Clint Eastwoodin ohjaamaa, tuottamaa, säveltämää ja tähdittämää elokuvaa Gran Torino (2008) voisi käsitellä monelta eri kantilta. Kulttuurien kohtaamisen teema tai Eastwoodin hyytävän upea näytteleminen olisivat esimerkiksi käypiä näkökulmia. Itse en kuitenkaan malta olla nostamatta esille elokuvan kristillisiä vaikutteita.

Vanha tappaja kulkee jälleen

Clint Eastwood tunnetaan erityisesti kahdesta roolista, joihin hän on palannut yhä uudestaan. Toinen on nimetön cowboy (Dollari-trilogia, High Plains Drifter, Pale Rider) ja toinen on Harry Callahan (Dirty Harry -elokuvat). Näiden kahden roolin välilläkin suurin ero on lähinnä aikakaudessa: toinen tappajista on cowboy, toinen omalakinen sanfranciscolainen poliisi. Eastwoodilainen arkkityyppi on vähäpuheinen ja julman oikeudenmukainen: elokuvien lopussa väärintekijät kaatuvat sankarin ampumina. Hän ei tee aloitetta, mutta ei toisaalta voi loputtomiin katsella vierestä viattomien kärsimystä.

Eastwoodin roolihahmo Gran Turino -elokuvassa, Walt Kowalski, on pitkälti samanlainen. Hän on entinen sotilas, tottunut kylmäverinen tappaja. Hän tietää tehneensä julmuuksia, eikä pidä itseään sankarina. Omaa rauhaa kaipaavana hän tuntuu elokuvan alkupuolella suorastaan vihaavan ihmisiä. Kun naapurustossa kuitenkin pahuus leviää, sankari ei voi jättäytyä toimettomaksi.

Tuomarista Jeesukseksi

Eastwoodin esittämät sankarit ovat tyypillisesti vanhatestamentillisia hahmoja. Silmä silmästä, hammas hampaasta: heidän sankaruutensa on oikeuden veristä toteutumista. Väärintekijät eivät pysty pysäyttämään Jumalan vihaa eikä ylivoimaiselta vaikuttava paha pysty nujertamaan eastwoodilaista sankaria.

Walt Kowalski näyttää olevan menossa samaan suuntaan: ensialkuun hän pelastaa yhteisön nimenomaan voimankäytöllä uhkaamalla. Kun paha iskee uudelleen, kaikki (niin elokuvan sivuhahmot kuin Eastwoodin tunteva elokuvayleisökin) odottavat häneltä hirvittävää kostoa, jonka jälkeen pahaa ei enää olisi. Toisin kuitenkin käy. Kowalski kyllä tarttuu toimeen, mutta vihollisten tappamisen sijasta hän antaakin oman henkensä toisten suojelemiseksi. Pahan raivo kääntyy sitä itseään vastaan, kun jengiläiset saavat elinkautisen ammuttuaan aseettoman Kowalskin. Rinnastus Jeesuksen uhrikuolemaan on elokuvassa ilmeinen: Kowalskin kuolinasento on samanlainen kuin ristiinnaulitulla ja hienona yksityiskohtana veripisara valuu rannetta pitkin muistuttaen ristiinnaulitun haavoista.

Rakkauden vaikutus

Eastwoodin arkkityypin murros ei koske vain muutosta kostajasta uhrautujaksi. Se nimittäin näkyy myös sivuhahmoissa. Tyypillisesti sivuhahmot ovat passiivisia ja avuttomia. Paha hallitsee, eikä heillä ole muuta toivoa kuin sankarin saapuminen. Sittenkin kun sankari tulee pelastamaan, eivät sivuhahmot osaa juuri muuta kuin katsella tätä ihaillen.

Gran Torino -elokuvassa on eri meininki. Vaikka ensi alkuun Kowalski on karkea, vähitellen hän alkaa tarjoamaan avuttomille yhä enemmän tukeaan. Hänen ensisijainen tavoitteensa ei ole pahan nujertaminen, vaan näiden uhrien kannustaminen. Ja niin maahanmuuttaja saa elämälleen suunnan ja pappi pääsee irti teeskentelystään. Toisaalta, kuten Jeesuksen tarinaan kuuluu, sankarin läsnäolo muuttaa myös pahasta pimeämmän. Elokuvan alussa jengiläiset vaikuttavat verrattain harmittomilta veijareilta, mutta loppuhuipennuksen lähestyessä he osoittautuvat heikompien kimppuun armotta käyviksi hirviöiksi. Jokainen ikään kuin päätyy paljastamaan, mitä todella sisimmältään on.

Gran Torino on mielenkiintoinen elokuva, koska se ei tyydy seuraamaan suorastaan kliseiseksi käynyttä Kristus-myyttiä (yli-inhimillinen sankari saapuu pelastamaan, kuolee ja palaa kuolleista voittamaan pahan). Sen sijaan se myötäilee hienovaraisemmin kertomusta Jeesuksesta, hyvästä opettajasta, joka antaa henkensä muiden puolesta. Toisin kuin olemuksellisesti hyvä Kristus, Jeesus valitsee hyvän. Elokuva päättyy Eastwoodin itsensä tekemään lauluun, jonka sanoissa toistetaan ajatusta ihmisen valinnanvapaudesta ja tekojen merkityksestä:

Your world
Is nothing more
Than all
The tiny things
You’ve left
Behind