Petri Tikka ja Esko Miettinen ovat teologeja, jotka ovat tutkineet uskonnon ja fantasian suhdetta. Hyvä ja paha, kuolema, ikuisuus ja pelastus ovat uskolle ja fantasiakirjallisuudelle yhteisiä aiheita. Kuitenkin fantasian suosio pysyy tasaisena, kun taas kirkkoon kuuluminen on yhä epävarmempaa. Saataisiinko yhteyden avulla aikaan hedelmällistä vuoropuhelua kulttuurin ja kirkon välille?”

Kuka, mitä, missä?

Huomasin aivan sattumalta, että helsinkiläinen International Bookshop Arkadia -kirjakauppa järjesti monien muiden rientojen ohella keskustelutilaisuuden uskonnon ja fantasian suhteesta. Ilmoituksessa lupailtiin, että 8. marraskuuta paikalla keskustelua alustamassa olisivat kirjailija Esko Miettinen ja tuore teologian maisteri (luultavasti tuleva pastori) Petri Tikka. Esko Miettinen lienee blogini uskollisimmille lukijoille tuttu nimi, kirjoitinhan aikoinaan joitakin huomioita hänen molemmista kirjoistaan (Velhot, örkit, sankarit ja Velhon uskontunnustus). Tikka on itselleni vieraampi mies, mutta tiesin kyllä hänen julkaisseen omakustannekirjana gradunsa, jossa hän käsitteli Jumalaa Tolkienin kirjallisessa tuotannossa.

Alustus oli rakennettu pitkälti Miettisen kirjoissaan esittämien teesien ja näkemysten mukaisesti. Menneisyys, dualismi, sankaruus ja tuonpuoleisuus (vaihtoehtomaailma) toimivat fantasiakirjallisuuden keskeisinä teemoina, joiden yhteyttä kristilliseen sanomaan hieman pohdittiin. Ongelmakin oli saman kuin hänen kirjoissaan: fantasiakirjallisuuden analyysi ja näkemykset kirkon sanoman uudelleentulkinnasta pyrkivät sekoittumaan toisiinsa. Jotain illan keskustelusta kuitenkin sai irti.

Fantasia ammentaa Raamatusta

Miettinen lähti aivan oikein liikkeelle siitä, että fantasiakirjallisuus ammentaa tietenkin aina omasta kulttuurikontekstistaan. Kun kirjailijat käsittelevät länsimaisen kulttuurin myyttisiä kertomuksia, he miltei varmasti päätyvät Raamatusta tuttujen kertomusten äärelle. Yleisökommentti tosin osoitti hyvin, että Raamattu itsessään ei ehkä liene ensimmäinen lähde. Tarinoita jumalasta ihmisten keskuudessa, vapaaehtoisesta uhrikuolemasta ja julmasta rakkauden pettämisestä on ollut olemassa jo esikristillisellä ajalla. Silti sitä ei voida kiistää, etteivätkö Raamattu ja kristinusko olisi näiden kertomusten keskeisiä välittäjiä länsimaiselle kulttuurille. Emme siis tunne niitä kertomuksia juuri muutoin kuin Raamatun kertomina versioina.

Miettinen otti muutamia harha-askelia spekuloidessaan sillä, että fantasiakirjallisuuden kehtona olisi nimenomaan protestanttinen kristillisyys. Hänen mukaansa kun katolinen usko on intellektuaanista ja ortodoksinen mystistä, mutta protestanttisuudessa jäisi ikään kuin luova aukko jumalallisten tarinoiden pohtimiselle. Omasta puolestani kuitenkin uskoisin löytämääni listaan, joka sijoittaa mm. Jules Vernen, J.R.R. Tolkienin, Stanislaw Lemin ja Anna Ricen katolisten joukkoon. Yksi kristillinen kulttuuri ei siten äkkiseltään näyttäisi olevan toista parempi fantasiakirjallisuuden herättelijänä. Sen sijaan siinä Miettinen on nähdäkseni oikeassa, kun hän väittää fantasiakirjallisuuden seuraavan kulttuurin liikkeitä. Modernin fantasiakirjallisuuden juuret ovat 1800-luvun romantiikassa, josta mennään 1920-luvun toivottomuuteen, 1960-luvun yhteiskuntakriittisyyteen ja edelleen nykyajan symboleita sekoittavaan postmoderniuteen.

Fantasia kuin uskonto

Monien kulttuurivirtausten tapaan fantasiakirjallisuus on suhtautunut kriittisesti yhteiskuntaan. Tämä näkyy menneisyyden ihannoimisena, joka puolestaan tekee henkilöhahmojen ongelmista hyvin konkreettisia. Frodo ei kamppaile eksistentialistisen tyhjyyden kokemuksen tai avioerokriisin kourissa, vaan taittaa taivalta kohti vihollisen mailla sijaitsevaa tulivuorta. Menneisyys näyttäytyy selkeänä ja pelkistettynä ja tulevaisuus synkkänä dystopiana, mikä vetää puoleensa nykyajan monimutkaisuuteen turhautuneita. Juuri tästä nousevat syytökset fantasiakirjallisuuden eskapistisuutta kohtaan. Samanlainen menneisyyden ihannoiminen löytyy myös monesta uskonnollisesta liikkeestä. Alkuseurakunnan meininki näyttää Apostolien tekojen kuvauksessa huolettomalta ja evankeliumit esittävät Jeesuksen epäröimättömänä tiennäyttäjänä. Kummassakaan ei kuitenkaan lopunperin ole kysymys lapsellisuudesta tai pakopaikan etsimisestä. Suoraviivaiset tarinat opettavat arvioimaan nykyhetkeä ja tekemään päätöksiä kaikkein tärkeimpien asioiden puolesta. Frodo sen enempää kuin Jeesuskaan ei tee kompromissia vaan jatkaa kohti oikeaksi kokemaansa ratkaisua sellaisella peräänantamattomuudella, josta lukija voi ottaa oppia. Yksinkertaistaminen tapahtuu asioiden selkeyttämiseksi: hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä.

Tikan erityisalan, Tolkienin kirjallisuuden vuoksi, keskusteluilta liikkui usein eeppisen fantasian ympärillä. Tämä ei kuitenkaan kata fantasiakirjallisuuden koko kenttää. Vaikka siis on olemassa fantasiakirjoja ja -elokuvia, jotka lainaavat reilusti elementtejä Raamatusta (eritoten Kristuksen tarinasta), niin on myös runsaasti muunlaista fantasiakirjallisuutta. Howardin Conan tai Pullmanin Lyra eivät esimerkiksi joudu uhraamaan itseään muitten pelastamiseksi. Fantasiakirjallisuudesta löytyy siis hyvin monenlaisia suhtautumistapoja kristillisiin peruskertomuksiin, aina toisintamisesta välinpitämättömyyteen asti. Fantasiakirjallisuus ei liioin järjesty yksinomaan suhteessa kristilliseen kertomukseen, vaan ennen muuta suhteessa muuhun fantasiakirjallisuuteen. Kuten muutakin kulttuurituotantoa, fantasiakirjallisuuttakin on ehkä kätevintä tutkia ainakin johonkin mittaan asti fantasiakirjailijoiden keskinäisenä keskusteluna.

Lisää asiantuntevia huomioita, kiitos

Kirkkopolitiikka ei kuulu tämän blogin aiheisiin, mutta rohkenen silti pohtia nykykulttuurimme uskonnollisen keskustelun tilaa. Olen nimittäin Miettisen kanssa samaa mieltä siitä, että siinä missä kirkko on viime vuosikymmeninä keskittynyt yhä enemmän painimaan eettisten kysymysten kanssa ja oikeuttanut olemassaoloaan sosiaalisella työllään, on uskonnollinen keskustelu käyty teatterisaleissa. Helsingin seurakuntalehti Kirkko & kaupunki pystyy näemmä joka viikko esittelemään uuden teatteriesityksen, joka käsittelee jotain uskonnollista aihetta. Elokuvateatterien valikoima on täynnä kertomuksia yliluonnollisista sankareista, jotka pelastavat ihmiskunnan milloin miltäkin uhalta. On sääli, että vain ani harva maamme parhaan teologisen koulutuksen saaneista papeista ja muista uskonnon asiantuntijoista osallistuu tähän keskusteluun ja rikastuttaa sitä omilla näkökulmillaan.