Muutin viime vuoden puolella Helsingin sisällä kaupunginosasta toiseen, mutta vasta helmikuun alussa ehdin vierailla lähikirjastossa. Itselleni tyypilliseen tapaan kävin tutustumassa paikkoihin ja silmäilemässä hyllyjä, josko jostain kiinnostavaa näkyisi.

Lainauskassiin lähti Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuva Persepolis 1: Iranilainen lapsuuteni.

Sarjakuvassa ja uutisissa

Päädyin verrattain sattumalta lukemaan Persepolista juuri samaan aikaan kun uutiset olivat täynnä juttuja vallankumouksellisista liikkeistä ympäri Lähi-itää. Tämä antoi lukemiselle mielenkiintoisen kontekstin, enkä voinut olla vertaamatta mielikuvissani sarjakuvan tapahtumia siihen, mitä tällä hetkellä oikeasti tapahtui. Uutiskuvat mellakoista yhdistyivät saumatta Persepoliksen kuvaamiin vallankumouksellisten väkivaltaisiin vainoihin. Persepolis myös esitti, miten demokratiaan pyrkivä Lähi-idän valtio päätyy islamilaisvetoiseksi. Ennustuksia on paha laatia, mutta olisin yllättynyt, jos Egyptissä, Libyassa, Tunisiassa ja Bahrainissa ei olisi muslimiaktivisteja laatimassa valtion islamisoimissuunnitelmia.

Oikeasti Persepolis-sarjakuvahan kuvaa 1970-luvun tapahtunutta Iranin ”islamistista vallankumousta” seurauksineen, ja 1970-luvun Iran on jokseenkin eri paikka kuin 2010-luvun Egypti tai Libya. Keskitytäänpä siis sarjakuvaan maailmanpolitiikan analysoimisen sijasta.

Huntupakko

Tunnustan, että Persepolis auttoi minua tunnistamaan omia Lähi-itään liittyviä ennakkoluulojani. Heti sarjakuvan ensimmäisellä sivulla kuvataan hienosti sitä, miten lapset suhtautuivat huntupakkoon vuonna 1979:

Persepolis, s. 1

”Emme juuri välittäneet käyttää huntua, kun emme ymmärtäneet miksi pitäisi.” Tämä on Satrapin kantava teema koko teoksen läpi. Vaikka hunnulle löytyy monia puolustajia, niin Satrapin perhe oli ”erittäin nykyaikainen” ja niin muodoin osa länsimaisen kulttuurin saareketta keskellä islamilaiseksi kääntyvää Irania. Tämä tekee Satrapin perheestä länsimaiselle lukijalle helpon samaistumiskohteen: hehän ajattelevat ihan kuin me. Tarinasta löytyy kuitenkin muitakin länsimaalaisen kulttuurin kannattajia, erityisesti nuoria, jotka karkaavat koulusta käymään hampurilaisella.

Toisin sanoen sarjakuva paitsi teki minut tietoiseksi omasta ennakkoluulostani iranilaista tai islamilaista kulttuuria kohtaan, niin myös osoitti sen miellyttävällä tavalla vääräksi. Islamistinen valtio on Iranissakin syntynyt vasta 1980-luvulla, eikä ole ikiaikainen ja muuttumaton kulttuurinen luonnonlaki. Islamilainen valtakulttuuri ei liioin tarkoita, että kaikki kansalaiset olisivat innoissaan siitä, vaan miljoonaväestöön toisinajattelijoitakin mahtuu melkoinen joukko.

Lapsen todistus

Persepolis ei ole ensimmäinen lukemani sarjakuvamuotoinen muistelmateos sorron kokemuksista. Jostain omaan kirjahyllyyni päätyi Joe Saccon Palestiina ja pari vuotta sitten luin Art Spiegelmanin Mausin (ja blogasinkin jälkimmäisestä). Nämä kaikki ovat tyylillisesti samankaltaista underground-sarjakuvaa, jossa sorto tulee esiin erilaisten kertojahahmojen anekdoottien kautta.

Persepolis kuitenkin poikkeaa edellisistä siinä, että nyt tapahtumia todistaa aikuisen sijasta lapsi. Anekdootit sorrosta ovat tuttuja, mutta nyt niihin tarjotaan lapsen tulkinta. Satrapi ei juurikaan itse suoranaisesti koe sortoa, vaan se on enemmän muiden ongelma. Niinpä valtiollisessa vainossa henkensä menettäneistä tulee lapsen silmissä sankareita, joita hän toivoisi omaankin sukuunsa. Tällainen asenne tuottaa tietysti monia tylyjä lausuntoja, jotka saavat toiset sukulaisensa oikeasti menettäneet lapset itkemään. Satrapi ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, vaan tyytyy näyttämään, mikä toimiikin kerronnallisesti hienosti.

Ei tosin sillä, että Satrapi itse onnistuisi täysin välttämään huolia ja murheita. Kidutuskertomusten kuulemisen ahdistus heijastuu lapsen leikkeihin ja sodan syttyessä Teheranin pommitukset aiheuttavat monia kuolemanpelon hetkiä. Ystävistä ja sukulaisista joutuu luopumaan, kun nämä joko pakenevat maasta tai pääsevät hengestään.

Olen tässä kuluneen lukuvuoden aikana opiskellut opettajaksi ja valmistautunut kohtaamaan myös maahanmuuttajaoppilaita. Niinpä luen Persepolista väistämättä myös siitä näkökulmasta, mitä jotkut maahanmuuttajalapset ovat voineet joutua kokemaan. Heidän sisällään voi olla melkoinen määrä ahdistusta sellaisten asioiden näkemisestä ja kokemisesta, mitä me hyvinvointivaltion kasvatit emme alkuunkaan ymmärrä. Tätä näkökulmaa vielä korostaa Persepolis-sarjakuvan lapsipäähenkilö ja tarinan (ensimmäinen albumi) päättyminen siihen, kun vanhemmat lähettävät lapsensa 14-vuotinaana turvaan Itävaltaan. Kaiken joutuu jättämään, kun jättää kotinsa taakseen.