Gradutyöskentelyni ohessa kirjoittelin itselleni ja seminaarilaisille selvennykseksi lyhyen yhteenvedon Jeesus-elokuvien historiasta. Laitan aiheesta lyhennelmän myös tänne.

Genre

Ensimmäinen Jeesus-elokuva on vuodelta 1898 (The Passion Play of Oberammergau). Uutena taidemuotona elokuva ei aluksi saavuttanut suurta suosiota etenkään eliitin keskuudessa. Jeesuksen ajateltiin auttavan juuri tähän: arvokas sisältö kenties kohottaisi muodonkin arvoa. Lisäksi varhaisella teknologialla elokuvat olivat lyhyitä ja vailla ääniraitaa, joten oli eduksi, jos katsojat tunsivat tarinan jo entuudestaan.

Mykkäelokuvien kauden merkittävin Jeesus-elokuva oli The King of Kings (1927), joka käytännössä loi Jeesus-elokuvien genren. Tämä elokuva vakiinnutti valkokankaan Jeesus-kuvaksi viktoriaanisen hoikan, vaaleaihoisen miehen (The King of Kings -elokuvan visuaalisina lähteinä olivat renessanssiajan maalaukset ja viktoriaaniset raamatunkuvitukset; vertaa vasenta James Tissotin maalausta elokuvasta siepattuun kuvaan).

Jeesus maalauksessa elokuvan Jeesus

The King of Kings vaikutti voimakkaasti myös myöhempään Jeesus-elokuvien kerrontaan: Jeesus ei varsinaisesti ole modernin käsityksen mukainen päähenkilö, joka muuttuisi ja kehittyisi, vaan pikemminkin ilmiö, joka pakottaa ihmiset ottamaan kantaa puolesta tai vastaan.

Elokuvayhtiöiden keskinäiset sensuurisäännöt (The Motion Picture Production Code Wikipediassa, koko teksti täällä) pidättelivät Jeesus-elokuvien tehtailua 1930-1960-luvuilla. Tämän aikakauden merkittävimmiksi Jeesus-aihetta sivuaviksi elokuviksi osoittautuivatkin spektaakkelielokuvat, jotka käsittelivät Jeesuksen historiallista aikaa. Jeesus esiintyy elokuvissa Quo Vadis (1951), The Robe (1953), Ben-Hur (1959) ja Barabbas (1961) vain ohimennen (käsi, varjo tai kaavun helma), mutta vaikutus tuntuu: roomalainen sadanpäämies Marcellus Gallio ja juutalainen ruhtinas Judah Ben-Hur päätyvät molemmat elokuviensa loppuratkaisuissa kunnioittamaan Jeesusta.

Ironisesti juuri näiden spektaakkelien vuoksi 1960-luvun Jeesus-elokuvat floppasivat. King of Kings (1961) ja The Greatest Story Ever Told (1965) ovat muodollisesti spektaakkeleita, mutta miekkasankarin sijaan Jeesus itse onkin pasifisti. Näin Jeesus jää King of Kings -elokuvassa väistämättä Barabbaksen varjoon, joka on lähellä raamattuspektaakkelin sankarihahmoa. Jälkimmäisessä elokuvassa taas Jeesus on niin ylimaallinen, ettei inhimillisiin sankareihin tottunut elokuvayleisö saanut siitä mitään irti. Asiaa pohtiessani tulee mieleen, että floppaaminen saattoi johtua myös evankelikaalisten elokuvakriittisyydestä. Toisin sanoen nämä Jeesus-elokuvat eivät onnistuneet saavuttamaan suuren yleisön suosiota, mutta eivät liioin saaneet uskovia vedetyksi elokuvateattereihin (toisin kuin The Passion of Christ 40 vuotta myöhemmin).

Entropia

1970-luvulta alkaen Jeesus-elokuvien genre on alkanut pirstaloitua. Kysymys ei ole siitä, että tästä eteenpäin Jeesusta olisi kuvattu nasaretilaisen ihmisyyttä korostaen. Torjun senkin tutkijoiden esittämän ajatuksen, yleisö olisi jakautunut kahteen joukkoon: traditionalisteihin evankelikaalisiin ja moderneihin hengellisiin etsijöihin. Nähdäkseni 1970-luvulta alkaen Jeesuksesta tulee elokuvakulttuurissa vapaata riistaa: Hänet saa laittaa erilaisiin konteksteihin ja edustamaan erilaisia arvoja ja ylipäänsä irrottaa kanonisten evankeliumien kuvauksesta.

Tähän kehitykseen vaikutti epäilemättä sensuurisäädösten purkautuminen, jolloin uskonnollisia aiheita käsiteltiin jopa uhmakkaasti esimerkiksi Jesus Christ Superstar (1973) -musikaalin tai Monty Python’s Life of Brian (1979) -komedian tapaan. Toisaalta televisio mahdollisti pienemmät ja halvemmat produktiot, joiden ei siten tarvinnutkaan vedota koko kansaan. Nykyaikaa lähestyttäessä elokuvien tekeminen on käynyt yhä helpommaksi, joten lukuisat erilaiset Jeesus-kuvat kukkivat: perinteitä kunnioittava Jesus (1999) ja Jesus Christ Vampire Hunter (2001) tuskin voisivat olla kauempana toisistaan.

Jeesus: ihminen vai Jumala?

Vaikka juuri edellä esitin, että Jeesus-genre on 1970-luvulta lähtien monimuotoistunut saamalla jatkuvasti uusia variaatioita, niin Richard Walshin ja Stephenson Humphries-Brooksin esittämä perusjako on silti kiehtova. Walshin käsityksen mukaan elokuvien Jeesus-kuvat voidaan jakaa kahteen joukkoon: eeppisiksi kulttuurisankareiksi ja inhimilliseksi Hollywood-sankariksi. Humphries-Brooks puolestaan yhdistää nämä erilaiset käsitykset Jeesuksesta kahteen eri yleisöön: konservatiivisiin evankelikaaleihin ja liberaaliin hengellisiin etsijöihin.

Konservatiiviset evankelikaalit haluavat, että Jeesus on tuonpuoleinen, Toinen, koska juuri tämä Toiseus edustaa jumalallisuutta ja mahdollistaa näin yhteyden Jumalaan. ”Epäinhimillinen” Jeesus on uskon tunnistama Vapahtaja, Jumalan Poika. Hengellisille etsijöille puolestaan on tärkeää, että Jeesukseen voi jotenkin samaistua ja että Häntä voi ymmärtää. Niinpä Jeesuksen tulee tämän käsityksen mukaan kamppailla epäilysten, pelkojen ja himojensa kanssa – olla haavoittuvainen ja epävarma – niin kuin jokainen meistä. Walsh tosin painottaa, että tämän inhimillisen Jeesuksen pitää myös voittaa kiusauksensa, jotta yleisö saa esikuvallisen sankarinsa.

Kun elokuvia rajataan laajalevikkisiin elokuvateattereissa pyörineisiin Jeesus-elokuviin, haaviin jää 1970-luvulta tähän päivään kaksi teosta: The Last Temptation of Christ (1988) ja The Passion of Christ (2004). Näiden elokuvien kohtalot eivät siis kuvaa koko Jeesus-elokuvien genreä, vaan pikemminkin sitä näkyvää ja kaupallisinta jäävuoren huippua. Tällä saralla konservatiivit vievät pidemmän korren. Vaikka massiivisesta protestikampanjasta huolimatta konservatiivit eivät onnistuneetkaan estämään The Last Temptation of Christ -elokuvan julkaisemista, niin elokuvan lipputulot jäivät varsin vaatimattomiksi. Jälkimmäinen puolestaan sai konservatiivien varauksettoman suosion ja jättiläismäiset voitot. Näyttää siis siltä, että ostovoimaltaan konservatiivit ovat huomattavasti merkittävämpi joukko kuin hengelliset etsijät.

Toisaalta Jeesus ei hahmona ole paras vaihtoehto hengellisten etsijöiden houkuttelemiseen. 1950-luvulta asti Kristus on nauttinut valkokankailla Jeesusta suurempaa suosiota. Kristus-myytti ainutlaatuisesta ulkopuolisesta, joka tulee ratkaisemaan toisten ongelmia, kuolee ja herää jälleen henkiin, on Jeesus-tarina ilman Jeesusta. Tällä liikkeellä päästään eroon Jeesukseen kiinteästi liittyvistä aseksuaalisuudesta ja pasifismista luopumatta kuitenkaan hahmon keskeisestä jaloudesta. Jos hengellisten etsijöiden elokuvia etsitään Kristus-myytin kautta, niin käy ilmeiseksi, että ostovoimaa löytyy täältäkin rutosti. The Matrix-elokuvan lipputulot pääsevät jo huomattavasti lähemmäs The Passion of Christ -elokuvan asettamaa ennätystä.