Pääsiäisen aikaan Jeesuksen kärsimystietä esitetään monella taholla. Kävin itse katsomassa niistä kolme ja kerron, mikä esitys sykähdytti eniten.

Puolivälissä ei ole missään

Via Crucis on kirkon keskiaikaiseen perinteeseen perustuva kärsimysnäytelmä, jossa kuvataan Jeesuksen viimeisiä hetkiä. Helsingissä toteutettavassa näytelmässä, jota väitetään ”Suomen suurimmaksi yksittäiseksi teatteriesitykseksi”, näyttämönä toimii kaupunkiympäristö. Getsemane on Kaisaniemen puistossa, maaherra Pontius Pilatuksen tuomioistuin säätytalon portailla ja Golgata Tuomiokirkon portailla. Esityksiä on perinteisesti vain muutama, tänä vuonna pitkäperjantaina (2.4.) ja hiljaisena lauantaina (3.4.). Tänä vuonna esitys järjestettiin jo 15. kertaa. Pohjana oli Lauri Otonkosken kirkkotaiteen Engel-palkinnon saanut käsikirjoitus. Ohjaajana toimi Miira Sippola, sama nainen joka ohjasi myös viimevuotisen pääsiäisvaelluksen.

Näytelmä sai huomiota jo ennen esityksiä. Sippola nimittäin valitsi Jeesuksen roolin esittäjäksi japanilaisen naisnäyttelijä Yuko Takedan, mistä nousi pieni haloo. Kotimaa ja Iltalehti hehkuttivat kilpaa kristillisdemokraattien puheenjohtajan Päivi Räsäsen kommenttia siitä, ettei nainen sovi Jeesukseksi. Tarkkaan ottaen Räsänen ei kuitenkaan sanonut, etteikö nainen voisi näytellä mies-Jeesusta, vaan että näytelmän Jeesuksen pitää olla mies, jotta pysytään uskollisina lähteelle eli Raamatun kertomuksille. Kuten arvata saattaa, todellisuudessa kyse oli nimenomaan ensimmäisestä, eli siitä, että mies-Jeesusta näytteli nainen. Sippolan mukaan roolivalinnalla haluttiin korostaa Jeesuksen sanoja. ”Mikä Jeesuksen sanoissa ja sanomassa oli niin pelottavaa, että hänet haluttiin tappaa?” Tämä iskulause toistuu useammassa tiedotteessa, joten kaipa sitä on pidettävä jonkinlaisena esityksen teemana tai tavoitteena.

Olin itse seuraamassa pitkäperjantain esitystä. Takedan naiseus ei (tietenkään) haitannut millään tavoin, jos kohta ei mitään antanutkaan. Helsingin Sanomien uutisen mukaan muutkin olivat samalla kannalla. Esityksessä yleisö pidettiin niin kaukana, ettei halutessaankaan olisi päässyt jotain pariakymmentä metriä lähemmäs. Itse jouduin pysyttelemään jatkuvasti jossain sadan metrin päässä. Siltä etäisyydeltä ei enää erota, onko valkokaapuisella hahmolla tissit vai ei. Lisäksi Takedan murre – hän ei kuulemma osaa suomea vuorosanoja enempää – kuulosti vieraalta. (Kiinnostuneiden kannattaa katsastaa tämä Ylen uutispätkä, jossa kuullaan vähän Takedan esitystäkin.) Takeda siis sai puhtaat paperit, mutta muuten esitys oli surkea sekasikiö.

Jos tavoitteena on tehdä rituaalinäytelmä eli olla mahdollisimman uskollinen alkutekstille, vähemmän on enemmän. Via Crucis 2010 nimittäin tukehtui tekstin määrään kuin sorsa pullaan. Mukana oli näyttelijöiden lisäksi kertojia ja jopa profeettoja, jotka latelivat Vanhan testamentin tekstejä. Idea on tietysti kaunis: neljä evankeliumia ovat ”neljä tapaa katsoa arvoitusta kasvoihin” ja evankeliumikertomuksilla on selkeitä yhtymäkohtia psalmiin 22 ja Jesajan kirjan kärsivään palvelijaan (Jes. 53). Kaunis idea jää kuitenkin pahasti jalkoihin, kun tekstejä puhutaan yhtäaikaa: loppukohtauksessa profeetat ja kertojat hölisivät toisensa päälle niin, etten saanut mistään kunnolla selvää. Samanlainen ylitsevuotavaisuuden ongelma koski esitystä muutenkin. Jeesuksen oikeudenkäynti oli puuduttavan pitkä, kun samoja syytöksiä toisteltiin ja Pilatus kumosi niitä parhaansa mukaan. Ristinkuolema ja ylösnousemus taas yhdistettiin todella hämmentävästi, kun pääsiäistropari seurasi välittömästi Jeesuksen kuolemaa. Kun avustajat tämän jälkeen menivät ottamaan Jeesusta ristiltä, en voinut välttyä tulkinnalta, että esitys näytti, miten historiallisesti ylösnousemususko liimattiin Jeesuksen kuoleman päälle.

Jos tavoitteena on tehdä modernisaatio Jeesuksen kärsimyksestä, syvemmin on enemmän. Sippola oli käyttänyt moderneja elementtejä hyvin säästeliäästi: käytännössä vain osan roolihahmojen vetimet olivat vaihtuneet moderneiksi. Kuten tuosta Ylen pätkästä näkyy, kansa on toppatakeissa ja sotilaat luotiliiveissä, mutta opetuslapset ja papit muinaisaikaan viittaavissa kaavuissa. Tämä puolimodernisaatio sai jopa koomisia piirteitä, kun Kaisaniemen puistossa poukkoileva Jeesus alkaakin yhtäkkiä valittaa Jerusalemin kohtaloa tai kun Jeesus toteaa konepistoolia kantavalle sotilaalle, että ”keihäin ja miekoin te olette tulleet minua vangitsemaan”.

Jos tähtäimessä olisi siis ollut perinteinen kärsimysnäytelmä, olisi kannattanut tyytyä vähempään. Vuorosanat tuomitsemisvaiheessa painavat enemmän silloin, kun niitä on vähemmän. Ylösnousemus taas olisi voitu toteuttaa paljon fiksumminkin (Jeesuksen kuoleman jälkeen kohdevalo pois, Jeesus pois ristiltä, valo takaisin päälle ja sitten pääsiäistropari), tai sitten vain tyytyä kertojanääneen siinä kohtaa. Tällainen esitys ei ehkä olisi ollut kaikkein helppotajuisin kertomusta entuudestaan tuntemattomalle, mutta eihän se liene rituaalinäytelmän tarkoituskaan. Jos taas näytelmä on tarkoitus modernisoida, on syytä tehdä se kunnolla: Jeesuksen julistuksesta närkästyvät evankelis-luterilaisen kirkon papit ja pidättämään tulevat poliisit. Ristikin vaihtuisi luontevasti hirttopaaluun. Tällainen näytelmä olisi tietysti poliittisesti epäkorrekti, mutta ehkä se saisi jonkun oikeasti ajattelemaankin.

Hippi olikin oikeasti punkkari

Vuosaaren vapahtaja on Kai Sadinmaan uusin seurakuntanäytelmä, jonka hän on siis itse käsikirjoittanut, ohjannut ja jossa hän näytteleekin. Pastori Sadinmaa on painottanut uskon yhteiskunnallista merkitystä kritisoimalla kirkkoa vasemmistolaisin sanakääntein mm. Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa. Hänen aikaisempi Toisenlainen iltahartaus (2001) -radiokuunnelmansa on sittemmin sovitettu myös suosituksi näyttämöversioksi. Sen tuntevat osaavat odottaa Vuosaaren vapahtajasta repivää radikalismia, eikä Sadinmaa jätä odotuksia täyttämättä. Vuosaaren vapahtajaa esitetään Helsingissä Vuosaaressa muutamia kertoja huhtikuun ajan. Viimeinen esitys näkyy olevan 19.4., joten vielä ehtii (ja kannattaa mennä) katsomaan.

Sadinmaan teos ponnistaa turhautumisesta kirkon toimintaan: ”Kirkon räjähdysvoima on kesytetty, viety pois. Jeesuksesta on tehty munaton ja harmiton tyyppi. Eihän hän tullut perustamaan tällaista kirkkoa eikä uutta uskontoa, vaan vapauttamaan meidät kirkosta, elämään luottamuksessa.” (Kirkko & Kaupunki 24.3.2010) Horisontin haastattelussa Sadinmaa toteaakin, että esityksen Vapahtaja vapauttaa niin ihmisen kuin Jeesuksenkin turhasta tekopyhyydestä, joka ei jätä tilaa ihmisyydelle. Hän on tietoisesti tehnyt taideteoksen eikä uskonnollista kuvaelmaa, joten ei ylläty, vaikka osa katsojista loukkaantusikin hänen raadollisesta Jeesuksestaan. Jos katsojalle jää esityksen jälkeen hämmentynyt fiilis, Sadinmaa on onnistunut.

Kävin itse katsomassa esityksen pääsiäismaanantaina (5.4.), jolloin esitys oli Rastiksella. Eräs katsoja muuten totesi esityksen jälkeen, että Vuotalossa on parempi akustiikka. Kannattaa siis ehkä panostaa oma teatterivierailunsa sinne. Yleisöä oli pääsiäismaanantaina ehkä kolmisenkymmentä henkeä, keski-ikä jossain 40 vuoden ryppyisemmällä puolella. Mistään yleisömagneetista ei siis (ainakaan tässä vaiheessa) ole kysymys. Vuosaaren vapahtaja on teknisesti (post)modernia teatteria, eli luvassa on videotekniikkaa, genre-sekamelskaa, huutamista ja neljännen seinän rikkomista. Kunnianhimon ja teknisen toteutuksen tasolla tuntuu siltä, että Sadinmaa koittaa tehdä evankeliumikertomukselle saman kuin Kristian Smeds Tuntemattomalle sotilaalle. Vertaus ei itse asiassa ole äärettömän kaukaa haettu, koska Smeds ja Sadinmaa ovat tehneet yhteistyötä mm. Toisenlaisen iltahartauden kohdalla.

Esitys toimii kahdella tasolla, mikä tekee siitä niin hämmentävän. Toisaalta se on perustasollaan kertomus liian ahtaasti kasvatetusta nuoresta naisesta, joka pakenee hurmoksellista kristillisyyttä anarkistisuuden pariin. Toisaalta hänen tarinansa mukailee Jeesuksen tarinaa niin läheltä, että hänestä voi puhua nykyajan Jeesuksena. Tarinoita yhdistää se, että fundamentalistit ovat ristineet tytön Jeesukseksi, joten tämä lopulta suostuu toimimaan nimensä mukaisesti – mutta ei kuitenkaan niin, kuin fundamentalistiset ottovanhemmat toivovat. Mukana on myös Jeesuksen angstikohtauksia, joiden ymmärtäminen jää täysin katsojan varaan – mitään selittävää kommentointia itse esityksessä ei anneta.

Vuosaaren vapahtaja haastaa raivokkaasti perinteiset käsitykset Jeesuksesta. Ytimenä on – Sadinmaan saarnoille tyypillisesti – Jeesuksen yhteiskunnallinen ja jopa anarkistinen julistus. Kunniaansa ei kuule vain piispa ja kirkko, vaan myös tavalliset kauppiaat, kuten tästä mainospätkästäkin näkyy. Esityksessä osansa saavat myös poliisit, kun heidät kuvataan hakkaamassa mielenosoittajia ja lopuksi teloittamassa Jeesus. Jeesuksen julistusta vaikeampi pala on kuitenkin muu kuva, joka Jeesuksesta piirtyy. Hänellä on paitsi punk-bändi, niin myös vakavia ahdistuskohtauksia, kun Jumalan rakkautta ei tunnu riittävän hänelle itselleen. Hänellä on myös seksisuhde Marian kanssa (seksikohtaus on toteutettu nokkelasti Laulujen laulun runouden avulla). Lienee sanomattakin selvää, että tämä Jeesus on myös tavattoman pahasuinen lasketellen kirosanoja jatkuvasti.

Mielenkiintoista on, että Vuosaaren vapahtaja onnistuu siinä, missä Via Crucis ei. Sippolan pääsiäisnäytelmässä tavoiteltiin vastausta siihen, mikä Jeesuksen sanoissa oli kuolemantuomion arvoista. Se jää antamatta, ellei sellaiseksi sitten lasketa tuomioistuimen loppulausetta, joka siis on jumalanpilkka: Jeesus tunnustaa olevansa Jumalan Poika, mikä saa kansan, papit ja Pilatuksen Häntä vastaan. Vuosaaren vapahtaja vastaa terävämmin: Jeesus oli rauhanhäiritsijä. Sadinmaan Jeesus ei vastaa minun, uskovan, näkemystäni liki stoalaisesta Jeesuksesta, joka hallitsi hermonsa ja joka keskittyi muutoksen aikaansaamiseen ihmisten sydämissä, ei yhteiskuntajärjestyksessä. Me uskovat tuomitsemme hänet, oman Herramme. Vuosaaren Jeesus uhmaa myös valtaapitäviä, jotka suorittavat väkivaltakoneistonsa avulla likaisen työn.

Mitä tässä muuta voi kuin toivoa, että Kai Sadinmaa käsikirjoittaisi ja ohjaisi Via Cruciksen 2011.

Post scriptum

Sadinmaa mainitsee Ajantasan haastattelun lopuksi, että hänelle tärkein kirkkopyhä on kiirastorstai. Sen loppuun kun on ihan kirkkokäsikirjan tasolla liitetty lyhyt liturginen ”näytelmä”. Kirkkokäsikirjan mukaan:

Kiirastorstain messu voidaan päättää seuraavasti:

Kirkon kuoriin sytytetään messun alussa 12 apostolin kynttilät ja niiden keskelle yksi isompi Kristus-kynttilä. Aterian päätyttyä ennen kiitosrukousta joku jumalanpalveluksessa avustavista sammuttaa yhden apostolien kynttilöistä. Siinä yhteydessä hän lausuu: Juudas, joka kavalsi Jeesuksen, poistui pimeään yöhön kesken aterian. Me sammutamme nyt Juudaksen kynttilän.

Kiitosrukouksen jälkeen sammutetaan muidenkin opetuslasten kynttilät ja sanotaan: Kun Jeesus oli vangittu, kaikki opetuslapset pakenivat ja jättivät hänet yksin. Me sammutamme myös muiden opetuslasten kynttilät.
Kun kynttilät on sammutettu, luetaan psalmi 22, minkä jälkeen voidaan laulaa virsi 77 ilman urkujen säestystä. Psalmin ja/tai virren aikana alttarikynttilät sammutetaan, alttari riisutaan ja risti ja sammutetut kynttilät – paitsi Kristus-kynttilä, joka jää palamaan – kannetaan sakaristoon. Jos alttarilla on krusifiksi, se voidaan jättää paikoilleen. Alttari voidaan pukea mustaan.

Satuin itse olemaan kiirastorstaina Kallion kirkossa, missä tämä esitys ei nähdäkseni sujunut niin sutjakkaasti kuin olisi voinut. Alttarin ja saarnapöntön verhoaminen mustaan nimittäin kesti hyvän tovin, mikä söi esityksen tehoa. Samoin psalmi 22, vaikka sinänsä koskettava onkin, on myös varsin pitkä. Kyyneleet kuivuvat nopeammin.

Tästä huolimatta esitys kolahti jollain selittämättömällä tavalla. Kirkosta poistuttuani minua vaivasi koko loppuillan tunne, että liturginen tarina onkin tosi. Jossain Jeesus on jäänyt yksin ja tarvitsee apua. Jos etsisin hänet nyt käsiini, voisin vielä estää tarinan syventymisen tragediaksi. Tämä oli sitäkin hämmentävää, koska rationaalisesti totta kai tajusin, ettei tarina ole totta: ei Jeesus ole hylättynä jossain Helsingissä vuonna 2010. Kyse ei oikeastaan ollut edes uskonnollisesta tunteesta, sillä käsittääkseni pitkäperjantainen Kristuksen kärsimys tähtää pikemminkin yksilön sisäiseen synnintuntoon kuin myötätuntoon Jeesusta kohtaan. Kenties kyseessä siis oli hämmentävän voimakas eläytyminen liturgiseen symboliseen tarinankerrontaan. Asiassa vaikutti myös tietoisuus tarinan keskeneräisyydestä: edessä olisi tuska ja kuolema, mutta vielä se ei ollut käsillä. Vielä ehtisi tehdä jotain.