Saimme joululahjaksi läjän leffalippuja, jotka on käytettävä toukokuun alkuun mennessä. Mitä siis oli valikoimassa tälle iltaa? Biutiful? Esitysaika on liian aikaisin. Red Riding Hood? Kuulemma aivan surkea elokuva. Napapiirin sankarit? No, tuetaan kotimaista.

Ja kyllähän se taas kannatti.

Napapiirin sankarit

Privaattinäytös

Kuten sanottua, Napapiirin sankarit (2010) ei ollut ihan ykkösenä kiinnostavien elokuvieni listalla. Sitä jotenkin tuumii, että näitä kotimaisia draamoja on ihan sama katsoa DVD:ltä ja panostaa leffassakäynti näyttävempiin teoksiin. Sitä paitsi DVD-julkaisu on kuulemma ihan parin viikon päästä.

Täytyy kuitenkin myöntää, että leffareissussa oli puolensa. Kun kyse oli epäilemättä viimeisimmistä esityksistä, olimme itse asiassa kihlattuni kanssa kahden 80-hengen salissa. Tilaa siis riitti eikä kukaan haitannut näkyvyyttä takaraivollaan. Lisäksi vaikka DVD:n katselu kotioloissa onkin ehkä halvempaa kuin leffassakäynti, niin äänentoisto ja valkokankaan suuruus ovat jotain ihan muuta kuin kotioloissa.

Tähtiä, perhosia ja hedelmiä

Napapiirin sankarit on Dome Karukosken ohjaama. Tässä vaiheessa on tunnustettava, että miehen nimi alkaa omissa kirjoissani olla jonkinlainen laatuleima. Tyttö sinä olet tähti (2005) oli loistava elokuva, Tummien perhosten koti (2008) ei ollut varsinaisesti huono ja Kielletty hedelmä (2009) toimi ennen muuta itsenäistymisen ja perinteistä irtaantumisen kertomuksena (jos kohta lestadiolaisista oli suotta maalattu aika synkkä kuva).

Karukosken kunniaksi on mainittava myös hänen (tai ehkä paremminkin hänen tuotantotiiminsä) kyky nostaa parrasvaloihin uusia suomalaisia näyttelijöitä. Samuli Vauramo ponkaisi kotimaiselle tähtikartalle Tyttö sinä olet tähti -elokuvan kautta ja Napapiirin sankareissa Jussi Vatanen suoriutuu pääosasta erinomaisesti.

Napapiirin sankarit on saanut tunnustusta monessa muussakin yhteyksissä. Se oli paitsi vuoden 2010 katsotuin kotimainen elokuva, niin nappasi myös ohjauksen, käsikirjoituksen, parhaan elokuvan ja yleisösuosikin Jussi-patsaat. Euroopan kiertueella mukaan tarttui myös pari muuta kriitikoiden jakamaa palkintoa.

Mutta, puhutaanpa sitten siitä, mistä osaan sanoakin jotakin, eli tarinankerronnasta.

Rytmitystä ja huippuhetkiä

Napapiirin sankarit ei – huolellisesta pohjustuksestani huolimatta – ole mitenkään täydellinen elokuva. Se kärsii ennen muuta rytmityksestä: elokuvassa on useampi kohtaus, jotka tuntuvat lähinnä pitkäveteisiltä. Tarina olisi tullut kerrottua napakammin, jos vaikkapa nahistelu baarin pihalla, tuulilasinpesuyritykset ja lumimyrsky olisivat jääneet leikkaushuoneen lattialle. Uskon kyllä, että ainakin osassa näistä oli kyse Homeroksen Odysseialla riffailusta (Riina Kesänen poimii näitä leffa-arviossaan), mutta se ei ole hyvä syy tehdä junnaavaa tarinaa.

Toisaalta epätasaiseen seikkailuhetkien joukkoon mahtuu myös visuaalisesti hersyviä hetkiä, kuten sankareiden pako metsän läpi moottorikelkalla, kun perässä rynnii alaston alaston venäläinen värikuula-aseella varustautuneena. Usein on mainittu myös elokuvan alun mustan huumorin läpitunkema monologi hirttopuusta. Myhäilin myös monelle taustalle jätetylle yksityiskohdalle, kuten kostona viinipulloon kusemiselle ja myrskytuulessa yksin kulkevalle potkukelkalle.

Visuaalisuus on kuitenkin toissijaista henkilöhahmojen kannalta. Ja tässä suhteessa Napapiirin sankarit toimii.

Pohjimmiltaan hyvä

Pekko Pesosen käsikirjoitus on henkilöhahmojen osalta loistava. (Hm, sama mies laati käsikirjoituksen myös Tyttö sinä olet tähti -elokuvaan. Ehkä hän onkin se todellinen menestystekijä?)

Elokuvan alkupuolella päähenkilökolmikko Janne, Kapu ja Räihänen vaikuttavat saamattomilta vetelyksiltä. Janne ei saa edes yhtä digiboksia ostettua, Kapun suvun miehet ovat itsemurhaviettisiä ja Räihänen kuluttaa aikaansa pelaamalla baarin pikkutuhmaa kolikkopeliä. Tähän kuitenkin tulee muutos, kun ensin Kapu haastaa Jannen oikeasti hankkimaan sen digiboksin ja kun Pikku-Mikko tarjoaa nöyryyttäviä armopaloja.

Miehuutensa löytänyt Janne ajautuu digiboksinhakumatkallaan vaikeuksiin poliisin kanssa ja suoranaisiin kiusauksiin seireenien kanssa. Hän kuitenkin pysyy uskollisena tyttöystävälleen ja jatkaa hellittämättä eeppisiin mittoihin kasvavan tehtävänsä kanssa. Jannen kasvutarina huipentuu elokuvan loppumetreillä, kun hän palaa matkaltaan voittoisana, mutta löytääkin Pikku-Mikon ja tyttöystävänsä samasta vuoteesta. Ensialkuun digiboksi joutuu raivon kohteeksi, mutta sitten Janne ilmaantuukin makuuhuoneen ovelle aamiaistarjottimen kanssa! Elokuva ei selitä teon motiivia tai tarkoitusta, mutta minun silmissäni tämä on viimeisen haasteen voitto: edes tyttöystävän uskottomuus ei saa Jannea murtumaan.

No, oikeasti tyttöystävä ei ole pettänyt Jannea Pikku-Mikon kanssa. Kyse on antagonistisen Pikku-Mikon juonesta, jolla hän yrittää ajaa Jannen pois. Pikku-Mikko toimii peilinä sankareille. Siinä missä Janne ja Kapu ovat joutuneet hunningolle koettuaan työttömyyttä, Pikku-Mikko on menestynyt safaribisneksessä. Mutta siinä missä vaikeudet saavat Jannen ja Kapu miehistymään, Pikku-Mikko paljastaa raukkamaisuutensa.

Sankari ei anna periksi

Rakenteensa puolesta Napapiirin sankarit on tyylipuhdas komedia: vaikeudet kasaantuvat ja jokaista menestystä tuntuu seuraavan edellistä pahempi onnettomuus. Lopussa sankarit kuitenkin voittavat ja löytävät etsimänsä. Jokainen heistä murtaa kirouksensa omalla tavallaan. Janne pääsee jaloilleen yrityksensä konkurssista ja pystyy elämään puolisona ja miehenä, Räihänen voittaa ujoutensa ja löytää rakastettunsa ja Kapu kieltäytyy seuraamasta fatalistisesti sukunsa itsemurhaperinteitä.

Napapiirin sankarit onkin viime kädessä mieltäylentävä hyväntuulen (feel-good) elokuva. Se kertoo sankaruuden olevan periksiantamattomuutta ja päättyy kuvaan hirttopuun kaatamisesta.