Eero Tuovinen sanoi tästä aiheesta jo kaiken olennaisen taannoisessa blogiviestissään, mutta toistan sitä omien ajatusteni selvittämiseksi. Kyse on lopun perin siitä, minkälaisista tarinankerrontapeleistä minä tykkään.

Roolipelillä on paha kaiku

Roolipeleihin liittyvä terminologia on kaikkea muuta kuin selvää. Tämä johtuu nähdäkseni pitkälti siitä, että roolipeliharrastus tapahtuu suljetuissa kaveripiireissä. Sääntökirjat ovat samoja kaikille harrastajille, mutta kun harrastajat eivät ole kummoisessa keskinäisessä vuorovaikutuksessa, erilaiset sääntötekstin tulkinnat alkavat elää. Näin kaksi peliporukkaa voivat käytännössä pelata varsin erilaisella tyylillä, mutta molemmat nimittävät itseään roolipelaajiksi.

Joskus on yritetty kehittää uusia termejä erilaisten tyylien erotteluksi, mutta tässäkään menestys ei ole ollut järin suurta. Uudet tyylit määritellään roolipelaamisesta poikkeavaksi, mutta kun mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä roolipelaamisesta ei ole, niin latu ei pitkälle kanna. Tyypillistä on, että kun joku tekee eron vaikkapa ”tarinankerrontapelin” ja ”roolipelin” välillä, niin heti löytyy roolipelaajia, jotka eivät tunnista harrastustaan moisesta määrittelystä. Yleisten määritelmien puuttumisen vuoksi on sitten tyydytty siihen, että jokainen saa tarkoittaa termeillä mitä haluaa. Tämä taas ymmärrettävästi ainoastaan vaikeuttaa keskustelua.

Toinen syy termimäärittelyjen epäonnistumiselle on ilmeinen vähäeleisyys uusia nimiä annettaessa. Esimerkiksi ”tarinankerrontapeli” on monien käyttämä termi, mutta jokaisella tuntuu olevan siitä oma käsityksensä. Itse esimerkiksi olen syyllistynyt siihen, että käytin termejä synonyymeina halutessani päästä eroon roolipelaamiseen liittyvistä kulttuurihistoriallisista konnotaatioista. Kyseinen markkinointikikka siis aiheutti ilmeistä sekaannusta. Toivoakseni ”draamapelaaminen” pärjää paremmin.

Joka tapauksessa, koska siis tilanne on se, että alan terminologia meinaa liueta kokonaan, täytyy jokaisessa tekstissä määritellä erikseen, mitä eri käsitteillä tarkoittaa. Seuraavaksi siis oma näkemykseni siitä, mikä on roolipelin ja tarinapelin ero. (Puhun mieluummin tarinapelistä kuin tarinankerrontapelistä. Ensimmäinen on vähemmän käytetty, lyhyempi ja selkeämpi termi. Tarinankerrontapeli on ikään kuin yläkäsite näille molemmille.)

Roolipelin ja tarinapelin suuri ero

Roolipelissä on kaksi erilaista pelaajaroolia: pelinjohtaja ja pelaaja. Pelinjohtajan tehtävä on ikään kuin kannatella fiktiivistä pelimaailmaa ja pelaajan tehtävä on ilmentää pelaajahahmon persoonallisuutta ja ajaa hänen asiaansa (Tuovisella character advocacy). Nimessä oleva ”rooli” viittaa siis pelaajan tehtävään edistää tietyn fiktiivisen hahmon edesottamuksia. Tarinapelissä on vain yksi pelaajarooli. Siinä kaikki osanottajat pyrkivät ryhmänä tuottamaan fiktiivisiä tapahtumia (Tuovisella conch-passing). ”Tarina” on näin kaikkien osanottajien yhteinen päämäärä.

Sekä roolipelissä että tarinapelissä kyllä tyypillisesti syntyy tarina, mutta tätä tarinaa pyritään luomaan kahdella tyystin erilaisella tavalla. Roolipelin tarina syntyy pelaajahahmojen tarinoista, kun nämä kamppailevat saavuttaakseen tavoitteensa – joskus yhteistyössä ja joskus toisiaan vastaan taistellen. Tarina on kuitenkin jotain, joka syntyy ikään kuin sivutuotteena; varsinkaan pelaajan ei ole tarkoitus pohtia tarinaa pelin aikana. Tarinapelissä puolestaan fiktiiviset henkilöhahmot ovat ainoastaan välineitä jännittävien juonenkäänteiden ja siten hyvän tarinan tuottamiseksi. Pelaajien huomio on yhteisessä tarinassa, jota he pyrkivät vähä vähältä rakentamaan komiteamaisen yksituumaisuuden kautta. Tarinapelin pelaamista voisi ehkä verrata käsikirjoittajatiimin toimintaan, kun taas roolipelaaminen on lähempänä muusikkoryhmän vapaata jammailua.

Olennaista tässä on huomata, että kyseessä on pelitapa, ei tietty pelituote. Roolipelaaminen ei tarkoita, etteivät pelaajat ikinä tekisi kompromissia yleisen konsensuksen suuntaan tai että tarinapelaamisessa aina vain myötäiltäisiin muita. Kyse on pikemminkin siitä, mitä pelaajat tekevät 85 % ajasta. Tämä ei liioin tarkoita, etteikö sama henkilö voisi vaihtaa tyyliään eri pelikertojen välillä tai jopa saman pelikerran aikana. Ei myöskään ole olemassa tiukkaa rajaa roolipelin ja tarinapelin välillä. Ilmeisen usein luullaan, että pelinjohtaja erottaisi pelit toisistaan: roolipelissä sellainen on ja tarinapelissä ei. Täsmällisempää on kuitenkin sanoa, että roolipelissä on pelinjohtajarooli, tarinapelissä ei. Zombeja! Ovella! -pelissä tai Polariksessa ei ole pelinjohtajaa, mutta pelaajien odotetaan silti tekevän selkeä erottelu pelinjohtajan ja pelaajan roolien välillä. Heidän vain täytyy vaihdella roolista toiseen tarpeen mukaan. Täsmällisintä on kuitenkin muistaa, että kyse on edelleen pelityylistä: mainittuja pelejä voi pelata sekä roolipelinä että tarinapelinä.

Roolipeli on parempi – minun mielestäni

Omasta puolestani pidän roolipelaamista kiinnostavampana. Siinä on kyse aidosta vuorovaikutuksesta, tinkimättömästä osallistumisesta fiktiivisen pelimaailman tapahtumiin. Kun minun hahmoni tekee jotain, muut reagoivat siihen pelimaailman kautta ja päinvastoin. Tarinapelin konsensushakuisuus ei tuota samanlaista dynaamisuutta, eikä näin ollen samanlaista kiinnostusta muiden panokseen. Kuten Tuovinen kirjoittaa, on yksinomaan tylsää, jos joudun ensin itse kertomaan yllättävän juonenkäänteen ja sitten sen, miten hahmoni reagoi siihen. Kun pelaajan vastuualue on roolipelissä rajattu vain yhteen hahmoon, joka joutuu kohtaamaan muiden pelaajien luomia tilanteita, hän saa hahmonsa osalta toimia mielekkäästi ja pidäkkeettömästi. Tarinapelissä mikään ei ole omaa, joten vastuu tarinastakin jää usein puolitiehen. Tarinapeli tuntuu parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olevan eräänlainen improvisaatioharjoitus, jolla ei ole mitään suuntaa, kun kaikkien pitää saada osallistua yhtäläisesti. Se on yksinkertaisesti liian helppoa.

Roolipelaajien suuri joukko ei kuitenkaan ole asiassa yksimielinen. Kotimaisten uutuusjulkaisujen joukkoon on viime vuosina tullut parikin tarinapeliä (Aulos, Invitation to Love, Hounds of the Sea ja Zombeja! Ovella! soveltuvat tarinapelaamiseen), joten kyllä näille ilmeistä kysyntääkin on. Ehkä monet kokevat pelaajien välisen vastakkainasettelun puutteen sosiaalisesti mukavammaksi. Käytännössähän tarinapelaamisella on rennompi maine hassunhauskana ajanvietteenä.