”Luulen, että mun hahmot ei ehkä kehity. Mun nähdäkseni teidän hahmot ja roolit kehittyy ja muuttuu siinä pelin aikana, joka tekee sekä pelistä että roolista mielenkiintoisen. (–) Onko joku (tai ootko sinä) miettiny hahmon/roolin rakentamista ja eri lähestymistapoja siihen?”

Ystäväni ja peliporukkani jäsen kirjoitti minulle tällaista sähköpostia jo kaksi viikkoa sitten. Vastaaminen on jäänyt, koska vastauksen löytäminen ei ole ollenkaan helppoa.

Pelinjohtajan ongelma

Ensimmäisenä tulee mieleeni, että pelaajahahmon päätyminen tarinan protagonistiksi ei ole ensisijaisesti pelaajan ongelma. Jotta hahmo voi kehittyä, tarvitsee hän jonkinlaisen peilipinnan, syyn joka laittaa hahmon liikkeelle. Tämän ulkoisen motivaation tuottaminen on pelinjohtajan tehtävä. Pelinjohtajan pitäisi kehittää sellaisia valintatilanteita, joissa hahmo pääsee näyttämään, millainen tyyppi hän oikeasti on. Tämä siis sillä oletuksella, että puhumme hahmolähtöisestä draamapelaamisesta; tämä ei päde kaikkiin eri roolipelaamisen tyylilajeihin.

Roolipelaaminen on vuorovaikutuksellista toimintaa. Pelinjohtaja luo tilanteen ja pelaaja kuvaa, miten hänen hahmonsa reagoi siihen. Jos pelinjohtaja ei hoida hommaansa, ei pelaajakaan voi roolipelata. Tietyssä mielessä siis vastaus alkuperäiseen kysymykseen hahmon kehittämisestä on riippuvainen pelinjohtajasta. Jos oma hahmo ei kehity, syy voi hyvinkin olla pelinjohtajan taitojen puutteessa. (Tässä yhteydessä tämä siis tarkoittaa sitä, että eräs peliporukkani pelaajista kokee, ettei hänen hahmonsa ole saanut tarpeeksi mahdollisuuksia kehittymiselle. Näin taaksepäin ajatellen tämä lienee hyvinkin osuvaa kritiikkiä. Minun on syytä pyrkiä jatkossa parempaan.)

Pelaajan osuus tässä vuorovaikutuksessa on sitten se, että kun pelinjohtaja tarjoaa valintatilannetta, siihen on tarkoitus tarttua. Jos pelaaja vetäytyy tai yrittää välttää valintatilannetta, niin minkäänlaista hahmonkehitystä ei siis pääse tapahtumaan. Toimettomuus johtaa myös pelimaailman tarjoaman vastareaktion puuttumiseen ja näin koko vuorovaikutusketju katoaa. Toisin sanoen normaalisti tämä hahmonkehitys siis tapahtuu niin, että pelinjohtaja tarjoaa tilanteen, pelaajahahmo reagoi siihen, sivuhahmot reagoivat pelaajahahmon toimintaan ja tästä syntyy uusi tilanne, johon pelaajahahmo voi reagoida. Jossain vaiheessa tätä sykliä on toistettu rittävästi, jolloin pelinjohtaja esittää kokonaan uuden tilanteen ja aloittaa näin uuden syklin.

Hahmon tavoitetta kohti

Roolipelaaminen on vuorovaikutusta, riippuvaista kahden eri osapuolen välisestä toiminnasta. Jos pelinjohtaja ei tee omaa osuuttaan, pelaaja päätyy luomaan hahmonsa tarinaa ominpäin ja se puolestaan on lähempänä kirjallisuuden kirjoittamista kuin roolipelaamista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pelaajan tarvitsisi loputtomasti odottaa pelinjohtajan aloitetta. Hyvä keino varmistaa, että omalla hahmolla riittää tilanteita, on määrittää hahmolle tavoite. Jos pelinjohtaja ei aktiivisesti heitä tilannetta, niin sitten voi rauhassa pyrkiä kohti hahmonsa tavoitetta. Toisin sanoen siinä vaiheessa kun toiminta alkaa laahata tarvitsee vain räknäillä, että mitä hahmoni haluaisi saada aikaan juuri nyt. Sitten vain sitä kohti heti kun saa seuraavan kerran pelivuoron. Viimeistään tässä vaiheessa pelinjohtaja kyllä havahtuu kehittämään tilanteita, joita syntyy hahmon pyrkimyksistä suunnitelmansa toteuttamiseksi. Päämäärätietoisilla tyypeillä on aina tilanne päällä.

Käytännössä hieno esimerkki tästä löytyy taannoisesta Zombeja! Ovella! -pelistämme. Miljööksi valikoitui 1400-luvun reconquista, jossa hahmomme olivat Cordoban muslimiylimystöä, kun kristittyjä sotilaita alkoi puskea ovista ja ikkunoista. Eräs pelaajista aloitti hahmolla, joka oli sulttaanin lempijalkavaimo. Hän pyrki kovasti ohjailemaan sulttaania omien tarkoitusperiensä mukaisesti lepertelemällä tämän korvan juuressa. Kun sulttaani sitten paria kohtausta myöhemmin pääsi hengestään, rakastajatar lyöttäytyi huoletta yksiin sulttaanin pojan kanssa. Kun myöhemmin Cordoban tuho näytti väistämättömältä kristittyjen hellittämättömän piirityksen alla, nainen pyrki varastamaan palatsin jalokivet ja vetoamaan kristittyihin vapauttajinaan. Hahmo siis muutti suunnitelmiaan kahdesti, mutta seurasi koko ajan tavoitettaan. Tai ehkä pelaaja määritti uuden tavoitteen siinä vaiheessa, kun tuho oli väistämätön: jos Cordoban hallitsijaksi ei pääsisi, niin rikastuminen ja hengissä selviäminen olisivat nekin hyviä tavoitteita.

Ongelmaksi tämä saattaa muodostua siinä vaiheessa, jos hahmolle ei yksinkertaisesti keksi mitään järkevää tavoitetta. Voi hyvin olla, että hahmokonseptille riittää se, että tilanne pysyy vakaana. Tällöin pelaaja joutuu usein ikään kuin luomaan hahmoaan uudestaan: jos näyttää siltä, että uskollisen kotiäidin pelaaminen on tylsää, niin sitten vain kehittää, että tämä kotiäiti onkin raskaana – eikä välttämättä aviomiehelleen. Johan alkaa tapahtua. Tämä hahmon luominen lennosta voi kuitenkin tuntua pelaajasta keinotekoiselta, kun hahmon muuttuminen voi olla niin radikaalia, että yhteyttä entiseen hahmoon ei enää ole. Varsinkin hahmoon eläytyminen voi herkästi kärsiä tässä ratkaisussa.

Toisia varten

Kolmas vaihtoehto on hahmostaan luopuminen. Tämä ei välttämättä ole niin huono vaihtoehto kuin alkuun saattaa kuulostaa. Roolipelaaminen on tiimityötä, jossa parhaimmillaan yhteistyö tapahtuu juuri silloin kun kukin huolehtii vain omista tehtävistään (so. pelinjohtaja pyörittää pelimaailmaa ja pelaajat pelaavat hahmojaan). Joskus tämä ei kuitenkaan meinaa onnistua ja varsinkin isommalla porukalla pelinjohtajalta vaaditaan paljon, että jokainen pelaaja saa pelata tarinan päähenkilöä. Tällöin pelaaja, joka ei tunnu pääsevän tiimellyksen ytimeen, voi sovinnolla luopua päähenkilön paikasta. Sen sijaan hän voi ruveta luomaan peliä muita pelaajia varten.

Käytännössä tämä ratkaisu tarkoittaa siis jonkinlaista semi-pelinjohtaja-asemaa. Pelaaja ottaa tällöin saman tehtävän kuin pelinjohtaja (luoda tilanteita pelaajille), mutta pyrkii toteuttamaan sitä sivuhahmokaartin sijasta ainoastaan oman hahmonsa välityksellä. Pelaaja alkaa siis pohtia, miten hän voi luoda tilanteita muille pelaajille: kenties hänen hahmonsa pyrkii tukemaan jonkun toisen hahmon päähenkilön asemaa turvautumalla tähän tai kenties hän asioikseen riitautuu jonkun toisen pelaajan hahmon kanssa. Mitä ikinä, jotta toiselle pelaajalle syntyy tilanne, johon hän voi reagoida.

Esitän tämän tässä eräänlaisena viimeisenä vaihtoehtona, mutta toisaalta omaan kokemukseeni mahtuu hyviäkin kokemuksia tästä. On varsin mukavaa välillä hellittää parrasvaloissa paistattelemisen jahtaamisesta ja tyytyä tukemaan toisten pelaamista. Itse päädyn tähän usein orgaanisesti, asiaa sen suuremmin ajattelematta. Esimerkiksi eräässä taannoisessa Dead of Night -kauhupelissä (legendaarisessa Hair II:ksi nimetyssä skenaariossa) huomasin jossain vähän ennen puoliväliä, että ei se minun hahmoni nyt kyllä ole tämän tarinan päähenkilö. Hyväksyin tämän ja nautin täysin siemauksin siitä, että pääsin pelaamaan konstaapelin vaimoa ja toimimaan tarinan todistajana (so. selviytyjänä).

Ongelmia hoidetaan puhumalla

Kuten kaikkiin muihinkin roolipelaamiseen liittyviin ongelmiin esitän tähänkin tärkeimmäksi neuvoksi asiasta keskustelemisen. Mielestäni on hienoa, kun pelaaja kertoo tylsistymisestään avoimesti kesken pelin. Tällöin asiaan voidaan heti puuttua – yleensähän syynä on vain pelinjohtajan pieni lipsahdus, kun hän on päätynyt painottamaan muiden hahmojen tilanteita. Jopa silloinkin, kun pelaajan hahmon päähenkilöitymistä ei enää saada aikaiseksi, on usein hyvä todeta ääneen, että rupeaa nyt pelaamaan sivuhahmoa. Tämä on monasti tärkeä selvennys koko peliryhmälle, etteivät he pahimmillaan tuomitse pelaajan äkillistä ja hienoista tyylimuutosta ei-toivotuksi pelitavaksi.

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, vastaus ystäväni kysymykseen: tehdään niin, että ensi kerralla pelatessamme kiinnitän erityistä huomioita siihen, että heitän sinun hahmollesi kiinnostavia tilanteita. Jos näyttää siltä, etten kerrassaan onnistu kehittämään mitään jännittävää, niin sitten voimme kokeilla sitä, että räknäilemme hahmollesi jonkin selvän tavoitteen, jonka toteuttamista hän kaavailee. Silloin ainakin niitä tilanteita luulisi syntyvän, kun minun osuuteni on pikemminkin vain sinun hahmosi toimiin reagoimista.

Luonnollisesti muuten jos jollakulla teistä lukijoista on näkemystä aiheeseen tai tietoa hyödyllisistä artikkeleista, niin antaa kuulua vain.