Kävinpähän katsomassa aikani ratoksi Priest (2011)-elokuvan. Mikä tahansa popkulttuurin tuote, jossa on supervoimaisia pappeja, herättää kiinnostukseni. Eikä sieltä leffateatterista tarvinnut tälläkään kertaa lähteä tyhjin käsin.

Jälleen yksi filmatisointi

Kuten niin moni muukin nykyään elokuvateattereissa tarjolla olevista hengentuotteista, Priest-elokuvakin perustuu johonkin aiempaan taideteokseen. Tällä kertaa kyseessä oli Hyung Min-woon manhwa, eli korealainen sarjakuva.

Se, että taustalla on laajempi kirjallinen teos, on elokuvalle sekä eduksi että haitaksi. Toisaalta se tuo elokuvaan syvyyttä, kun materiaalia on enemmän kuin valkokankaalle mahtuu. Hahmot tekevät kaikenlaisia pieniä viittauksia taustafiktioon, mikä antaa katsojalle oivalluksia ja tilaa pohtia. Kaikkea ei ole pureskelu valmiiksi ja selitetty eksplisiittisesti, kuten suoraan elokuviksi tehdyissä elokuvissa on tapana. Elokuva jopa alkaa monta minuuttia pitkästä animoidusta taustahistoriasta, jossa kerrotaan miten siihen nykyiseen dystopiaan on päädytty.

Toisaalta manhwa ilmeisesti pakotti elokuvantekijöitä suunnittelemaan suoraan sarjan elokuvia. Priest jää hämmentävän tökerösti kesken. Tämä on sikäli outoa, että missään markkinointimateriaalissa ei ole puhuttu mitään siitä, että tämä on vain ensimmäinen osa. Tällainen elokuvien summittainen leikkeleminen kahdeksi eri teokseksi ei toimi ollenkaan yhtä hyvin kuin muissa medioissa. Elokuvan katsominen on kuitenkin kokonaisuus, etenkin kun sitä varten vaivautuu elokuvateatteriin, jossa katselukokemusta on raamitettu monin eri rituaalein (oman paikan ottaminen, trailerit, valojen himmentyminen ja teatterista poistuminen). Kirjallisuuden kanssa lukeminen on lähtökohtaisestikin jaksoissa etenevää, joten yhdeltä lukukerralta harvoin odottaa alkua, keskikohtaa ja loppua. Niinpä sitä toivoisi, että tämä tapa tehdä puolikkaita elokuvia ei saisi enempää jalansijaa, mutta hivenen huonoltahan tuo kehitys näyttää.

Tämä manhwa-tausta ei muuten tarkoita, että elokuva olisi mitenkään uskollinen sille. Ainakaan itse en pystynyt tunnistamaan edes etäisesti elokuvaa Wikipedian tarjoamasta Priest-sarjakuvan kuvauksesta. Tiedä sitten, johtuuko tämä esimerkiksi pitkästä tuotantoprosessista. Elokuvahan on ollut tekeillä jo vuodesta 2005 asti, jonka jälkeen sen valmistumista ovat viivyttäneet ohjaajan ja pääosanesittäjän vaihtuminen sekä (täysin hyödyttymien) 3D-efektien lisääminen. Muistelen myös lukeneeni jostain haastattelusta, että käsikirjoituskin ehti mennä ainakin kertaalleen uusiksi.

Joka tapauksessa lopputulos on varsin kohtuullinen uskonnollisilla aiheilla väritetty toimintaelokuva. Löysin itse elokuvasta kolme erillistä uskonnollista tasoa, jotka erottelen seuraavassa.

Kritiikki katolista kirkkoa kohtaan

Priest-elokuvan dystopiassa valta on siirtynyt katoliselle kirkolle. Näkymät kaupungeista ovat näyttöruutuineen ja kovaäänisineen orwellimaisia: monotominen ääni pitää kurjan kansan kurissa ja Herran nuhteessa. Elokuvan alkupuolella toistellaan väsyksiin asti lausetta ”Kirkon vastustaminen on Jumalan vastustamista”. Minkäänlaista pehmennystä ei ole luvassa, vaan hengenmiehet tylyttävät päähenkilöä niin synnintunnustuksessa kuin yleisessä kuuntelussakin. Päähenkilön paras kaverikin katsoo parhaaksi kutsua poliisit, kun päähenkilö alkaa pohtia kaupungista poistumista (mikä siis on rikos kirkkoa vastaan).

Minkäänlaista selitystä tai perustelua kirkon ylivallalle ei tule. Kirkon ylin johto maalataan niin mustilla väreillä kuin paletista lähtee. Tämä ei ymmärrettävästi ole kovin kiintoisa lähtökohta: yksipuolisuus ei koskaan tee hyvää tarinankerronnalle. Lisäksi tämä näkymä katolisesta kirkosta kansaa alistavana tyranniana on jo varsin puhkikulunut aihe. Vähintään voisi kai vaatia, että kirkolla olisi keksitty jokin muukin perustelu säännöilleen kuin ”kirkon vastustaminen on Jumalan vastustamista”.

Eeppinen taistelu hyvän ja pahan välillä

Elokuvassa päähenkilö, nimettömäksi jäävä pappi, lähtee pelastamaan veljentytärtään vampyyrien kynsistä. Homma eskaloituu siihen, että pappi laittaa pisteen vampyyrien invaasioaikeille. Tätä ihmisten ja vampyyrien vuosituhantista sotaa pohjustetaan jo elokuvan epilogissa, joten kyseessä on siis eeppisen luokan uhasta – vampyyrit eivät ilmeisesti muuta yritäkään kuin hävittää koko ihmiskunnan.

Näinä postmoderneina aikoina eeppinen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta on vaikea tyylilaji. Niin kovin herkästi kriittinen katsoja suhteellistaa hyvän ja pahan ja tulkitseekin katsomaansa jonkin historiallisen kansanmurhan näkökulmasta. Eivät ”toiset” ole hirviöitä, vaan erilaisia. Niinpä hyvä ja paha täytyy maalata selvästi erottuvilla väreillä välttyäkseen eliitin syytöksiltä.

Priest onnistuu tässä mainiosti. Elokuvan vampyyrit eivät ole mitään sensuelleja verenjuojia tai edes paholaismaisia tyyppejä, vaan lähinnä petoja. Elokuvan vampyyrien yhteys kulttuurihistorian vampyyreihin päättyy nimeen. Nämä vampyyrit ovat silmättömiä olentoja, joiden kasvoista erottuu lähinnä torahampaiden ympäröimä kita. Ne liikkuvat neljällä raajalla eivätkä osaa puhua. Niillä ei ole minkäänlaista havaittavaa kulttuuria. Niinpä edes hyvin koulutetulle katsojalle ei tule minkäänlaisia tunnontuskia, kun pappissankari lahtaa ristiheittotähdillään vampyyrin toisensa perään. Ei ole eipäilystäkään siitä, etteikö pappi olisi hyvän puolella taistelussa pahaa vastaan.

Kristus-hahmo

Priest vaikuttaa kaikinpuolin uskottavalta populaarikulttuuriselta kristuselokuvalta. Ja mikä vielä parempaa, kiinnostavalta sellaiselta. Päähenkilö ei ole yksioikoisesti ja tylsästi mukailtu messiashahmo, vaan mukaan on saatu ujutettua ihan kiinnostavia eroja arkkityyppiin verrattuna.

Keskeinen merkki tästä kristusmetaforasta on sankarin kuolema ja voittoisa paluu. Priest-elokuvassa sankari ottaa oikeaoppisesti ensin turpaansa, tulee ristiinnaulituksi (ei ikonista asentoa, mutta olkapäästä seinään kuitenkin) ja jätetään kuolleena taakse. Hän kuitenkin loikkaa pois liekkien (!) keskeltä ja ottaa uuden erän vihollistaan vastaan – päätyen tällä kertaa voittamaan tämän. Toisaalta voitto ei ole ihan puhdas suoritus: ilman toverinsa tukea pappi olisi hyvinkin saattanut saada selkäänsä jo toistamiseen.

Tämän lisäksi tarinassa on koko joukko muitakin viitteitä Jeesuksen suuntaan. Kuten esikuvansa, myös tämä mies uhmaa aikansa uskonnollisia auktoriteetteja. Elokuvan alussa hänet esitetään vähäpätöisenä ja hyljeksittynä, mutta niinpä vain taas ulkoinen mitättömyys kätkee sisäisen suuruuden. Elokuvassa hänen vastustajansa on ilmetty Saatanan luoma antikristus: entinen pappi, josta vampyyriruhtinas loi puolivampyyrin. Käy myös ilmi, että pappi on jotain suurempaa kuin kaltaisensa. Mustahattuinen antikristus tappaa ilmeisen ongelmitta kolme muuta pappia, mutta kun päähenkilö astelee areenalle, lopputulos on toinen. Papilla on jopa oma pietarinsa, ensimmäinen opetuslapsensa, joka tukee ja epäilee. Paikallinen sheriffi on elokuvassa merkityksetön, ellei tätä todistajan asemaa oteta lukuun.

Kuten sanottu, erojakin on. Pappi miltei kieltää hengellisen puolensa ja selkeästi hänen ja papittaren välillä on vipinää. Elokuva heittääkin kiinnostavan kierteen, kun paljastuu, ettei se olekaan veljentytär, jota tässä ollaan pelastamassa, vaan papin oma tytär. Myöskään taistelutaitojen puolesta pappi ei vedä eeppisyysastetta tappiin: antikristus meinaa antaa hänelle turpiin toisellakin kerralla, eikä antikristuksen kukistaminen ole yksinomaan papin ansiota. Tietysti voi olla, että tällä taistelupuolella säästeltiin paukkuja jatko-osan loppuhuipennusta varten. Tarinan alussahan sankarin pitää olla vähän alakynnessä, jotta hän voi sitten lopussa vetää ylivoimaista pahista lättyyn.

Lopputulema

Ovatko kriitikot siis väärässä ladatessaan elokuvalle pääsääntöisesti huonot arvosanat? Eivät toki. Vakavasti otettavana elokuvana Priest jää huonojen toimintaelokuvien joukkoon. Silti, tarkasteltuna populaarikulttuurin kristinuskoviitteiden kautta, se on varsin mielenkiintoinen teos.