Yrittäessäni tutustua monipuolisesti roolipeliharrastukseen olen usein huomannut, miten kielteisesti harrastajien parissa suhtaudutaan kaikenlaisiin analysointiyrityksiin ja uusien tyylisuuntien kartoittamiseen. Tuntuu siltä, että roolipelien tutkiminen koetaan usein uhkaavaksi. Rupesin pohtimaan, mistä moinen voisi johtua ja mitä siitä seuraa.

BadWrongFun

Roolipelaajina olemme herkeämättömiä laaduntarkkailijoita. Emme useinkaan tyydy tarkkailemaan kriittisesti vain omaa pelaamistamme, vaan myös muiden pelaamista tai toimimista pelikulttuurissa. ”Taidelarpit” ovat väärin, roolipelaamisesta keskusteleminen on väärin ja roolipelin nettisivujen uudistaminen on väärin. En väitä, että olisin itsekään mitenkään immuuni moiselle toisten tekemisten arvostelulle. Tuoreimpana tapauksena minun on ollut vaikea sulattaa James Raggin tapaa markkinoida pelinsä uutta painosta sen kuvituksesta kohkaamalla. Kuvat ovat vähiten tärkeä osa pelijulkaisua, joten niiden hehkuttaminen on väärin.

Bad wrong fun on roolipelislangissa käytetty termi, jolla viitataan edellä kuvattuun pöljään kritiikkiin. Ilmaisu tarkoittaa ”kiellettyä nautintoa”: pelattu peli on jotenkin rikki tai pelityyli on muutoin väärä, joten siitä ei saa nauttia. Kyse on parodisesta termistä, koska tyypillistä on, että rikkinäiseksi väitettyä pelityyliä tai peliä todellisuudessa pelaa varsin suuri joukko tyytyväisiä pelaajia. Toisin sanoen, yritämme kovasti omien mieltymystemme nojalla rajoittaa sitä, mitä toiset saavat tehdä.

Roolipelaamisen verenhimoiset fanit

Luulen, että suurin syy roolipelaamisen analysoimisen ja muovaamisen vihaamiseen johtuu ihan yleisestä harrastuksen luonteesta. Jalkapallon ystävä ei voi sallia, että MM-kisoissa maalien leveyttä lisättäisiin 20 senttiä, teatterissakävijä ei voi sietää postmodernia teatteria ja roolipelaaja raivostuu erilaisesta roolipelaamisesta. Fani on omaksunut harrastuksensa osaksi identiteettiään, joten hän puolustaa sitä kaikkia muutoksia vastaan itsepuolustuksen vimmalla.

Roolipelaamisen suhteen lienee erityissyitä reagoida aggressiivisesti kaikenlaisiin ulkopuolelta tuleviin kommentteihin. Roolipelaamisella nimittäin on vastakulttuurinen historia, mikä tarkoitti aikoinaan vakavaa kyseenalaistamista valtaväestön puolelta. Roolipelaaminen leimattiin milloin lapselliseksi todellisuuspaoksi, milloin saatananpalvonnaksi. Jollakin tavalla luulen näiden häpäisemisen kokemusten tulleen sisäistetyksi syyllisyydeksi, mikä on varsin vanhemman pelaajapolven taakka. Roolipeliharrastuksestaan oli parempi vaieta, koska se ei tuntunut kestävän päivänvaloa.

Tämä ei koskenut vain kokonaan skenen ulkopuolisten toimijoiden arvioita, vaan myös roolipelikulttuurin sisällä oli samanlaista paremmuusjärjestykseen asettamista. RuneQuest oli parempi kuin Dungeons & Dragons, taidelarppi oli parempi kuin pöytäpeli, eläytyminen oli parempi kuin valmiin juonen seuraaminen. Vanhasta tottumuksesta siis kaikkien uusienkin pelitapojen ja analyysien kuvitellaan olevan arvolatautuneita, vaikkei nykykirjoittaja sellaista tarkoittaisikaan. Ajatus siitä, että joku haluaisi kehittää roolipelaamista olematta erityisen tyytymätön vanhoihin perinnäistapoihin, tuntuu olevan harrastajille käsittämätön.

Toinen mutta vahvasti edelliseen liittyvä syy analyyttisen lähestymistavan vihaamiseen lienee väärinymmärretyksi tulemisen pelko. Ulkopuolisten luokittelut eivät tunnu koskaan tekevän faneille oikeutta. (Katso mainio Piippuhyllyn manifesti –sarjakuva, joka parodioiden tuo esille tätä luokittelujen paikkaansapitämättömyyttä.) Teoreettiset mallit tuntuvat ylikorostavan joitakin puolia ja unohtavan kokonaan jotkin toiset omaan pelikulttuuriin liittyvät piirteet. Tämä vihanpito on osin ymmärrettävää, sillä roolipelaamisen analyyttis-akateeminen tutkimus on vielä lapsenkengissään, joten totta kai siinä on paljon kehittämisen varaa. Mallit ovat alustavia, virheitä tehdään, mutta niistä on tarkoitus ottaa opiksi. Toisaalta en voi väittää, etteikö minulla olisi herännyt epäilystä siitä, ymmärtävätkö harrastajat noin ylipäänsä teorian merkitystä. Mikään teoriahan ei toista todellisuutta sellaisenaan. Ei se edes ole teorian pointti. Pikemminkin se pyrkii luomaan järjestystä ja suuntaviivoja, vaikka todellisuudessa rajalinjoja ei juuri ole tai ne ovat hyvin häilyviä. Teoria on ajattelun väline, ei todellisuuden valokuva.

Kolmas ja merkittävin, mutta samalla myös irrationaalisin, syy analyytikoiden ja uusien muotojen kehittäjien vihaamiselle on pelko roolipeliharrastuksen menettämisestä. Ajatuksena lienee, että erilaisista pelitavoista on vaiettava, koska muuten ne voivat saada kasvavaa suosiota. Roolipelaamisen suosio taas nähdään jonkinlaiseksi nollasummapeliksi, jossa yhden tyylilajin suosion kasvu tarkoittaa muiden suosion vähenemistä. Niinpä pelko on, että jos monet ”kääntyvät” uuden tyylilajin kannattajiksi, perinteisten muotojen kannattajat menettävät peliseuransa. Tai jos ne omat peliporukan tyypit eivät luopioiksi ryhdykään, niin seuraava pelaajasukupolvi saattaa lähteä tämän väärän villityksen perään ja näin oman suosikkityylin tulevaisuus on uhattuna.

Lienee tarpeetonta kertoa, miten irrationaalista edellä mainittu pelkääminen on. Koska se tuntuu kuitenkin uinuvan syvällä itse kunkin harrastajan alitajunnassa, tyrmään siihen liittyvät käsitykset yksi kerrallaan.

  • Erilaiset pelitavat saavat automaattisesti suosiota: Ajatus siitä, että erilaiset uudet sovellukset ja mallit roolipelaamisesta saisivat heti suurta suosiota, on yksinkertaisesti väärä. Totta on, että menestystarinoita löytyy: esimerkiksi larppaaminen ponkaisi 1990-luvulla menestykseen, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Mutta ”epäonnistujia” on valtavan paljon enemmän. Taidelarppaaminen, forgelaiset pelit, tietokoneavusteinen roolipelaaminen ja monet muut muodot eivät ole valloittaneet pelikulttuuriamme. Toki nekin ovat löytäneet omat faninsa, mutta siihen niiden kasvu on pysähtynyt. Voi myös miettiä, olisivatko harrastajat pysyneet lestissään, vaikkei uusia muotoja olisi tullutkaan. Jos ne vanhat muodot olisivat olleet tyydyttäviä, eivät ne uudet muodot olisi saaneet kannatusta.
  • Roolipelaamisen suosio on nollasummapeli: Tahtoisin sanoa, että tämäkin on pelkkä harhakuvitelma. Ihan samalla tavalla kun ihminen pystyy pelaamaan shakkia ja käymään salilla treenaamassa, niin roolipelaaja pystyy myös pelaamaan useampaa eri peliä. Minä olen aikoinani ollut forgelaisten pelien puolestapuhuja, mutta kyllä minä olen viime vuosina pelannut paljon perinteisiäkin pelejä (World of Darkness, RuneQuest, Praedor, Dark Heresy, Rogue Trader…). Olen myös osallistunut pariin larppiin ilman, että olisin nykyään omistautunut vain larpeille.

    Käytännössä tästä voidaan tietenkin kiistellä. Voin kuvitella, että on olemassa roolipelaajia, jotka urautuvat yhteen peliin ja jauhavat sitä vuodesta toiseen. Jos tällainen porukka sitten vaihtaa pelistä toiseen, niin siinä kyllä on kyse nollasummasta: yksi loppuu ja toinen alkaa. Oma uskomukseni kuitenkin on, että useimmat porukat pelaavat vuodessa useampaa kuin yhtä peliä tai vähintäänkin vaihtavat pelityyliään sen saman pelin parissa.
  • Peliseuransa voi menettää: Käsi ylös kaikki pelinjohtajat, jotka ovat menettäneet peliporukkansa siksi, että pelaajat ovat vaihtaneet pelikoulukuntaa. Ei yhtään? Ihan uskottavaa. Keskivertopelaaja (so. ei-pelinjohtaja) ei oman kokemukseni mukaan ole roolipeliaktiivi. Ei hänelle ole juurikaan väliä sillä, minkä pelin sääntökirja siinä pelipöydällä lepää. Hän on tyytyväinen, kun ylipäänsä pääsee pelaamaan. Oikeasti peliporukoiden pelitottumuksista vastaavat pelinjohtajat. Jos he pitäytyvät vanhaan, niin se on myös pelaajien kohtalo.

    Teoriassa voidaan toki ajatella, että mitäs jos samoille apajille ilmaantuu toinen pelinjohtaja, joka tarjoaakin sitä vääränlaista pelaamista ja sitten viekoittelee oman porukan tyypit väärille teille. Tämä on käsittääkseni kuitenkin varsin teoreettinen tilanne, koska ensinnäkin tässäkin tapauksessa tyylimuutoksesta vastaa pelinjohtaja ja toisekseen pelinjohtajia on oikeasti aika harvassa. En muista kokeneeni koskaan sellaista tilannetta, että pelinjohtajat joutuisivat keskenään taistelemaan pelaajista. Tämä tietysti osin selittyy sillä, että pelinjohtaja voi tyypillisesti ruveta toisen porukan pelaajaksi. Merkittävä osa pelinjohtajista on pelinjohtajia siksi, että muutoin heidän tienoillaan kukaan ei pääsisi roolipelaamaan.
  • Uuden pelaajasukupolven ajautuminen väärille teille: Tämä on yhtä aikaa naurettavaa ja hyvin vakavaa. Naurettavaa siksi, että tässähän on ajatus siitä, että uudet pelaajasukupolvet olisivat jotain velkaa vanhoille naavaparroille. Vakavaa siksi, että moni meistä oikeasti (joskin tiedostamattaan) ajattelee näin. Vaikka emme koskaan näkisikään niitä uusia pelaajasukupolvia, niin silti meitä lämmittää ajatus siitä, että harrastuksemme saa uutta verta ja vastustuskykyä ajan ahmivaa hammasta vastaan.

    Näkisinkin, että tässä ongelmallisinta ei ole toive uuden pelaajien löytymisestä harrastuksen ääreen, vaan pelko siitä, että ne löytävät tiensä väärän tyylilajin pariin. Useinhan nimittäin uusia harrastajia saa panostamalla junnutyöhön: ne, jotka aktiivisesti promottavat pelaamista nuoremmille, saavat myös houkuteltua heitä oman tyylilajinsa pariin. Jos siis oikeasti kantaa huolta harrastuksensa tulevaisuudesta, niin oikea tapa on lähteä värväämään niitä nuoria ja väärä tapa on kivittää niitä, jotka ovat jo värväämässä.

Kritisointi: kielletty vapautta rajoittavana?

Olen edellä puhunut paljon siitä, miten ja miksi roolipeliharrastajat tapaavat tuomita toistensa erilaisia mieltymyksiä. Olen myös tehnyt selväksi, että pidän sitä irrationaalisiin pelkoihin perustuvana järjenvastaisena toimintana. Tästä olisi helppoa tehdä se johtopäätös, että asia korjaantuu sillä, kun toisten pelaamisen kritisoiminen kielletään. En kuitenkaan haluaisi mennä siihen.

Jos kritiikki kielletään, vähennämme samalla myös skenen sisäistä yhteisöllisyyttä. Jos toisten pelaamiseen ei saa puuttua, jos erilaisiin pelitapoihin pitää suhtautua välinpitämättömästi, niin yhteydenpito menettäisi aika tavalla merkitystään. Erimielisyydet kun voisi nähdä myös rikkautena. Tietynlainen harrastajakunnan yhteinen moraalikoodi voisi olla jopa hyväksi. Se todella haastava kysymys siis kuuluukin: miten säilytämme yhteyden erimielisyyksistämme huolimatta?

Jos sinulla on tästä ajatuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenttien kautta.