Opiskelijatoverini Maarit Kolsi järjesti taidenäyttelyn alkusyksystä Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Kuvitelmia Vanhasta testamentista -aihe sai minut heti kiinnostumaan, olinhan juuri koko kesän vääntänyt Jeesus-elokuvia käsittelevää graduani. Erityisesti maalaus Saarasta jäi mieleeni näyttelyn kiinnostavimpana työnä.

Taustahuomioita

Tämä blogi on keskittynyt tarinankerronnan eri puolien tutkailulle ja kuten aihevalikoimasta näkyy, keskityn näyttämötaiteisiin ja kirjallisuuteen. Kuvataiteen analysointi ei siis ole vahvinta osaamistani. Teen kuitenkin poikkeuksen tämän maalauksen kohdalla, koska kyse ei ikään kuin ole itsenäisestä työstä, vaan selkeästä kannanotosta jo olemassa olevaan tarinaan. Saara-maalaus kertoo mielenkiintoisen rinnakkaisen tarinan tästä Genesiksessä esiintyvästä henkilöstä. Kolsin omia ajatuksia näyttelystään voi lukea taannoisesta Kirkko & kaupunki -lehden artikkelista.

Kristillinen Saara

Kristillinen traditio, eritoten Uusi testamentti, muistaa Saaran ennen muuta Abrahamin vaimona. Abraham itse on keskeisiä uskon esikuvia, johon liittyy mm. tunnettu koettelemus oman poikansa uhraamisesta. Saaran asema tässä uskovaisuuden esikuvana toimimisessa nousee siitä, että Vanhan testamentin kertomuksen mukaan Abraham oli vähällä jäädä vaille jälkeläistä. Saara oli liian vanha voidakseen enää synnyttää lasta. Abraham oli kuitenkin saanut Jumalalta lupauksen jälkeläisestä, jonka Saara synnyttäisi, ja juuri tähän Jumalan lupaukseen luottamisesta Saaran maine nousee. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessään: ”Hänen [Abrahamin] uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi” (Room. 4:19-22). Samanlainen ajatus on Heprealaiskirjeessä, jossa Abraham esitellään muiden esikuvallisten vanhatestamentillisten hahmojen joukossa: ”Koska Abraham ja Saara uskoivat, he kykenivät saamaan jälkeläisen, vaikka Saara oli hedelmätön ja heidän aikansa jo oli ohi. Abraham piti lupauksen antajaa luotettavana, ja siksi hän, yksi ainoa, mieskuntonsa jo menettänyt, sai jälkeläisiä yhtä suuren määrän kuin on taivaalla tähtiä, yhtä luvuttoman joukon kuin on meren rannalla hiekkajyväsiä” (Hepr. 11:11-12).

Vanhan testamentin kertomuksen mukaan lapsettomuudesta kärsivä Saara antoi orjattarensa Hagarin miehelleen Abrahamille ikään kuin sijaissynnyttäjäksi. Tämä kahden naisen välinen jännite on sittemmin nähty teologisena allegoriana kahdenlaisesta kuulumisesta Jumalan kansaan. Alkuperäisessä kertomuksessa nimittäin vasta Saaran synnyttämä poika on varsinainen Abrahamin perijä. Samalla tavalla Paavali kirjoittaa, että vasta Jeesukseen uskovat juutalaiset kuuluvat ”tosi Israeliin”. Paavali kirjoittaa: ”Eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin, eivätkä kaikki Abrahamin jälkeläiset ole oikeita Abrahamin lapsia. Onhan sanottu: ’Vain Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi.’ Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset” (Room. 9:6-8). Paavali käyttää samanlaista perustelua Galatalaiskirjeessä puolustaessaan ilmeisesti pakanakristittyjen asemaa nimenomaan Jeesukseen uskovina eikä juutalaisiksi kääntyneinä (Gal. 4:22-31). Kuten edellä, näissäkin Saaran asema on enemmän välillinen. Häntä tarvitaan olemaan se väylä, jonka kautta Jumalan lupaus jälkeläisestä voi toteutua, mutta Saaran omien ajatusten sijaan puhutaankin Abrahamin uskosta.

Uuden testamentin kolmas viittaus Saaraan löytyy Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä. Siellä hieman yllättäen Saara asetetaan esikuvaksi kristityille vaimoille siitä, miten naisen tulee olla kuuliainen miehelleen: ”Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan. He olivat miehilleen kuuliaiset. Saarakin oli kuuliainen Abrahamille ja kutsui häntä herraksi. Ja Saaran tyttäriä tekin olette, kun teette hyvää ettekä anna minkään uhkailun pelottaa itseänne” (1. Piet. 3:5-6). Viittausta Vanhan testamentin kertomukseen ei ole, mutta jälleen kerran Saaralla on asema vain suhteessa Abrahamiin. Saaran rooli kristillisessä kuvastossa on siis nöyrä luottamuksellinen suhde Jumalaan ja kuuliaisuus aviomiestään kohtaan. (Hakematta tulee mieleen keskeisempi kristillinen naishahmo, neitsyt Maria, jonka keskeinen piirre on Jumalan tahtoon alistuminen ja siten Jeesuksen äidiksi tuleminen.)

Vanhan testamentin Saara

Genesiksessä Saara ei esiinny vain yhdessä katkelmassa, vaan Abrahamin vaimona hän esiintyy useassa eri kertomuksessa. Ensimmäistä kertaa Saaraan törmätään sukuluettelossa: ”Abram ja Nahor ottivat itselleen vaimot. Abramin vaimon nimi oli Sarai, ja Nahorin vaimo oli Milka, Haranin tytär. Haran oli Milkan ja Jiskan isä. Sarai oli hedelmätön, hän ei saanut lasta” (1. Moos. 11:29-30). Sukuluettelon kannalta on tietenkin tärkeää todeta heti alkuunsa, että Saara kärsi lapsettomuudesta. Raamattua tuntemattoman lukijan ei muuten pidä hämmästyä erilaisista nimistä. Monet Vanhan testamentin nimet tarkoittavat jotakin ja kun paikan tai henkilön kohdalla tapahtuu suuria muutoksia, niin myös nimet muuttuvat.

Seuraavan kerran Saara astuu näyttämölle, kun Abraham on nälänhädän vuoksi muuttanut Egyptiin (1. Moos. 12:10-20). Abrahamin huoli on, että egyptiläiset ottavat hänet hengiltä saadakseen hänen kauniin vaimonsa, joten hän ehdottaa vaimolleen, että tämä esiintyisikin vaimon sijasta Abrahamin sisarena. Abrahamin juoni toimii odotetusti: kaunis Saara haetaan faraon vuoteeseen ja oletettua faraon uuden sivuvaimon veljeä kestitään hyvin. Abrahamin kannalta harmillisesti Jumala kuitenkin puuttuu asiaan, jolloin totuus Abrahamin ja Saaran suhteesta paljastuu ja heidät ajetaan pois Egyptistä.

Myöhemmin tarinassa nousee esille sukutarinoiden tapaan tyypillisesti kysymys jälkeläisestä (1. Moos. 16:1-16). Saara ei ole voinut synnyttää miehelleen lasta, joten perheellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua sikäläiseen kohdunvuokrausmetodiin. Kertomuksessa Saara itse tekee aloitteen: ”Sarai sanoi Abramille: ’Herra ei ole sallinut minun synnyttää. Makaa siis minun orjattareni kanssa; ehkäpä hän voi synnyttää minulle lapsen.’ Abram myöntyi Sarain ehdotukseen”. Vanhan testamentin tarinoille tyypillisesti tästäkin ratkaisusta seuraa vaikeuksia. Raskaana oleva orjatar Hagar nimittäin alkaa väheksyä emäntäänsä, johon Saara vastaa kurinpalautuksella. Hagar katsoo paremmaksi paeta, mutta Jumala antaa lupauksensa huolenpidosta ja Hagar palaa takaisin.

Tämän jälkeen tarinassa seuraa perinteessä korostettu Jumalan lupaus Saaran synnyttämästä jälkeläisestä (1. Moos. 17:15-21). Samassa yhteydessä Jumala tekee selväksi, että Saaran synnyttämä poika on se, joka perii Abrahamin ja Jumalan välisen liiton. Hagarin poikakaan ei tosin jää puille paljaille, sillä hänestä tulee ”kahdentoista ruhtinaan isä, ja minä [Jumala] teen hänestä suuren kansan”. Sekä Abraham että Saara suhtautuvat lupaukseen skeptisesti: molemmat tuntevat lapsettomuuden ja ikääntymisen kovat realiteetit. Jumala kuitenkin pysyy lupauksensa takana: ”Saara naurahti itsekseen ja ajatteli: ’Voisiko näin kuihtuneessa naisessa vielä herätä halu? Miehenikin on jo käynyt vanhaksi.’ Silloin Herra kysyi Abrahamilta: ’Miksi Saara nauroi? Miksi hän ajatteli: ’Voisinko minä todella vielä synnyttää, vaikka olen näin vanha?’ Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika.'” (1. Moos. 18:12-14).

Seuraavat kertomukset osoittavat, että näistä tapahtumista huolimatta mikään ei muuttunut (1. Moos. 20-21): Ollessaan siirtolaisena Gerarin kaupungissa Abraham jälleen esittelee Saaran sisarekseen tutuin tuloksin. Saaran pojan Iisakin syntymä johtaa uuteen yhteenottoon Saaran ja Hagarin välillä ja Hagarin karkottamiseen. Tällä kertaa tosin Hagar ei enää palaa Abrahamin luo, vaan jää poikansa kanssa asumaan autiomaahan Jumalan huolenpidon hoivissa. Näiden jälkeen viimeinen merkintä kertoo koruttomasti Saaran kuolemasta ja hautaamisesta: ”Saara eli sadankahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäiseksi; se oli Saaran elinikä. Hän kuoli Kirjat-Arbassa eli Hebronissa, Kanaaninmaassa. Abraham vietti siellä Saaran valittajaiset ja itki häntä” (1. Moos. 23:1-2). Saaran haudasta tulee sittemmin sukuhauta.

Kuvan ja sanan kohtaamispaikalla

Miten Kolsin maalaus suhtautuu näihin kertomuksiin? Maalauksen Saara ei katso lempeästi, vaan pikemminkin kyräilee olkansa yli. Tulkitsen katseessa olevan epäilystä ja katkeruutta, ehkä vihaakin. Kuva ei ole kristillisen tradition mukainen näkemys kuuliaisesta ja uskossaan vahvasta naisesta, vaan katkerasta vanhasta eukosta. Vanhan testamentin tarinat piirtyvät maalauksen valossa kertomukseksi koetellusta naisesta, joka on itsekin oppinut kovaksi. Hänen miehensä Abraham on käyttänyt häntä suojakilpenään aina kun edessä on ollut vaikeuksia. Lapsettomuus on kalvanut ja muuttunut vihaksi, kun alempiarvoinen orjatar vie hänen paikkansa. Tällä maalauksen Saaralla (siten kuin minä sitä tulkitsen) ei ole edes halua uskoa Jumalan lupauksiin paremmasta tulevaisuudesta. Hagar-parka joutuu hänen synkän katkeruutensa, vihansa ja pettymystensä ukkosenjohdattimeksi.

Maalaus on sitäkin kiinnostavampi, koska tämä on näyttelyn ainoa työ koko Abrahamin tarinasta. Toisin kuin perinteessä, tässä näyttelyssä uskonsankari on työnnetty marginaaliin ja keskiöön on nostettu nainen, joka joutui kokemaan Abrahamin ja kenties Jumalankin synkemmän puolen. Juutalais-kristillinen perinne on kyllästymiseen asti jaksanut hehkuttaa Abrahamin koettelemuksista Morian vuorella, mutta kukaan ei ole ollut kiinnostunut Abrahamin vaimon Saaran koettelemuksista. Kiltillä ja kuuliaisella naisella onkin maalauksen kuvaama pimeä kääntöpuolensa. Tekstiä tulkitseva yksi ainoa muotokuva onnistuu kertomaan kokonaisen tarinan, joka on ajatuksia herättävällä tavalla ristiriidassa perinteisen tulkintatradition kanssa. Kunpa kaikki kristillinen taide olisi yhtä kiinnostavaa ja uusia näkökulmia avaavaa!