Eero Tuovinen kysyi:

Mitä sitten sanoisit, onko mielessä jotain alustavia askelia lukijalähtöiseen raamatuntulkintaan? Tekevätkö käytännön lähetystyötä harjoittavat kristilliset järjestöt tässä suhteessa jo hyvää työtä, vai puuttuuko yhtälöstä jotakin?

Kristillisellä mediakentällähän on erilaisia Raamatun sanomaa nykyaikaan soveltavia toimijoita. Erityisesti Yhdysvalloissa tuntuisi olevan melko paljonkin näitä erilaisia mediatoimijoita, joiden sisältö perustuu oleellisesti siihen, että otetaan joku moderni ilmiö ja kerrotaan, että miltä se näyttää Raamatun näkökulmasta.

Olisiko sinusta tärkeämpää, että teologia tarjoaisi vastauksia käytännön kysymyksiin, vai että se selkeyttäisi systemaattisesti Raamatun sanomaa? Eli pitäisikö teologin pystyä sinusta kertomaan, että mitä on oikea kristillinen oppi homoavioliitoista, vai riittääkö, jos hän pystyy linjaamaan selkeästi rakkauden, armon, synnin ja uskon käsitteet ja sen, miten ne noin yleensä ottaen linkittyvät ihmiselämään? Toisin sanoen – pitäisikö teologin olla myös poliittisesti aktiivinen, vai riittääkö maailmankuvan yleisluontoinen selkeyttäminen, jolloin sovellus sitten jätetään maallikoille?

Annahan kun kerron.

Minun arvoni

Kävin tuossa pari viikkoa sitten Suomen teologisella instituutilla kuuntelemassa Timo Eskolan luentoa Postmodernismi – eettisen luennan aika. Hänen mukaansa postmodernismi sinänsä on menneen ajan tuulia: modernismin väitteitä ei voi noin vain jättää taakse. Sen sijaan Eskola myönsi, että postmodernismi on jättänyt jälkensä etenkin jälkistrukturalismin vaikutuksena.

Jälkistrukturalismi on omiin silmiini vain kantilaisuuden jatkamista loogiseen päätepisteeseensä. Itse asiassa jo ennen Immanuel Kantia David Hume esitti, että havainnot eivät voi tavoittaa objektiivista todellisuutta, asioita sinänsä. Kantilaisuuden mukaan kaikki käsityksemme ovat siis tulkintoja. Jälkistrukturalismi jatkaa tästä wittgensteiniläisen kieliteorian puitteissa: kieli ei koskaan tavoita todellisuutta. Kieli koostuu ilmaisuista, jotka ovat vain tietyille asioille antamiamme nimilappuja. Tästä päästään helposti arvoagnostismiin: sanomme hyväksi sellaista, joka on meidän mielestämme hyvää. Ei tällä meidän ”hyvällämme” ole välttämättä mitään objektiivista perustaa. Joku toinen voisi olla aivan eri mieltä siitä, mikä on hyvää, emmekä voisi vastineeksi vedota mihinkään muuhun kuin omaan mielipiteeseemme.

Tästä ei kuitenkaan ole päädytty aikanaan ehkä pelättyynkin arvorealismiin. Derrida, Foucault ja muut postmodernistisen jälkistrukturalismin edustajat eivät suinkaan ole nihilistejä, jotka eivät tunnusta mitään arvoja. Eskola näki tässä jonkin ongelman, mutta omiin silmiini tässä ei ole mitään kummeksuttavaa. Se, että arvoja voidaan viime kädessä ylläpitää vain subjektiivisesti, yksittäisten ihmisten henkilökohtaisen vakaumuksen perusteella, ei mitenkään nollaa moraalia. Se ei liioin vaadi, että kenenkään tarvitsisi katsoa olevansa objektiivisesti oikeassa ja muiden moraalikäsitysten esittäjien yläpuolella. Kyse on vain oman vakaumuksensa puolustamisesta ja se puolustaminen taas tapahtuu parhaiten siten, että saa mahdollisimman suuren ihmisjoukon edustamansa aatteen taakse. Se, että tunnustaa jokaisella olevan oikeuden pyrkiä samaan, ei nähdäkseni millään tavoin vähemmän yksilön vakaumuksen merkitystä.

Derrida, Foucault ja kumppanit ovat Eskolan mukaan 1960-luvun ranskalaisen vasemmistolaisliikkeen kasvatteja. Niinpä he ovat ryhtyneet ajamaan sorrettujen oikeuksia, joita vanhat vallanpitäjät ovat vastustaneet. Vasemmistolaishenkiseksi arvokolmikoksi onkin muodostunut feminismi, seksuaalisten vähemmistöjen (erit. homoseksuaalisten) oikeuksien puolustaminen ja postkolonialismi eli kolonialismin lopettaminen. Näissä kaikissa on olennaisesti kysymys antipatriarkalismista. Patriarkaalisuus tarkoittaa siis tässä miesjohtoisuutta niin kodissa, työssä, yhteiskunnassa (myös globaalilla tasolla) kuin uskonnossakin. (Valkoisen) miehen johtajuus on menneinä vuosisatoina johtanut erilaisuuden väheksymiseen ja heikompien hyväksikäyttämiseen tai syrjimiseen, joten siitä on nyt korkea aika päästä eroon. Eskola mainitsi, että patriarkalismista on tullut kätevä leimasin, jolla voi tuomita minkä tahansa hierarkkisen ja vallankäytöllisen sosiaalisen järjestyksen.

Minun tulkintani

Graduaineistona olen viime aikoina tutustunut narraatioanalyyttisen raamatuntulkinnan tuoreimpiin suuntauksiin. Petri Merenlahti summaa Poetics for the Gospels (2002) -kirjansa päätösluvussa, että narratiivianalyysit ovat aina ”rajallisia ja suhteellisia, historiallisia ja kulttuurisia” – siis lukijan tulkintaa. Raamatunteksteistä ei siis ole löydettävissä mitään absoluuttista merkitystä, koska lukijan omat ennakko-oletukset ja näkökulma vaikuttaa aina siihen, mitä hän tekstistä löytää ja miten hän sitä tulkitsee. Merenlahti jopa toteaa, ettei mikään tulkinta voi tämän nojalla nousta toisen yläpuolelle: emme voi väittää jotakin tiettyä tulkintaa vääräksi, kun se kerran on jonkun lukijan tulkinta.

Merenlahti ottaa kuitenkin hieman takaisinpäin ja toteaa, että vaikka teoreettisesti ajatellen tekstillä onkin loputtomasti merkityksiä, niin käytännössä toimivien tulkintojen määrä on rajallisempi. Käytännön tasolla voidaan siis todeta jonkin tietyn tulkinnan olevan liian kaukaahaettu, vaikka täsmällistä tulkintaa ei voitaisikaan muotoilla. Näen itse tässä saman ratkaisun kuin mitä Eskolan mainitsemat poststrukturalistit tekivät: se, että tekstille ei ehkä löydetä yhtä absoluuttista merkitystä, niin yksilö voi kuitenkin ottaa kantaa oman henkilökohtaisen tulkintansa puolesta. Laajemmassa mitassa taas yhteisön traditio (eli Raamatun tapauksessa kirkon kristillinen traditio) voi antaa suuntaviivoja sille, miten tekstiä olisi tulkittava.

Konkreettisesti ottaen siis Raamatun tekstejä voi lukea niin, että näkee ne ovelana ironiana: Jeesukselle lätkitään toinen toistaan uskomattomampia ihmetekoja ja ristiriitaisia lausuntoja, jotta lukija tajuaisi, miten järjettömästä myytistä on kyse. Tällainen tulkinta näkisi siis evankeliumit jonkinlaisena nokkelana propagandana kristillistä uskoa vastaan. Käytännössä tällainen tulkinta on kuitenkin yliampuva, enkä usko, että kukaan voi päätyä tällaiseen muutoin kuin ohittamalla tekstin täysin.

Lukijalähtöinen raamatuntulkinta

Alun kysymykseen palatakseni lukijalähtöinen raamatuntulkinta lähtee siis siitä, että tunnustetaan lukijan merkitys lukemisen kannalta. Omat näkemyksemme vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme tekstiä. Tämä ei ole ongelma, päinvastoin: omien näkemysten mukanapitäminen varmistaa, että tekstistä haetaan itselle merkityksellistä sanomaa. Eli kun minä luen katkelmaa Matteuksen evankeliumista, jossa kerrotaan, miten Jeesus tyynnytti myrskyn, niin en mielessäni ole kirjan suljettuani vuoden nolla opetuslapset ja Gennesaretinjärvi. Minä pohdin omaa elämääni ja kohtaamia vaikeuksia, sen ”myrskyjä”. Ja niin kuin opetuslapset olisivat voineet luottaa siihen, että myrsky kyllä tyyntyy eivätkä he näin ole viime kädessä avuttomina olosuhteiden armoilla, niin minäkin voin luottaa siihen, etten ole omassa elämässäni avuton ja turvaa vailla. Tämän kaltainen kontekstuaalinen raamatuntulkinta on monin paikoin lähetysjärjestöjenkin käytössä. Muistan esimerkiksi kuulleeni jostakin afrikkalaisesta raamatunkäännöksestä, jossa Isä meidän -rukouksen säe ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme” olisi käännetty muotoon ”anna meille tänä päivänä meidän jokainen puuromme”, koska tuossa kulttuurissa puuro oli perusruoka. Samalla tavalla mieleeni on jäänyt rippikoulussa näkemäni Isä meidän -käännös, jossa ”jokapäiväinen leipä” oli muuttunut ”jokapäiväiseksi kebabiksi”.

Kuten edellä on tullut ilmi, ei tällaisia vakaumuksia ja tulkintoja voi kuitenkaan pitää ainoina oikeina tulkintoina. Riittää, että itse voi seistä niiden takana, koska sitä parempaa tietoa meillä ei ole. Totta kai yksilön itsensä kannalta ja uskon näkökulmasta Pyhä Henki ohjaa tulkintaa oikeaan suuntaan, mutta Henkeen vetoaminen ei oikein toimi silloin, kun väitellään erilaisten tulkintojen oikeutuksesta.

Mitä taas käytännön sovellutuksiin tulee, niin sama pätee niihinkin. En minä pysty aukottomasti osoittamaan, että Raamatun tekstit vaikkapa vastustavat homoliittoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi ja etteikö minun kannattaisi pitää kiinni omasta tulkinnastani. Kuten edellä olen kuvannut, postmodernistinen aikamme hyväksyy sen, että arvot ovat sosiologisia ilmiöitä ja yksilöiden vakaumuksista riippuvaisia. Feministit ja muut ovat rohkeasti lähteneet ajamaan omia aatteitaan poliittisella tasolla ja saaneet niin median suosion kuin lainsäätäjätkin puolelleen. Olisi nähdäkseni typerää kuvitella, että meidän osamme olisi mitenkään toisenlainen, etenkin jos arvomme ovat heidän kanssaan ristiriidassa. Nykyaikana ihmiset ovat oppineet arvostamaan vakaumusta ja uskonsa osoittamista teoissa ja vaativat sitä. Teologit eivät ole poikkeus.

Eli kyllä, teologien pitäisi kertoa, mikä on heidän mielestään oikea kristillinen oppi vaikkapa homoavioliitoista. Mitä muutakaan iloa heidän pitkällisestä koulutuksestaan on? Käytännön sovellutuksista vaikeneminen on työn jättämistä puoliväliin: Paavali antoi seurakunnilleen osoittamissaan kirjeissä hyvinkin selkeitä eettisiä ohjeita. Tämä ei tarkoita, etteikö jokaisen pitäisi pyrkiä arvioimaan omaa tulkintaansa kriittisesti, etsimään sille perusteluita ja olemaan tarvittaessa valmis vaihtamaan mielipidettään. Epätäydellisyyden myöntäminen ei tarkoita mielivaltaa eikä poliittisen kannanoton tarvitse toimia keinoja kaihtamatta.