Viimevuotinen Arpacon sai huhtikuussa jatkoa Democonin muodossa. Kyseessä oli siis fantasiaharrastusten esittelytapahtuma. Roolipelikulttuurin kannalta Democonissa oli monta innostavaa piirrettä.

Vähittäistä kasvua

Arpacon jäi mieleen Claus Raastedin vierailun vuoksi, jonka voimalla tapahtumassa järjestettiin lastenlarppi. Olin mukana avustamassa ja varsin lystiä oli, joskin kovin suorituspainotteista. Juuri muuta Arpaconissa ei käsittääkseni tapahtunutkaan: lastenlarppiin osallistui joku kahdeksan henkeä ja olisiko siellä muutoin pyörinyt jotain puolenkymmentä junnua. Arpaconin kävijämäärä oli siis siinä tusinan paikkeilla, mutta eipä siellä ollut ohjelmanjärjestäjiäkään mitenkään liiaksi asti ollut.

Tänä vuonna Democonissa kävijöitä oli arviolta reilut parikymmentä. Suurin osa porukasta oli kuulemma Ratakadun normaalikoulun kulttuurikerholaisia, sellaisia yläkouluikäisiä tyyppejä. Toinen merkittävä joukko oli puolen tusinan alakouluikäisen joukko, jotka olivat paikalla juhlistamassa synttäreitä. Tänä vuonna ei ollut lastenlarpin kaltaista yhtä isoa vetonaulaa, vaan pitkin lauantaipäivää erilaisissa pelipöydissä riitti väkeä.

Taustavoimana molemmissa tapahtumissa oli Ropecon ja sitä myöten vapaaehtoiset aktiiviharrastajat. Vaikka tänä vuonna vapaaehtoisia olikin paremmin kuin viime vuonna, niin en voinut välttyä tunteelta, että aika moni oli paikalla tekemässä työtunteja sisään Ropeconia silmällä pitäen. Helsinkiläisten roolipelaajien sosiaalinen vastuu harrastuksen leviämisestä on masentavan heikkoa.

Vaikka tänä vuonna tapahtuman kävijämäärä saatiinkin tuplattua, niin peräänkuulutan edelleen parempaa mainostamista. Tai ainakin haluan uskoa, että kävijämäärä jäi pariinkymmeneen henkeen siksi, että lähikoulujen ilmoitustauluilla ei ollut isoja Democon-julisteita. Jos mainostuksesta huolehdittiin niin, että se todella tavoitti useita satoja kohderyhmän edustajia, niin parinkymmenen hengen saalis (edelliset ryhmät huomioiden) oli aika vaisu tulos. Ihan vertailukohtana viikonlopun aikana samassa toimintakeskus Hapessa järjestettiin Call of Duty 4 –peliturnaus, jonne marssi 20-30 nuorta miestä pelaamaan – ilman, että näin missään moisen turnauksen mainoksia.

Roolipelien anti

Democonissa oli lopunperin neljä henkeä vetämässä erilaisia roolipelejä, mikä riitti hyvin kävijämäärään nähden. Kiireisimmillään kolme neljästä oli pelinjohtotehtävissä. Pelien organisointi sujui varsin mukavasti. Ohjasin hieman pelaajia eri peleihin, mutta pääsääntöisesti homma olisi pyörinyt hyvin ilman minuakin.

Vili levitti pöydälle ison luolastokartan, jossa sitten liiskattiin hirviöitä kuusi tuntia putkeen. En henkilökohtaisesti ollut oikein vakuuttunut V:n lähestymistavasta: peli oli enemmän lauta- kuin roolipeliä. Lisäksi luolaston käytävät ja huoneet olivat niin ahtaita, etteivät velhon tuholoitsut tehneet juuri muuta vahinkoa sankareille itselleen eivätkä kaikki hahmot eivät aina mahtuneet mukaan kaikkiin tilanteisiin. Yleisön suosiosta se kuitenkin nautti: pöydässä oli käsittääkseni 4-6 henkeä koko pelauttamisen ajan ja moni riemunkiljahduskin sieltä kantautui.

Maija löi pöytään tarinankerrontapelejä sisältävän Norwegian Style –antologian, josta hän oli valikoinut pelit It Wasn’t Me! ja Until We Sink. Olin hieman skeptinen sen suhteen, miten helposti lähestyttäviä nämä nimenomaiset pelit ovat aloittelijoille, mutta käsittääkseni pelit sujuivat vähintäänkin kohtuullisesti. Maija pelautti It Wasn’t Me! –murhamysteerin tapahtuman aikana kahdesti ja Until We Sink –tarinankerrontapelin kertaalleen.

Olin itse liikkeellä Camelotin kanssa ja pääsinkin vetämään sitä kahden seikkailun verran. En varmaan ikinä lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ongelmattomasti nuoret osaavat lähestyä roolipelaamisen ydinajatusta mielikuvitushahmojen välisestä interaktiosta. Ei puhettakaan, että minun olisi tarvinnut selittää heille miten roolipelataan.

Sope oli varustautunut kotikutoisella D&D:llä, jota hän pääsikin lopulta vetämään alakoululaisille. En ehtinyt seurata hänen peliään jatkuvasti, mutta sellainen kuva minulle jäi, että se oli erinomaisen tasapainoinen kokonaisesitys roolipelaamisesta. Sopen pelissä oli hahmojen välistä interaktiota, nopanheittoa, taistelukohtauksia miniatyyreillä havainnollistettuna ja seikkailullista meininkiä.

Sivumennen sanoen tämän roolipelitarjonnan lisäksi paikalla oli myös mahdollisuus pelata lautapelejä, kokeilla Magic the Gathering –korttipeliä, maalata oma figu-ukkelinsa ja tutustua miniatyyripelaamiseen. En ehtinyt sen tarkemmin seurata, että riittikö joka paikkaan väkeä, mutta kyllä jokainen demottaja ainakin jossain vaiheessa pääsi esittelemään omaa fantasiaharrastustaan. Näiden lisäksi Mike Pohjola tuli vetämään pehmomiekkailuhetken ja Eeva (?) ohjasi keskiaikaishenkisen tanssihetken.

Tähtihetket

Kuten tavallista, tapahtumasta on vaikea antaa kokonaiskuvaa. Siksi turvaudunkin hyväksi havaittuun tapaan poimia lauantaipäivän mittaisesta tapahtumasta muutamia hetkiä, jotka minusta olivat erityisen hienoja.

Menin ajamaan väkeä Sopen D&D:hen ja aloitin keskustelun kertomalla, että nyt olisi hyvä tilaisuus kokeilla roolipelaamista. Eräs alakoululaisista vastasi: ”Ei kiinnosta, kun on illalla pelit”. Tämä vastaus oli tietysti mitä hienoin, koska se kertoi siitä, ettei roolipelaaminen todellakaan ole jäänyt yli 20-vuotiaiden harrastukseksi, vaan uudet sukupolvet tutustuvat siihen ihan omin nokkineen. (Tai tässä tapauksessa ilmeisesti isänsä ohjaamina.)

Sopen pelissä tuli aika alkupuolella vastaan tilanne, jossa sankarit joutuivat vastakkain hiisien kanssa. Sen sijaan, että nuorukaiset olisivat ruvenneet etsimään noppia käsiinsä lahdatakseen hirviöt, he päätyivätkin neuvottelemaan näiden kanssa. Käsittääkseni hiidet kertoivat, mihin suuntaan sankareiden etsimä lohikäärme oli lentänyt ja niin hiidet jätettiin rauhaan. Tämä on hienoa, koska tällainen interaktio on juuri sitä roolipelaamisen ydintä. Hirviöitä voi lahdata tietokonepeleissäkin, mutta monesti niiden kanssa jutusteleminen, neuvotteleminen ja sopimusten tekeminen on paljon vaikeampaa tai jopa mahdotonta.

Maijan toinen It Wasn’t Me! –murhamysteeri lähti käyntiin erään naispelaajan pyynnöstä. Tämä on hienoa, koska se osoittaa hyvin sen, miten tärkeä asema naispelaajilla on roolipelaamisen levittämisessä. Varhaisnuorten tapana on hengata saman sukupuolen kaverien kanssa, joten tytöt ovat monesti jääneet roolipelaamisesta syrjään ihan vain siksi, etteivät he ole päässeet mukaan kenenkään tytön vetämään peliin. Roolipelaaminen kun ei ole mikään poikien harrastus, vaikka valtaosa harrastajista onkin miehiä.

Mainokset