Kalevalasta muistamme usein Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen ja kenties jotain Sammosta. Odotin kirjaan tarttuessani kertomuksia näiden hahmojen uroteoista. Hämmästykseksi runot eivät puhukaan suurista miehistä, vaan naisista, joiden ohjaamina miehet tempoilevat sinne tänne. Ideologiakriittisesti tutkittuna Kalevala on suorastaan feministinen teos.

Pitkällistä lukemahan, vaivalloista laulamahan

Muistelen, että aikoinaan yläasteella olisi hieman sivuttu Kalevalan tarinoita: piirsimme niistä julisteita tai jotain. Ymmärrän hyvin, miksi emme syventyneet Kalevalan tekstiin sen enempää. Nykylukijan kokemuksesta lähestyen kansalliseepoksemme on tuskallista luettavaa. Itseltänikin meni yli vuosi teoksen lukemiseen ja väliin mahtui pitkiä taukoja, kun teksti oli paikoin niin luotaantyöntävän kankeaa.

Iso osa Kalevalan kankeasta kielestä johtuu tietysti siitä, että kyseessä on olennaisesti kokoelma laulujen sanoituksia. Lukemisen sijaan Kalevalaa pitäisi laulaa, jotta sen lyyrinen hienous tulisi ilmi. (Koulun opetussuunnitelman kannalta siis Kalevalaa pitäisi käsitellä äidinkielen ja musiikin yhteisprojektina.) Runolaulun vuoksi Kalevalassa on paljon toistoa, joten kertomakirjallisuuden kannalta katsoen kerronta etenee raskassoutuisesti. Vanhahtavassa karjalaisessa murteessa on myös useita ilmaisuja, jotka ovat epäilemättä nykyaikana vieraita. Edes toisto ei kaikin paikoin auttanut minua ymmärtämään, mitä tekstissä yritettiin ilmaista.

Nähdäkseni Kalevalan pahin ongelma on Elias Lönnrotin laatima. Hänen pyrkimyksensä yhteisteoksen luomiseksi onnistui varsin heikosti. Kalevala ei nimittäin orgaanisesti muodosta yhtenäistä kertomusta, jonka juoni etenisi johdonmukaisesti: Väinämöisen, Lemminkäisen ja Kullervon saagoissa ei ole yhdistäviä elementtejä. Lönnrot on myös jostain käsittämättömästä syystä katkonut eeppistä kerrontaa erilaisilla syntyrunoilla. Uskon omasta puolestani, että Kalevala olisi parempi Kantelettaren kaltaisena kokoomateoksena, jossa erilaisia runoja ja kertomuksia ei ole keinotekoisesti pakotettu saman juonen osiksi, vaan niiden annetaan olla itsenäisiä kokonaisuuksia.

Ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän

Kalevalan kertomuksissa miehet tekevät kaikenlaiset uroteot kyisen pellon kyntämisestä Sammon ryöstämiseen asti. Silti kertomuksen tasolla on ilmeistä, että naisilla on huomattavan paljon valtaa. Naiset päättävät omasta seksuaalisuudestaan, mutta usein he myös antavat syyn miesten toiminnalle.

Kalevalassa miehet muutamissa kohdin yrittävät naittaa naisia tai jopa ryöstää heitä omikseen. Tämä ei kuitenkaan johda hyviin lopputuloksiin. Aino, jonka veli Joukahainen on luvannut Väinämöiselle vaimoksi, katsoo paremmaksi hukuttautua kuin joutua vanhan tietäjän vaimoksi. Pohjan tyttö, joka on luvattu Ilmariselle palkaksi Sammon taonnasta, yksinkertaisesti kieltäytyy lähtemästä Ilmarisen vaimoksi. Lemminkäisen ryöstämä Kyllikki ei asetu miehensä rinnalle, vaan lähtee kylälle tansseihin. Kullervon rekiajelulla viettelemä nainen paljastuu hänen kadonneeksi siskokseen. Naiset siis päättävät suvereenisti siitä, kenelle he suostuvat ja miesten on pakko alistua tähän, jos he haluavat välttyä synkiltä tragedioilta. Hieno on kertomus Ilmarisen yrityksestä takoa jalometallista itselleen nainen: patsas on vaitonainen seuralainen ja kylmä petikumppani. Pian Ilmarinen onkin luovuttamassa kultaneitoa Väinämöiselle, joka kieltäytyy siitä. Vaikka vaimoa voi olla vaikea löytää, ei sellaista voi korvata millään.

Nainen ohjaakin Kalevalan miehiä monessa kohtaa. Kukin sankarikolmikosta lähtee vuorollaan Pohjolaan vaimonhakureissulle: morsiamen toivossa Ilmarin takoo Sammon ja Lemminkäinen päätyy Tuonelan jokeen. Myöhemmin Lemminkäinen lähtee vihaisena kuokkavieraana Pohjolan häihin jäätyään ilman kutsua. Viimeisissä runoissa sankarit kamppailevat Pohjolan emännän langettamien vitsausten kanssa, joita tämä syytää Sammon ryöstäjien niskaan. On merkillepantavaa, että mahtava tietäjä Väinämöinen ei missään vaiheessa osoittaudu Pohjolan emäntään mahtavammaksi: Sammon ryöstö päätyy Sammon tuhoutumisen myötä tasapeliin ja vitsauksista päästään eroon lopulta bluffaamalla, ei voimankäytöllä.

Mielenkiintoinen on myös usein toistuva äiti-lapsi –suhde ja vastaavasti isä-poika –suhteen liki täydellinen puuttuminen. Lemminkäisen äitisuhde lienee tunnetuin: Äiti varoittelee poikaansa useaan otteeseen ja sitten pelastaa poikansa milloin mistäkin vaarasta, kuten naaraamalla tämän Tuonelan joesta. Samalla tavalla Kullervon tarinassa äiti on ainoa, joka välittää poikansa kovasta kohtalosta ja synkkien käänteiden keskellä Kullervo suree ainoastaan äitinsä kuolemaa. Pohjolan emännän ja hänen tyttärensä suhde on kolmas selkeästi erottuva äiti-lapsi –suhde. Louhi yrittää naittaa tytärtään ensin Ilmariselle ja sittemmin Väinämöiselle, mutta tytär kieltäytyy molemmista. Kun tytär lopulta lähtee Ilmarisen mukaan, on kertomukseen sijoitettu pitkä hääruno, jossa vaimoksi joutuminen nähdään murheellisena kotoa lähtemisenä ja miltei orjan asemaan joutumisena.

Miestä komentelevi, patriarkalle uhittelevi

Kalevalan naisten valtaa korostava ideologia on kulttuurihistoriallisesti hämmentävä. On vaikea kuvitella, että sillä olisi ollut merkittävää esikuvaa muinaishistoriassa tai Vienan Karjalan runokylissä. Naisliike kyllä alkoi koota rivejään 1800-luvulla, mutta sillä tuskin oli mitään yhteyksiä Kalevalan syntyyn tai karelianismiin. En liioin osaa sanoa mitään Kalevalan kulttuurihistoriallisesta vaikutuksesta, mutta runot olivat naisten aseman vahvistumisen airueena. Kalevalan runoja julkaistiin 1830- ja 40-luvuilla, Minna Canth rupesi kirjoittamaan naisasialiikkeen mukaisia tekstejään 1800-luvun lopulla ja naisten yleinen äänioikeus astui Suomessa voimaan vuonna 1906.

Kenties Kalevalan feministinen sanoma on ohitettu pääosin siksi, että kansallisromanttisena aikana yleisö samaistui enemmän Kalevalan kansaan erotuksena Pohjolan väestä, joiden keskuudessa Pohjolan emäntä oli merkittävä hahmo. Muutoinhan Kalevalan naiset olivat pääsääntöisesti merkittäviä perhe-elämässä, eivät niinkään yhteiskunnallisissa asioissa. Urotöitä tekevät sankarit ovat kiistämättä miehiä.

Nykynäkökulmasta luettuna Kalevalan ideologia kuitenkin piirtyy mielenkiintoisena. Se korostaa naisten merkitystä tavalla, joka on vieras useimmille muille kansantarinoille ja kansalliseepoksille. Kalevalan kertomusten perusteella voisi hyvin argumentoida naisten tasa-arvoisen aseman tunnustamisen olevan likipitäen suomalaisen kulttuurin ytimessä.