ihmisten kieli eivät saa mitään painoarvoa, vaikka nämä lienevät juuri ne kontekstit, joissa Raamattua eniten luetaan ja tulkitaan. Historiallis-kriittisen tutkimuksen hauskuus on jo suorastaan absurdi väite. ”Harvat viitsivät kuluttaa aikaansa vaikeiden kielten ja metodien opetteluun silkasta velvollisuudentunnosta.” Nissinen ei ole tainnut hetkeen käydä juttelemassa opiskelijoiden kanssa, jotka puskevat läpi muinaisesta alkukielistä ja raamatuntutkimuksen metodiikasta, koska on pakko. Toistuva kommentti jumalanpalveluspraktikumeissa oli, että eksegeettisestä työskentelystä ei ollut mitään apua saarnanvalmistuksessa.

Myyttinen raamatuntulkintatapa

Yksi vaihtoehto tulkita Raamattua nykyajan ihmisen kannalta relevantisti ja hänen kielellään on myyttinen tulkintatapa. Niin paljon kuin aikaisemmin kapinoinkin Rudolf Bultmannin linjaa vastaan on minun nyttemmin myönnettävä, että hänen ajatuksissaan oli paljon järkeä. Toisin kuin kuvittelin, hänen argumenttinsa pointti ei ole siinä, että Raamatun teksti olisi ”riisuttava mytologiastaan” siksi, että ihmeet ovat nykytieteen valossa mahdottomia. Hän ajaa takaa sitä, että Raamatun tekstit on ymmärrettävä suuremmaksi kuin vain tosiksi tai epäpäteviksi historiankuvauksiksi. Kuten Toiviainen sen muotoilee: ”Myytti on kehotus ihmisen omaa olemassaoloa ja itsetulkintaa koskevaan ratkaisuun” (Toiviainen 1992, 283).

Otetaanpa esimerkki aivan jostain muualta kuin raamatuntutkimuksen piiristä. Leon Urisin kirjassa Exodus (1958) kerrotaan tarina tanskalaisten toimista Toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikana:

”Saksalaisten miehittäjien päämajasta Hotelli D’Angleterrestä annettiin käsky: ’Kaikkien juutalaisten on käytettävä keltaista hihanauhaa, jossa on Daavidin tähti’. Seuraavana yönä vastarintaliike välitti viestiä kaikille tanskalaisille: Amalienborgin palatsistaan kuningas Kristian on antanut saksalaisten käskyyn seuraavan vastauksen. Kuningas sanoi, että tanskalainen ei eroa tanskalaisesta. Hän itse ensimmäisenä käyttäisi Daavidin tähteä ja odottaa jokaisen uskollisen tanskalaisen tekevän samoin. Seuraavana päivänä Kööpenhaminassa melkein kaikki asukkaat käyttivät Daavidin tähdellä koristettua hihamerkkiä. Saksalaisten oli pakko vetää käskynsä takaisin.”

Onko tuo kertomus totta? Vilhjálmssonin mukaan ei. Kyseinen tarina oli laadittu propagandaksi, tanskalaisten maineen puhdistamiseksi. He kun joutuivat maailmalla huonoon huutoon antauduttuaan Saksalle taistelutta.

Siitä huolimatta tanskalaiset eivät olleet toimettomia. Yhdysvaltalaisen holokaustimuseon mukaan vuonna 1943 tavalliset tanskalaiset pelastivat liki 8000 juutalaista Ruotsin puolelle. Vastarintaliike oli saanut selville saksalaisten miehittäjien aikeet viedä Tanskan juutalaiset keskitysleireille. Kahden viikon aikana kalastajat kuljettivat juutalaisia Tanskan salmien yli pienissä veneissään (ks. kartta). Yliopistot sulkivat ovensa mahdollistaakseen opiskelijoiden osallistumisen pelastuoperaatioon. Tanskalainen papisto rohkaisi seurakuntalaisia auttamaan juutalaisia. Poliisi kieltäytyi auttamasta natseja pidätysten ja väestönsiirtojen osalta. Operaatio ei ponnisteluista huolimatta ollut kuitenkaan täydellinen menestys. Puoli tuhatta juutalaista jäi kiinni ja joutui keskitysleireille. Tanskalaiset eivät hellittäneet: he osoittivat jatkuvasti vaatimuksiaan ja lähettivät ruoka-apulähetyksiä keskitysleireille, jotta asia pysyi median valokeilassa. Lopulta 8000 juutalaisesta menetettiin vain muutamia kymmeniä.

Onko siis kertomus keltaisesta käsinauhasta totta? On, se on totta myyttinä. Sen totuus on siinä, että ihmiset pysyvät pelastamaan vainottuja maanmiehiään kun vain tarttuvat toimeen ja kieltäytyvät taipumasta uhan alla.